Robottitaksin kyydissä San Franciscossa

Muutimme Piilaaksoon vuonna 2014. Ensimmäiset kuvat robottiautojen prototyypeistä katujen varsilta tulin ottaneeksi jo heti ensimmäisten asumisvuosiemme aikana. Autot tuntuivat utopistisilta, vaikka niissä tuolloin usein ajoa tarkkaileva apukuski vielä olikin. Mutta jo vuonna 2017 sain ensimmäisen konkreettisen kosketuksen itseohjautuviin autoihin, kun pääsin kokemaan tällaisen robottiautokyydin betaversiota. Kyseinen auto oli Waymon, silloin Googlen alaisen yrityksen, nyttemmin Googlen spin-off-yrityksen kehittämä. (Blogikirjoitukseni vuoden 2017 robottiautokokemuksistani luettavissa täältä.)

Tulevaisuus on täällä. Auto ilman kuskia ja vauhtia mittarissa 26 mph (42 km/h).

Vuonna 2017 koeajomme aikana autossa kuskin paikalla istui vielä ns. hätävarakuski eli henkilö tarkkailemassa auton mahdollisia virheitä. Jos auto olisi tehtnyt jonkinlaisen ajovirheen tai vaikkapa ohjelmisto yhtäkkisesti jumittanut, olisi hätävarakuski voinut ottaa ohjat käsiinsä sillä samalla sekunnilla. Tuolloinkaan tämä henkilön ei kuitenkaan kertaakaan tarvinnut puuttua robottiauton toimintaan. Kaikki sujui moitteetta. Ja silloin hämmästelin vähän itsekin, etten ollut lainkaan peloissani tuossa kyydissä.

Vuonna 2017 auton sisältä ja ajon aikana kuvien otto ja videointi olivat vielä ankarasti kiellettyjä, mutta nyt on toisin. Nyt nämä tekniikan ihmeet, itseohjautuvat autot toimivat muun taksiliikenteen ohessa jo kahdessa Yhdysvaltain kaupungissa: Phoenixissa ja San Franciscossa. Testiajoja taksitoimintaa varten tehdään myös jo Los Angelesissa ja neljäntenä kaupunkialueena on mukaan tulossa Austin. Matkustajat ovat siis tervetulleita hyppäämään taksiin ilman ihmiskuskia. Takana on paitsi miljoonia tuotekehitys- ja testitunteja, myös runsain mitoin lainsäädäntöä ja kaupunki- ja osavaltiokohtaisia erikoislupia. Robottitaksien toiminta-alueet ovat edelleen kaupungeissa rajalliset ja siis myös todella tarkasti rajatut, missä ne saavat toimia. En siis edelleenkään voi tilata autoa kyydittämään minua Meksikoon, kuten harmittelin jo vuonna 2017.

Waymo-robottitaksien toiminta-alue San Franciscossa. Kuvakaappaus Waymo One -sovelluksesta.

Robottitaksin käyttäjäksi joutuu tällä hetkellä jonottamaan

Waymon robottitaksin tilaaminen vaatii luonnollisesti oman sovelluksensa, Waymo One, jonka kautta hoidetaan kyydin tilaus ja maksaminen, aivan kuten Uberillä ja Lyftilläkin. Mutta tällä hetkellä tuon sovelluksen käyttäjiksi on jonossa tuhansia ihmisiä. Sovelluksen voi ladata, mutta seuraavassa vaiheessa joutuu jonotuslistalle. Uudet sovelluksen lataajat eivät siis tällä hetkellä välittömästi pääse taksikyytiä tilaamaan.

Kysyntä on kovaa, eikä autoja ole riittävästi siihen vastaamaan. Tämän vuoksi sovelluksen käyttäjämäärää joudutaan vielä rajoittamaan. Elokuussa 2023 Waymon virallisessa blogissa paljastettiin, että kaupungeissa, joissa Waymo jo taksina operoi, oli jonotuslistalla yhteensä yli 100 000 henkilöä. Ja viime viikkoina jono on vain kasvanut kasvamistaan. (Niinpä sanoisin vinkkinä näissä kaupungeissa asuville ilmoittautumaan jo nyt jonotuslistalle, mikäli haluavat joskus lähitulevaisuudessa Waymon itseohjautuvaa taksia käyttää.)

Mikä aiheutti viimeisimmän piikin kysyntään?

San Franciscossa luvat robottitakseina toimimiselle annettiin kahdelle eri yritykselle. Näistä toinen toi valitettavasti markkinoille keskeneräisen tuotteen ja pääsi töppäilyjensä ansiosta uutisotsikoihin useampaan kertaan. Nämä epäonnistumiset mustamaalasivat koko robottiautobisnestä. Tänä syksynä tämä toinen firma pakotettiin laittaamaan ilman ihmiskuskeja toimivien taksikyytien tarjoaminen sen yrityksen osalta jäihin. Heidän taksilupansa hyllytettiin.

Yhtään ihmishenkeä ei menetetty tämänkään firman autojen tapauksissa, mutta enemmän ja vähemmän vakavia tilanteita San Franciscon liikenteessä heidän autojensa kohdalla silti sattui. Sanfranciscolaiset ovat luonnollisesti olleet peloissaan niin turvallisuudestaan kuin työpaikkojensa mahdollisesta menettämisestä. Tämä johti lopulta vandalismiin.

Eli kuten yleensä kaikki uusi tuppaa tyypillisesti aiheuttamaan vastustusta, ei robottiautojen esiinmarssi ole säästynyt vastarintahyökkäyksiltä San Franciscossakaan. Kaupungissa toimii jo jonkinlainen organisoitunut ihmisryhmä, joka sabotoi robottiautoja ja niiden kulkua tuon tuosta. Autoja ensinnäkin töhritään päivittäin. Lisäksi ainakin tämän toimintansa jo jäädyttäneen yrityksen autot menivät ns. tilttiin, kun niiden konepellille nostettiin tietyömailta ja liikenteenohjauksista tuttu iso, oranssimuovinen varoitustötterö. TV-uutisissa haastateltiin kasvonsa peittänyttä nuorta miestä, joka tähän vandalismiporukkaan kuului. Hän kertoi heidän sopivan vuoroista, kuka milloinkin ja missä osassa kaupungia robottiautojen toimintaa kulloinkin häiritsee. Tämän vuoksi kutsun sitä järjestäytyneeksi toiminnaksi.

Mekin saimme kokea taksissa istuessamme yhden kannanoton: Vanhempi mies käveli jalkakäytävällä ja näki robottitaksimme. Mies näytti kulkupelille kylmän rauhallisesti keskisormea. (Autojen takapenkkien ikkunalasit ovat tummennettuja. Niinpä niistä näkee hyvin ulos, mutta kadulta näkee heikommin sisään, istuuko takapenkillä asiakkaita vai ei. Sormeaan esitellyt mies siis tuskin näytti sitä meille, vaan ennemminkin autolle ja koko robottitaksitoiminnalle.)

Ympäristötutkan havainnoimat muut tienkäyttäjät näkyivät takapenkin näyttöruudulta meille matkustajille.

Ketkä robotakseja sitten käyttävät?

Waymon blogin mukaan ihmiset iältään ja perhetaustoiltaan laidasta laitaan. Niin lapsiperheiden vanhemmat kuskatessaan lapsia harrastuksiin kuin sairaanhoitajat töihin mennessään. Yhtenä mielenkiintoisena käyttäjäkuntana mainittiin iäkkäämmät ihmiset. He, jotka eivät enää itse uskaltaudu autonrattiin. Robottiauton kyydissä he kuitenkin pääsevät kätevästi paikasta toiseen ja tuntevat olonsa vieläpä turvalliseksi.

Omat tuoreet kokemukseni robottitaksista

Teimme San Franciscossa yhteensä neljä erillistä robottitaksimatkaa. Robottiauto noudatti mielestäni ehdottomasti paremmin liikennesääntöjä kuin moni ihmiskuski. Esimerkiksi risteyksissä jokaisen stop-liikennemerkin edessä myös oikeaoppisesti pysähdyttiin, eikä autoa vain liu'utettu hitaammin sillä tavalla melkein pysähtyen. Myöskään yksissäkään liikennevaloissa robottiautot eivät ajaneet päin punaisia eikä "vanhoilla vihreillä". Molemmat tapoja, joita näkee meidän kulmilla huolestuttavan paljon. Hyvä havainnollistus syntyi, kun eräissä liikennevaloissa valot vaihtuivat jo oranssiksi, joten meidän automme hidasti liikennevaloihin jääden odottamaan. Mutta viereisellä kaistalla meitä jäljempänä ajavan auton kuski vain painoi kaasun pohjaan ja ylitti risteysalueen punaisia päin ajaen.

Lisäksi itseohjautuva auto otti muut tiellä liikkujat hyvin huomioon ja kaikki auton ympärillä tapahtuva näkyi sen kahdella eri näytöllä auton sisätilassa. Autojen ajotyyli oli myös varsin rauhallinen. Ei nykiviä liikkeellelähtöjä tai äkkijarrutuksia eikä tiukkateräisiä käännöksiä. Kaistanvaihdokset tietokone ilmotti ääneen niin, että myös me matkustajat kuulimme ne etukäteen. Myös ajonopeudet on säädetty niin, ettei auto aja koskaan ylinopeutta.

Pelottiko olla kyydissä?

Ei. Ei sitten ollenkaan. Toki aiempaakin kokemusta yli kuuden vuoden takaa minulla jo oli. Ja mitä turvallisuuteen tulee, niin Waymon autot ovat kuitenkin ajaneet miljoonia ja miljoonia testimaileja jo ennen kuin autoja on otettu kaupunkiliikenteeseen, ensin varakuskin kanssa ja nyt lopulta ilman sellaista. Ja noita miljoonia testimaileja oli tehty jo vuonna 2017. (Waymon blogilinkissä myös muutamia mainintoja itseohjautuvien autojen turvallisuudesta ihmiskuskeihin verrattuna. Kannattaa lukaista, jos asia enemmän kiinnostaa.)

Auton turvatoimia, hauskojakin sellaisia

Yksi hauska ominaisuus, joka myös hoidetaan mobiilisovelluksen kautta, oli autojen ovien avaus. Ovenrivat ovat ajon aikana ikään kuin upotettuina ja ne nostetaan koholle nappia sovelluksesta painaen, kun kyyti on saapunut sovitulle noutopaikalle. Tässäkin on tietenkin taustalla turvallisuussyyt. Kun auto ajaa yksinään, siis ilman kuskia ja matkustajia, ja odottaa vaikkapa pysähdyksissä liikennevaloissa, olisi riskialtista, että kuka tahansa voisi vetäistä oven auki ja hypätä kyytiin. Tämä on estetty upottamalla ovenrivat ulkopuolisten ulottumattomiin. Tarvittaessa ne sitten saa käden ulottuville poistamalla ovenlukituksen sovelluksesta.

Toinen turvatoimi, joka autoissa oli havaittavissa sisällä, oli kuskin- (tai siis kuskittoman) penkin oletusasetus niin lähelle rattia, ettei ratin ja penkin väliin mahtunut ihmistä. On ilmeisen houkuttelevaa, että ihmiset käyttäessään robottitaksia ensimmäistä kertaa haluaisivat istahtaa ratin taakse ja joko nauttia itseajavuudesta tai sitten toisaalta yrittää hypätä puikkohin kesken ajon vaikkapa pilailumielessä. Nämä ovat kaikki tietenkin ehdottoman kiellettyjä ja "käyttäytymissäännöt" kerrotaan tietokoneelta ajon alkaessa. Otin lyhyen videon taksimatkamme starttaamisesta ja halutessaan sen voi katsoa täältä. Videolla näitä ohjeita juurikin kerrotaan.

Ovenrivat työntyneet ulos, jotta niistä saa otteen. Paljon tekniikkaa auton katolla ja kulmissa.

Verrokkikyytinä Lyft

Teimme tällä kertaa San Franciscon matkallamme yhteensä viisi taksimatkaa, joista neljä robottitaksilla. Viimeisen taksimatkan juna-asemalle teimme Lyftillä, sillä robottitaksin odotusaika oli nyt ensimmäistä kertaa pidempi, 17 minuuttia. Tuolla odotusajalla emme olisi ennättäneet junaan. Niinpä tällä viidennellä taksimatkalla Lyftissä tulin kiinnittäneeksi aiempaa enemmän huomiotani kuskin ajotapaan ja liikennesääntöjen noudattamiseen. Kaistanvaihdossa sattui vieläpä hauska ja selkeä eroavaisuus robotti- ja ihmiskuskin välillä. Melkoista sompaamista nimittäin oli, kun Lyft-kuskimme vaihtoi noin 200 metrin matkalla kaistaa peräti neljä kertaa! Yksi näistä tapahtui vahingossa: kuski ei huomannut, että kaistojen kaartuessa hän ajautui kuin huomaamattaan viereiselle kaistalle. Niinpä hän vaihtoi kaarteen jälkeen alkuperäiselle kaistalle takaisin, mutta vain huomatakseen, että se muuttui kääntyvien kaistaksi. Niinpä hän vaihtoi taas kerran kaistaa. Lisäksi parin stop-merkin kohdalla auton pysähtyminen oli vähän niin ja näin.

Entäpä hinnat? Olivatko kilpailukykyiset?

Tällä kertaa robottitaksin hinnat niinä päivänä, kun autoja käytimme, olivat aika tavalla samat kuin Uberin tai Lyftin. Yksi matka olisi maksanut Lyftillä ja Uberillä noin 13 dollaria, Waymon kyyti maksoi 13,80. Mielestäni 80 lisädollarisenttiä robottiautokokemuksesta, vaikka ei edes ensimmäisestä sellaisesta, ei ollut mielestäni paljoa. Korkeampaan hintaan on perusteluna autojen vielä rajallinen määrä ja kasvava kysyntä.

Hyvä esimerkki hinnoittelusta oli kuitenkin kaverimme kokemus Phoenixissä. Kaupungissa oli useampi isompi massatapahtuma yhtä aikaa ja taksien käyttäjiä runsain mitoin. Kaverimme harmitteli, että Waymon autojen saapumisajat noutopaikalle olivat huomattavasti pidemmät kuin muilla takseilla, ja myös hinnat olivat korkeammat, ajoittain jopa huomattavasti korkeammat. Totuus kuitenkin oli, että kaikki Phoenixissä sillä hetkellä toimivat 80 robottiautoa olivat liikenteessä ja kysyntä kovaa. Senhetkinen autokapasiteetti ei siis riittänyt vastaamaan kaikkien halukkaiden taksikutsuihin, joten hinta nousi (tasaamaan kysyntäpiikkiä) ja odotusajat pitenivät.

Taksiautoina toimivat tällä hetkellä Jaguar I-PACE sähkökäyttöiset SUV:t. 

Summa summarum

Jos jotenkin summaisin yhteen kokemuksiani sekä vuodesta 2017 että nyt 2023, niin molemmilla kerroilla mielestäni robottiauto noudatti liikennesääntöjä paremmin kuin paikalliset taksikuskit tai kuskit ylipäätään. Ajonopeudet, stop-merkkeihin pysähtyminen, jalankulkijoiden väistäminen niin riittävän välimatkan kuin ajan kera, punaiseksi vaihtuviin liikennevaloihin asiallisesti reagoiminen ja muutoinkin rauhallinen ajotapa.

Ensikäyttäjillä on varmasti etukäteisarveluita palvelun turvallisuudesta ja toimivuudesta, voi olla tietenkin jopa pelkoja, mutta muistuttaisin, ensimmäisistä itseohjautuvista autoista oli museokappaleet piilaaksolaisessa tietokonemuseossa jo vuonna 2015! Siis jo kahdeksan vuotta sitten. Tällä haluan lähinnä valottaa, että kehitystyötä robottiautojen eteen on tehty jo vuosikausia ennen kuin ne vihdoin ja viimein näkyvät loppukuluttajille. Vitsailin itsekseni, että niin, mikäs uutuus se tämä tällainen on, joka on olla möllöttänyt jo museossakin viimeiset kahdeksan vuotta, hahah. Mutta vitsi vitsinä, uutta on. (Blogipostaukseni vuoden 2015 museokäynnistä luettavissa täältä.)

Omat kokemukseni olivat siis varsin positiivisia, mutta toisaalta jo odotettuja, sillä olin matkustanut itseohjautuvan auton kyydissä ensimmäisen kerran jo 6,5 vuotta sitten. Toki nyt uutuuteena itsellenikin oli auton käyttäminen maksullisena taksina ja ilman apukuskia. Mitä nyt olen useampia ystäviä ja tuttavia käyttökokemuksistaan kuullut, niin jokainen on ollut kyydeistään positiivisesti yllättynyt. Aika usein on tullut se perusamerikkalainen, yhteenniputtava kommentti: "It was awesome!"

Mutta kyllä robottitaksit vielä sen verran uusi juttu on edelleen San Franciscossakin, että näki monien ihmisten hämmästyneinä osoittelevan ilman kuskeja huristelevia autoja ja ottavan niistä kuvia ja videoita. Aivan kuten kuvia ja videota otin itsekin, hih.

Tällaisia tulevaisuustuulia puhaltelin teille Piilaaksosta tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaiset ovet, ja kotikuistilla avaraa luontoa

On lauantai-ilta. Katsomme ukkokullan kanssa kotisohvaltamme trilleriä. Mutta ennen kuin jatkan tapahtumien kuvausta eteenpäin, on syytä huomioida pari seikkaa amerikkalaisista kodeista.

Kotikulmilta aamukävelyllä napsaistu kuva. On tullut mietittyä, miltä mahtaisi asua tuollaisten jyhkeiden tuplatammiovien takana. Täysin utopistinen ajatus meidän kohdalla, mutta ainahan sitä voi ajatuksen kanssa leikitellä.

Olemattomat eteiset ja amerikkalaiset ulko-ovet

Amerikkalaiskodeissa ei tyypillisesti ole eteistilaa, vaan ulko-ovesta astutaan usein suoraan olohuoneeseen. Omat kokemukseni vahvistavat tämän: Asumme nyt jo viidennessä piilaaksolaiskodissa ja ainoastaan yhdessä niistä on ollut edes jollain tapaa eteiseksi luokiteltava tila. Minkäänlaista naulakkosyvennystä ei asunnon pohjaratkaisussa ollut silloinkaan, vaan naulakon virkaa toimittivat irrallinen kenkäteline ja Ikeasta ostettu pystynaulakko. 

Toisena huomiona paikallisista kodeista, että täällä talojen ja asuntojen ulko-ovet aukeavat sisäänpäin, siis toisin kuin Suomessa. Joskin poikkeuksena Yhdysvalloissa tähän on ainakin ovet Floridassa. Perusteluina asuntojen ulko-ovien sisäänpäin kääntymiselle olen kuullut ja lukenut ainakin kaksi eri teoriaa. Niistä molemmat liittyvät turvallisuuteen. Ensinnäkin oven aukeamisen sisäänpäin katsotaan olevan paloturvallisuustekijä: tarvittaessa pelastusjoukot voivat potkaista oven sisään tulipalon sattuessa ja pelastaa asukkaat sisältä nopeammin. Vahvempana turvallisuusperusteena aukeamissuunnalle lienee kuitenkin ovien saranat. Niiden on turvallisempaa sijaita asunnon sisä- kuin ulkopuolella. Ulkopuolella sijaitsevista saranoista on murtovarkaiden helpompi nostaa saranoiden "tapit" pois ja nostaa koko ovi pois paikoiltaan.

Toiset jykevät, tammiset tuplaovet. Eikä saranoita ulkopuolella.

Julkiset rakennukset ovat asia erikseen. Niissä ulko-ovien pitää (tai ainakin pitäisi) aueta ulospäin. Yhtenä poikkeuksena ovat kuitenkin julkisten vessojen koppien ovet. Ne aukeavat tyypillisesti koppeihin sisäänpäin. Olen manannut tätä vessankoppiovien järjetöntä aukeamissuuntaa aiemminkin. Käytäntö on minusta raivostuttava. Harvoin kopissa on niin paljon ylimääräistä tilaa, että ovi mahtuisi avautumaan ilman ähräämistä. Tämä korostuu, jos käsivarsillasi on ostoskasseja tai lentokentän vessassa mukanasi matkalaukku. Sulloudupa siinä sitten! Varaudu pelaamaan matkalaukun ja oven kanssa hetken aikaa tetristä.

Ja kun ärsyttäviin oviasioihin tässä nyt pääsin, niin toinen asia amerikkalaisissa ovissa, mistä en niin tykkää, on paikalliset ovenrivat. Nehän ovat useimmiten pelkkiä nuppeja, ei kahvoja. Niin ulko-ovissa kuin huoneiden välisissä sisäovissakin. Olen yrittänyt ottaa tavaksi muistaa laittaa käsirasvaa ennen kuin lähden kotoani ulos, ja argh, kuinka monesti olenkaan koettanut avata ulko-oveamme rasvaisilla käsillä. Ei onnistu, koska nuppi vain lipsuu otteestani. On odotettava, että käsirasva kuivuu. Suomalaisittain tutun kahvan kanssa ei olisi samaa pulmaa. No, ei toki ole maailmanloppu tämäkään asia, mutta liki päivittäen toistuessaan ottaa toisinaan kupoliin. Joskus muistaessani avaan ulko-oven jo valmiiksi ja rasvaan käteni vasta sen jälkeen. Mutta tätäkin hankalampi tilanne ovennupin kanssa syntyy, jos kannat käsissäsi jotakin, sanotaanko nyt vaikkapa täytekakkua tarjottimella. Kahvallisen oven saisi avattua kyynärpäällä avittaen, mutta tällaista amerikkalaista nupillista ovea et. No, onnekseni en kantele täytekakkuja viikoittain enkä edes kuukausittain, niin hermoni eivät pääse repeilemään riekaleiksi, hahah.

Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi... Paitsi että amerikkalaisen oven nuppi.

Mutta palataanpa meidän huusholliimme. Nykyisessä kodissamme ulko-ovemme aukeaa siis sisäänpäin ja suoraan olohuoneeseen. Lisäksi meillä on tavallaan kaksi ulko-ovea. Niistä toinen on ulospäin aukeava metallikarminen verkko-ovi. Rämisevä kapistus, jonka kanssa alkuun tuskaisena huokailin. Käytäntö on kuitenkin osoittanut sen lämpimien kuukausien aikana, eli ison osan vuodesta, todella käteväksi. Niinpä olen tätä nykyä verkko-ovemme kanssa niin sanotusti sujut. 

Ja seuraavaksi alkupostaukseni lauantai-iltaan. 

Päivä oli ollut poikkeuksellisen lämmin ja elokuvaa katsellessamme pidimme vielä ulko-oveamme auki saadaksemme huushollia viilentymään läpivedolla. Verkko-ovi oli kiinni. Olemme halunneet pitää ulko-ovea mahdollisimman usein auki myös pihakissojemme vuoksi. Milloin sattuu katsos maukujilla taasen masut kurnimaan, niin saamme laittaa buffettarjoilun heille pystyyn. Pesukarhu-nimisestä vahingosta viisastuneina emme enää pidä kissanruokia esillä öisin, mutta iltaisin niin pitkään, kun valvomme, kyllä.

Meidän suloiset pihakatit. Välillä keskenään sulassa sovussa, välillä täysi mouruaminen ja pieni tappelunpoikanen. Mutta sopuisampaan suuntaan ovat menossa.

(Hassuna sivuhuomatuksena muuten, että toinen pihakissoistamme on oppinut "soittamaan ovikelloa". Jos ovemme on kiinni, niin Masha-kissa tulee machoilemaan ja raapimaan karheaa kynnysmattoa ulko-ovemme edustalla. Tämä rahina kuuluu sisälle asti, joten olemme tosiaan ristineet sen Mashan ovikellon pimpottamiseksi. Kun sitten avaamme oven, hän siinä sitten istua nöpöttää ja katsoo silmiin: "Ruokaa ja herkkuja, please!")

Ja jälleen takaisin lauantai-iltaan

Kello oli jo 23.30 ja elokuvassa oli viimeinen jännittävä loppukliimaksi alkamaisillaan. Yhtäkkiä kuitenkin verkko-ovemme takaa kuistilta alkoi kuulua kissanruokien rouskutusta. Elokuva pysähdyksiin ja ovelle kurkistamaan. Mashahan se siinä oli vielä yöpalalla. Jatkoimme elokuvan katsomista ovea edelleen auki pitäen. Vain muutaman minuutin päästä kuistilta kuuluu jälleen rouskutusta ja nyt ruokailu tapahtuu niin ahmien, että pahvilautanenkin jo kuului raapiutuvan kuistin lattiaa vasten. No Mashako se siellä taas on rohmuamassa? Kuinka se nyt muutaman minuutin välein ja tuollaisella ahmattivauhdilla? Elokuva katkolle ja tilanteen tarkistus. Ei ollut tällä kertaa Masha, vaan kolme pesukarhua! Meidän kuistilla! Hus, nyt tuli noille karvanaamoille kyllä lähtö, ja meidän kissanruokiinhan ei kosketa! Kun avaan verkko-oven, pesukarhut luikkivat peloissaan kauemmaksi. Mutta kun kumarrun ottamaan kissojen ruokalautasta pois, lähestyy pesukarhuista ensimmäinen minua kulmahampaitaan irvistäen. Muut karhut hiipivät perässä. Alan huutamaan kuin syötävä! Käykö tuo päälle? Sykkeet nousevat tilanteessa vinhaa vauhtia. 

Ukkokulta ottaa ensimmäiset kättä pidemmät mukaansa ja lähtee maata tömistellen karkottamaan pesukarhujengiä. Kolmen kopla ryntää takapihallemme ja nousee siellä nopeasti isoon puuhun. Nuo kättä pidemmät "aseet" ovat laserpointteri ja kukkien kasteluun tarkoitettu sumutinpullo. Laserpointterille pesukarhut tuskin korviaan lotkauttavat, mutta sumutinpullolla tekee jo jotain. Ukkokulta säätää sen suihkuttamaan terävää suihkua mahdollisimman pitkälle ja hätistelee puun yläoksilla hilluvia otuksia. Yksi pesukarhuista sentään väistää vesisuihkua ja siristelee silmiään, ei selvästikään tykkää. Mutta mitä tekee seuraava? Avaa suunsa ja taitaa nauttia saamastaan juomapalvelusta. Samperi soikoon! Vesi ei siis todistettavasti ole pesukarhujen inhokkielementti. Tykkääväthän ne "pestä" sapuskaansa vesiastioissa tai luonnonvesissä noin muutenkin. 

Takapihalla on pimeää ja käymme vielä hetken tuijotuskisaa puussa moljottavien naamiokavereiden kanssa. Pumppuni hakkaa tuhatta ja sataa. Pesukarhut ovat linnoittautuneet puuhun ja pysyvät siellä. Me palaamme etuovesta takaisin sisälle. Niin, se elokuva. Karhujengi on saanut juonen seuraamisen katkeamaan, eikä elokuvan loppumetreille taida olla luvassa 100-prosenttista keskittymiskykyä. Yritämme kuitenkin jatkaa.

Seuraamme elokuvaa muutaman minuutin, kunnes minut valtaa tunne, että joku tuijottaa. Kurotun sohvalta katsoakseni ulko-ovelle. Mitä hemmettiä! Kynnysmatollamme istuu pesukarhu, nenä kiinni verkko-oven verkossa ja tuijottaa meille sisälle! Pulssini nousee jälleen sekunneissa maksimiinsa. Häädämme otuksen pois. Nyt vedämme oven kiinni. Jännitysnäytelmä saa tältä myöhäisillalta jo riittää.

En edelleenkään muista elokuvan loppukohtauksista mitään, niin ravisteleva tuo tilanne oli. Nukkumaan mennessäkin verkkokalvoillani näkyi vain virnistelevä pesukarhu. Ja täytyy sanoa, että vaikka pesukarhu kuinka söpön näköinen lehti- ja nettikuvissa olisikin, niin on se viston näköinen elukka omalla kynnysmatolla! Varsinkin, kun tietää niiden levittävän ulosteissaan ja muutenkin kaikenlaisia tauteja. 

No, viikko porhallettiin, painettiin töitä (minulla meneillään koko syksyn kiireisimmät viikot), eikä kuistilla ehditty ainakaan havaitsemaan uusia reviirille tulijoita. Kunnes koitti taas lauantai. Ukkokulta oli yön yli reissussa, joten olin kotona yksin. Katson elokuvaa ja viestittelen samalla muutamille ystävilleni ja sukulaisilleni Suomeen. Ulko-ovi on kiinni, mutta kissojen ruokalautanen kuistilla vielä tarjoiluasemissa. Oven takaa alkaa kuitenkin kuulua kuivamuonan rouskutusta. Tällä kertaa kurkkaan ensin verhojen raosta, ettei kissa pelästyisi oven avausta. Vai onko se edes kissa? Kuten arvata saatatte, ei ollut tälläkään kerralla kissa. Vaan oli tämä veijari:

Opossumi. Häntänsä kun on tuollainen jämäkkä siima, voisi opossumia verrata kissan kokoiseen rottaan. Mutta opossumit ovat siitä kivoja ja hyödyllisiä, että ne syövät kiitettävät määrät punkkeja.

Vaikka olin ottanut ruokalautasen jo pois, tuli kaveri vielä nuuskimaan ja imuroimaan mahdolliset rippeet.

Että kaikenlaista kulkijaa sitä kotikuistillamme onkin. Suorastaan Avara luonto -dokumenttia olemme saaneet seurata viime aikoina. Päätän näihin kuviin ja tunnelmiin, ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Viiligate ja blogi jo 9 vuotta!

Olemme asuneet Kaliforniassa nyt 9,5 vuotta. Kaikkina näinä vuosina olen kaivannut Suomesta yhtä herkkua, jota ei täältä meiltä saa: viiliä. Tällä viikolla huushollissamme alkoi kuitenkin uusi viikkoperinne: kotiviilin valmistus. Tämänkertainen postaukseni kertookin, kuinka kaikki sai alkunsa ja millaisia hiukan huvittaviakin piirteitä kuluneen viikon "viiligate" piti sisällään.

Minua hymyilytti kovasti kirjoittaessani tätä, koska kokonaiskuviossa on yllättävän paljon samankaltaisuuksia huumediilauksen kanssa. Niinpä olen tarkoituksella muotoillut osaa tekstistäni niin sanotusti kieli poskessa. Kai sitä voi vähän hassutella, vaikkapa sitten blogin synttäripäivän kunniaksi. Korostettakoon nyt kuitenkin vielä, että kyse on vain ja ainoastaan viilistä, Suomesta ihan laillisesti tuodusta hapanmaitotuotteesta.

Ehtaa, 100 %:n puhdasta, "leikkaamatonta" tavaraa suoraan, ei suonesta, vaan Suomesta.

Huhuja piilaaksolaisesta viiliringistä

Olin jo aiemmin kuullut, että joillakin onnekkailla suomalaisilla oli täällä Piilaaksossa oman kotiviilin tekoon tarvittava aihio, sanottakoon sitä nyt sitten viilijuureksi tai sen siemeneksi. Minun on ollut pitkään tarkoitus pyytää yhdeltä kaveriltani, rouva B:ltä tällaista alkusiementä myös itselleni. Kun sitten lopulta pyysin, olivat hänen ja kaverinsa juuret ottaneet ja kuukahtaneet jokin aika sitten.

Asia pääsi uudestaan tapetille, kun toisen ystäväni, rouva A:n mies lähti käymään visiitin Suomessa. Myös rouva A on kovia viilinaisia, ja hänkin innostui laittamaan oman kotituotannon pystyyn täällä ulkomailla. Niinpä rouva A:n mies laitettiin muuliksi. Hän toisi Suomesta mukanaan pari purkkia sitä aitoa 100 % tavaraa tullessaan. Me, tämän valkoisen "kaman" käyttäjät, rouvat A, B, C ja D (= minä) jäimme odottamaan muulin paluuta kuormineen.

Tavara saapuu

Eräänä kauniina syyspäivänä alkuperäinen erä kamaa lopulta rantautui Euroopasta Kaliforniaan. Vakuuttava ja erinomaisesti kuljetuksen hoitanut muuli toimitti paketin Piilaaksoon. Ei siis mitään ongelmia rajalla eikä tullissa, jes!

Mutta heti alkuun meillä käyttäjillä oli hiukan logistisia ja aikataulullisia ongelmia. Koska me, tämän valkoisen tavaran käyttäjät asumme pitkin ja poikin Piilaaksoa, kaikki eri kaupungeissa, on jokaisella ajomatkaa toistemme luo reilusta kymmenestä minuutista useisiin kymmeniin minuutteihin yhteen suuntaan. Ja kaikilla kalentereissaan yhtä sun toista menoa ja merkintää. Niinpä yritimme ensin sumplia parhaamme mukaan, kenellä olisi joka tapauksessa ajoja mihinkin suuntaan ja kaupunkiin. Tällainen ohimennen nakattu tuote-erä herättäisi tietenkin kaiken lisäksi myös vähiten ulkopuolisten epäilyksiä. 

Aikataulut eivät tahtoneet mennä millään yksiin. Kama kuitenkin poltteli ajatuksissa eli jokainen varmasti halusi upottaa lusikkansa tavaraan niin pian kuin suinkin mahdollista ja päästä sen tuomaan hurmokseen pikimmiten. Lisäksi tavaran päivämääräkin alkaisi pian paukkumaan. Ei tässä nyt olisi aikaa kuhnailla!

Lopulta tuotteen ensijakelu pääkallopaikalta saatiin rullaamaan. Olin ensimmäinen, joka sai maahantuodusta erästä oman siivunsa. Rouva A nakkasi tuotteen minulle. Mukanaan oli jälkikasvuaankin, että vaihtokauppa näyttäisi paremmin päivänvalon kestävälle toiminnalle. Ja aurinkohan sillä hetkellä toki paistoikin, hah.

Monistaminen jännitti

Rouva A oli lähdössä reissuun, joten kaman monistaminen ja jakelu eteenpäin jäi nyt minun harteilleni. Jännitti. Jos epäonnistuisin, oltaisiin enää yhden kortin, alkuperäisen käyttäjän A kaman varassa. Kuinka suoriutuisin itselleni uudessa puuhassa? Kyselin aiemmilta käyttäjiltä ohjeita, ja toimin niiden mukaisesti. Ja kas, yllätyksekseni kotifarmini koktailit muuttuivat aidoksi tavaraksi jo alle vuorokaudessa! Iltapäivällä tuotanto pystyyn ja seuraavana aamuna minulla olikin jo ihanasti jähmettyneet tuotokset kahvinkeittimen vieressä odottamassa. Lisäksi omien monistuksieni pintaan syntyi se kaunis kermakerros kuten kuuluukin. Mieletöntä, sehän näyttikin aivan aidolle! Nyt nopeasti monistetut tuotteet jääkaappiin! Seuraavaksi olisi enää mietittävä tehokas (ja huomaamaton) jakelu eteenpäin.

Monistaminen käynnissä, iiks. Pidin uhkarohkeasti verhot auki tätä puuhatessani.

Lisää asianosaisia vyyhtiin

Seuraavassa diilausvaiheessa mukaan pääsivät urhoolliset aviopuolisomme. Käyttäjän B puoliso tuli noutamaan heidän eräänsä lastista, mutta siihen aikaan minä olin tekemässä rehellistä päivätyötäni. (Jollakinhan tämä oma jatkotuotanto pitää rahoittaa.) Onnekseni ukkokullallani oli tuolloin kotitoimistopäivä, ja hän lupautui ojentamaan kaman eteenpäin. Tästä täytyy antaa miehille täydet pisteet. Mitäpä he eivät tekisi vaimojensa kotituotantoprojektien eteen! Sitä en tiedä, miltä touhu sitten mahtoi naapureista näyttää, kun kaksi raavasta ukkoa vaihtavat kädestä käteen pientä pussukkaa omakotitaloalueella, keskellä kirkasta päivää. Muutama sananen ja tiensä taas eroavat. Olisinpa ollut kärpäsenä taivaalla näkemässä naapuruston ilmeet, hahah.

Tässä pätkä viikon viestiketjustamme ukkokullan kanssa. Ukkokulta oli toimistolla ja minä taas vuorostani vasta lähdössä töihin niin, että ukkokulta ehtisi tulla kotiin ennen kuin itse palaisin. Niinpä oli annettava ennakkovaroitus monistusfarmistani. Minua nauratti vastauksensa "ok". Eipä tuo ukkokultani enää paljoa hätkähdä näistä minun pikku projekteistani. Tätä ennen hän oli lähettänyt minulle kuvan koirasta, joka nautti rapsutuksista kollegan työpisteellä. Olin kysynyt, kenen koira oli.

No miltä se sitten maistui?

Käytin alkuperäisestä satsista kaiken monistukseen, joten en maistellut tuotetta siinä vaiheessa vielä lainkaan. Maltoin mieleni ja makuhermoni. Kun monistus sitten valmistui, jäähdytin tuotteet, edelleen maltti mukana, kunnes lopultakin lohkaisin ensimmäisen lusikallisen. Ja sehän maistui siis aivan taivaalliselle! Olin suoraan sanoen yllättynyt, kuinka lähellä sitä oikeaa, kaupasta ostetun viilin makua tämä amerikkalaisella luomutäysmaidolla monistettu viilintekele olikaan! Eli kyllä tästä nyt käynnistyi uusi viikoittainen tapa, sekä pitää viilinjuuri hengissä, mutta myös nauttia itse tuotosta säännöllisesti. Sen kun tiedetään tekevän hyvää suoliston bakteerikannallekin. Parhaillaan minulla on jo toinen erä monistumassa. Kunnon Martta-meininki!

Ensimmäisen annoksen nautin ihan sellaisenaan. Toiseen laitoin jo lisukkeeksi tyrnirouhetta. Aivan mielettömän hyvää!

Mielenkiintoinen ja jännittäväkin prosessi siis kaiken kaikkiaan. Lopulta hankalin osuus diilaus- ja käyttökuviossamme taisi olla jakeluverkostomme epävarmuus, hahah. Mutta ensimmäistä kertaahan tässä oltiin pappia kyydissä tällaisen nopeaa reagointia vaativan nautintoaineen kanssa. Tai ainakin minä olin.

Jos nyt joku innostuu kokeilemaan tätä itsekin, niin tässä pari vinkkiä, kuinka kaikki tapahtuu:

Kotiviilin valmistusvinkkejä

Viiliä monistetaan ottamalla lusikallinen (kaupan) viilistä ja sekoittamalla se kannellisessa astiassa tai rasiassa maitoon. Sitten kansi kiinni ja seos huoneenlämpöön, kunnes seos jähmettyy. Tämän jälkeen viilit siirretään jääkaappiin. Sain konkareilta myös seuraavia vinkkejä: Parhaan tuloksen saa, jos "juurta" uuteen viiliin ottaa viilin yläpinnasta, valmiissa viilissä sen pinnalle syntyneen kermaisen "nahkan" alta. Lisäksi maidon kannattaa olla mahdollisimman rasvaista. Yhdellä suomenkielisellä sivustolla suositeltiin myös, että kotiviilin tekoon kannattaisi yrittää saada vanhanajan homogenisoimatonta maitoa. Myös alkuperäisen (kaupan) viilin kannattaisi olla mahdollisimman rasvaista, mutta hyvin onnistui kevytviilistäkin. Ja myös amerikkalainen homogenisoitu luomutäysmaito näytti toimivan hyvin. Lisäksi luin, että monistusvaiheessa kannattaa viilipurkeille valita paikka, missä huoneenlämpö pysyisi mahdollisimman tasaisena.

Ei ollut tarpeeksi pieniä kannellisia muovirasioita, mutta myös posliiniastia muovikelmulla toimi mainiosti.

Ymmärtääkseni kotiviiliprosessin kanssa pitäisi pysyä aktiivisena, eli pitkät tauot eivät ole viilin hengissä pysymiselle hyväksi. Eli täältä käsin jo yksikin reissu vaikkapa Suomeen tietää mitä todennäköisimmin, että sen huushollin viili kuolee. Mutta sitten pitää pyytää lohkaistua siivua toiselta viiliringin jäseneltä. Ja Suomestahan voi toki aina kuljettaa satsin uutta ja tuoretta. Lisäksi meillä on tässä ukkokullan kanssa vähän sellaisia suunnitelmia vireillä, että se tempaus saattaa olla viilinsiemenelleni liikaa. Mutta ainakin siihen asti minulla on nyt tärkeä missio: pitää viilipoloiseni hengissä. 

Että kaikkea mukavaa ja erikoista se ulkomailla asuminen näemmä teettääkin. Rouva A oli tehnyt omatekoista viiliä myös Suomessa mökkiolosuhteissa. Itse uskoisin, etten saisi koskaan itsestäni Suomessa irti tämankaltaista mahtavaa marttailua, koska onhan se uskomattoman helppoa vain noutaa valmis viilipurkki kaupasta. Isoin yllätys minulle oli, kuinka lopulta vaivatonta kotiviilin valmistaminen oli ja kuinka aidonmakuista siitä syntyi! Nam.

Blogin synttäripäivä

Ja kyllä, toinen yllätys itselleni on, että blogini täytti tänään jo yhdeksän vuotta! Tämä on järjestyksessään 433. postaus ja lukukertoja teksteilleni on näiden vuosien aikana kertynyt yli 350 000. Raja meni sopivasti rikki tänään, blogin synttäripäivän aamuna. Iso kiitos siis kaikille teille lukijoilleni, uusille ja vanhoille, ja erityiskiitos kommentoineille ja lisäkysymysten esittäjille. Tästä jatketaan. 

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!