keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Puun ja kuoren välissä

Yhdysvaltain kamaralla ollaan, joten nyt vasta "uskallan" kirjoittaa myös tästä aiheesta. Se toi Suomessa oloaikaani vielä hiukan lisää jännitettä ja liittyy jälleen kerran USA:n maahantuloon. Ja minulla kun on noista maahantuloista tunnetusti jo melkoisia kovan onnen kokemuksia niin totta kai ajattelin, että jos menen kirjoittamaan aiheesta etukäteen, niin eiköhän sitten jokin pahin mahdollinen skenaario tule ja yllätä. Onneksi ei lopulta yllättänyt.
Stressinlaskukuva. Sorsapariskunta kuutamouinnilla, awww!

Nythän on siis niin, että tässä on pitänyt viime ajat noudattaa kahden eri valtion antamia sääntöjä ja myös rajoitteita. Niinpä olo on ollut kuin puun ja kuoren välissä. Niinkin paljon kuin Yhdysvalloissa myönnetty Green Card eli pysyvä asumislupa antaa kortinhaltijalle vapauksia, on sillä myös tärkeitä reunaehtoja, jotka jokaisen Green Cardin haltijan täytyy huomioida. Yksi niistä on aikarajoitus, kuinka kauan saa olla USA:n rajojen ulkopuolella yhtäjaksoisesti. Yleisten ohjeiden mukaan maasta saa olla pois ilman tarvittavia lisätoimenpiteitä yhden vuoden. Poissaolon jatkuessa yli vuoden pitää perustellut syyt esittäen anoa lisäaikaa, jotta lupaansa ei menetä.

Tuo vuosi poissaoloa Yhdysvalloista on siis se kaikille annettu yleinen aikarajaohje, jolloin pysyvää asumislupaansa ei vielä menetä. Eri lähteistä sai kuitenkin vähän risteävää tietoa ja jossakin luki pikku präntillä, että tietyissä erityistapauksissa jo vuotta huomattavasti lyhyempikin aika voi johtaa Green Cardin mitätöitymiseen. OMG! 

Olin vielä Piilaaksossa, joten päätimme jälleen kerran kääntyä ukkokullan työpaikan lakimiesten puoleen ja kysyä ohjeistusta tilanteeseeni. Siinä vaiheessahan, kun maasta poistuisin, minulla ei olisi minkäänlaista tietoa, kauanko Suomessa tulisin aikaani viettämään vai jäisinkö sille tielle. Odottelujen jälkeen lakimiesten antama ohje oli, että jos on edes riskinä, että oleskelu ulkomailla venyy yli 6 kk mittaiseksi, olisi hyvä hakea etukäteen maahantuloviranomaisilta lupa paluuseen, ns. re-entry permit. No voi hyvät hyssykät sentään! Kun tämä selvisi, oma lähtöni Suomeen oli jo niin lähellä, ettei siinä enää mitään lupia olisi ennen maasta poistumista ehtinyt hakemaan! Näin ollen Suomessa ollessani koko ajan takaraivossani raksutti myös tämä kuuden kuukauden rajapyykki. Olisi sitten työpaikkani yt-tilanteessa kohdallani käynyt niin tai näin, olisi minun ollut pakko tulla ainakin käymään USA:ssa tuon kuuden kuukauden sisään, sillä Green Cardin menettäminen tässä elämäntilanteessa, jossa ukkokulta olisi edelleen töissä Piilaaksossa, ei todellakaan olisi ollut hyvä juttu!

No, kaikkien välivaiheiden ja isohkojen käänteiden jälkeen Suomessa oloaikani rajoittui lopulta noin kahteen kuukauteen. Sitten palasin Yhdysvaltoihin. Kaikesta huolimatta kyllä minua jälleen maahantulotarkastuksessa hiukan jännitti. Ja kyllähän tarkastaja kysyikin, kauanko olin ollut maasta pois. Olen kuullut, että tällaisessa tilanteessa rehellinen vastaus tarkastajalle todellakin kannattaa ja näin tein. Kahden kuukauden poissaoloni USA:sta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa kysymysmylläkkää, huoh.

Jos tällaisessa tapauksessa tuollaisiin lisäselvityksiin maahantulon yhteydessä joutuisi, niin edesauttavina tekijöinä ovat esimerkiksi perhesuhteet USA:ssa, amerikkalainen pankkitili, henkilön itsensä allekirjoittama vuokrasopimus sekä se, että henkilö on liitetty paikallisiin verotietoihin. No, aika monta kriteeriä minunkin kohdallani täyttyisi, mutta kuka tuollaiseen lisäkuulusteluun haluaa joutua? En minä ainakaan! Kyllä siinä naama kalpeaksi valahtaisi, vaikka olisi kuinka puhtaat jauhot pussissa.

Että tällaisia mahdollisia kauhuskenaarioita tällä kertaa. Ensi kerralla ajattelinkin sitten kirjoitella vaihteeksi vähän kepeämmistä asioista. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 


torstai 25. toukokuuta 2017

Ensimmäisen Kalifornia-aamun mietteitä

Olen palannut Kaliforniaan. Unirytmit ovat sekaisin ja yöllä tuli heräiltyä. Sänky tuntui kuitenkin ihanan tutulle ja herääminen ukkokullan vierestä oli oikein mukavaa. Aamulla pätkäunien jatkaminen ei tullut kuitenkaan kyseeseen, sillä taloyhtiömme parkkipaikalla tehdään asfalttiremonttia juuri tänään. Isojen työkoneiden jyrinä ja peruutuspiippaukset alkoivat jo aamuseitsemältä.
Aamukävelyllä sain haistella ihania tuoksuja, sillä ulkona kukkii yksi jos toinenkin puu ja pensas. 

Keittiössä käteni jälleen hapuilee mistä kaapista mikäkin kuppi ja kippo löytyykään. Sama hapuilu tapahtui myös edellisen Suomessa vietetyn välitilalimbon jälkeen. Aamukahvipöytään ja suoraan silmiini kimmeltää aamuaurinko. Säteet lämmittävät suorastaan suloisesti. Oulussa tätä viheliäistä "ongelmaa" ei ollut. Eipä sitä aurinkoa räntäsateilta paljoakaan näkynyt. Ajatus harhailee. Tässä sitä taas ollaan, aloittamassa jotakin aivan alusta. Yksi ajanjakso elämästäni on päättynyt ja on ensimmäinen Kalifornia-aamuni. Mietin, mitä Suomessa vietetyistä reilusta parista kuukaudesta jäi mieleeni.

Viimeiset viikot aivan kuin sumussa


Päällimmäisenä Suomesta jäivät tietenkin mieleen kaikki ihanat kohtaamiset lähipiirin ja ystävien kesken. Viimeiset pari viikkoa olivat kuitenkin niin kiireisiä, stressaavia ja minuuttiaikataulutettuja, etten juuri nyt muista niistä oikein mitään. Paljon hoidettavia ja selvitettäviä asioita, työpaikalla pillien laittaminen pussiin ja osallistuinpa neljänä päivänä vielä erinäisiin koulutuksiinkin. Ja kaikki se tunteiden vuoristorata. Tähän päälle epätoivoinen yritys tavata vielä kerran kaikki ystävät ja todeta se sama vanha tuttu, ettei se mitenkään enää onnistunut, vaikka kuinka haluaisi. Aika ei vain enää riittänyt.

Kiire aiheutti oireensa myös kroppaani. Lähtöä edeltävänä päivänä sain noidannuolen. Selvä merkki, että pitäisi hidastaa tahtia, mutta nyt ei voinut. Ei muuta kuin lääkäriin hakemaan tymäkät lihasrelaksantit ja tulehduskipulääkkeet. Lääkkeiden avittamana pääsin kuin pääsinkin matkaan, eikä koneeseen tarvinnut mennä kontaten, huh.

Palaan katsomaan kännykällä ottamiani kuvia Suomi-viikoistani. Minä tollo en ole kuvannut juuri lainkaan niitä tärkeimpiä, ihmisiä! Vain pari otosta tärkeistä hetkistä rakkaiden ihmisten seurassa. Ihmisten sijaan olen näemmä kuvannut lukuisia ja taas lukuisia räntäsadekuvia. Suomen poikkeuksellisen surkeiden kevätsäiden johdosta olen saanut napatuksi Suomen ajalta vain pari kaunista maisemakuvaa. Niistä toinen on tässä:
Suomen Route 66.

Lisäksi olen kuvannut viimeisten viikkojen suomalaisia herkutteluhetkiä. Olihan se nyt pakko saada vielä kerran poroa, pinaattikeittoa, napsahtavia nakkeja, perunarieskaa, karjalanpiirakoita, uutuus-Kismetiä jne.
Poronkäristystä, namskis!
Valion valmiita marjakeittojakin on ollut ikävä.
Innostuin Suomessa tekemään usein halloumisalaattia. Ei siksi, etteikö Kaliforniastakin saisi halloumia, mutta se on täällä tosi kallista. Pieni köntti halloumia maksaa paikallisissa ruokakaupoissa yli 10 dollaria, kun kyseistä juustoa samanmoisen kimpaleen saa Suomessa parhaimmillaan alle 3 euron.

Että sellaisia kuvia Suomi-ajalta. Tässä valokuvausasiassa minulla on siis parannettavaa. Kuvaapa Kaisa jatkossa enemmän ihmisiä ja vähemmän niitä nakkipaketteja. Vaikka uskomattoman kovaan arvoon se kuulkaa nousee suomalainen nakkipakettikin ulkomailla asumisen jälkeen.

Nakkipaketista puheenollen kerron vielä loppukevennyksenä tämänkertaiset kuulumiset maahantulon yhteydessä olleesta tullitarkastuksesta. Jokos arvaatte, kuka se joutui taas syyniin?


Salamia, salamia


Vain muutama päivä ennen Suomesta lähtöä kerroin ystävilleni herkutelleeni poronlihalla. Yksi heistä ehdotti, että vie ihmeessä savupororouhetta mukanasi rapakon taakse. Sanoin, etteivät lihatuotteet ole sallittuja, että mitenköhän se onnistuisi, menisiköhän vakuumipakkaus läpi tarkastuksissa... No sittenpä toinen ystävä totesi nauraen, että hei, kun kyseessä on Kaisa, kannattaa varmaan moiset riskinotot jättää toiseen kertaan. Sitä kun taas meikäläisen tuurilla joutuisi maahantulotarkastuksissa ongelmiin. No, onneksi poronlihaa ei laukussani ollut, sillä sattui seuraavaa:

Ukkokultakin oli tullut pitkästä aikaa piipahtamaan Suomessa ja matkustimme siis Kaliforniaan yhdessä. Edellämme maahantulo- ja tullitarkastuksissa jonotti puolalainen herra. Hänellä tuntui olevan niin maahantulotarkastuksissa itsekäytettävien automaattien kuin kielitaidonkin kanssa ongelmia. Nähtävästi hän ei sitten osannut vastata tarpeeksi apteekkihyllymäisesti myöskään tullitarkastajan kysymyksiin, sillä herra joutui kaikkien matkatavaroidensa läpivalaisuun. Sekä tullivirkailija että matkalaukkujen läpivalaisija alkoivat välittömästi tenttaamaan, onko miehellä salamia laukuissaan. Salamia? Mies vastasi moneen kertaan, että ei ole. Myöhemmin selvisi, että polakin laukuista löytyi kuivattua kalaa. O-kei...

No, tuli meidän vuoromme. Liekö meitä luultiin kuuluviksi polakin kanssa samaan matkaseurueeseen, sillä meiltäkin aloitettiin samanlainen salamitenttaus! Onko laukuissanne salamia? Onko aivan varma, ettei ole salamia mukana? No ei ollut, mutta vakuuttelujamme ei uskottu. Myös meidät passitettiin kaikkien matkatavaroiden läpivalaisuun. Kappas, satunnaisotanta osui siis taas kerran kohdalle. Läpivalaisun lisäksi sekä ukkokullalta että minulta avattiin yksi laukuista ja taas kyseltiin salamista. Löytyykö salamia? En käsitä! Mikä ihmeen kansainvälinen salamin salakuljetusrinki nyt sitten lentokentillä pyöriikään, heh heh, minulta sellainen on mennyt kyllä täysin ohi. No, salamia ei löydetty, eikä onneksi sitäkään poronlihaa, mutta karkkia, sinappia ja ruisleipää kylläkin. Kaikki nämä herkut saimme tuoda maahan kuten tähänkin asti.
Supertiikeri-tötterö! Parasta ikinä! Ainoa vaan, että oli niin järkyttävän kylmä, että jäätelö piti mennä syömään autoon, käynnistää auto ja säätää lämmityslaite täysille! :-D

Mutta nyt minä kuulkaas jatkan tätä noidannuolen parantelua sekä totuttautumista tähän arkeemme täällä. Ja totuttelua ja muistelemista se vaatiikiin, sillä huomasin unohtaneeni amerikkalaisen puhelinnumeroni. Ilman sitä ei esimerkiksi ole pilates- ja joogatunneille menemistä, sillä puhelinnumero toimii kuntosalillani sisäänkirjautumistunnuksena. Kääk, mitäköhän muuta on jäänyt unholaan näiden Suomi-kuukausien aikana? Jospa ne pompsahtavat esiin parin seuraavan päivän aikana. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 11. toukokuuta 2017

Kalifornia kiikarissa

Piinaava odotus on lopultakin päättynyt. Vihdoinkin minulla on tiedossani päivämääriä ja tiedän mitä lähitulevaisuudessani tapahtuu. Ja yhdelle lähitulevaisuuden päivämäärälle minulla on lentolippu Kaliforniaan! Viimeisen kahden viikon aikana on tapahtunut paljon, myös vähemmän mukavia asioita. Kaikesta huolimatta tällä hetkellä oloni on jollakin tapaa huojentunut. Koska nyt tiedän. Tiedän millainen, mihin suuntaan ja ennen kaikkea milloin seuraava askel elämänpolullani otetaan.

Eräs kohtalotoverini kutsui tällaista mannertenvälistä epätietoisuuden tilaa välitilalimboksi. Minusta se on erinomainen termi kuvaamaan myös omassa elämässäni viimeiset kolme kuukautta vallinnutta olotilaa. Elo on epämääräistä, ei oikein tiedä mihin maanosaan, maahan ja sosiaaliseen yhteisöön kuuluisi ja jokaisena päivänä päällimmäisenä tunteena on odotus. Odotus, että joku itsestä riippumaton asia ratkeaisi ja voisi alkaa taas toimia määrätietoisemmin. Tehdä päätöksiä ja liikkuja itse. Olen nyt kokenut tämän eri maanosien välisen välitilalimbon jo kaksi kertaa ja voin kertoa, että se on inhottava. Inhottavuutta omalla kohdallani on luonnollisesti lisännyt se, että olemme asuneet nuo ajat ukkokultani kanssa erossa, kymmenen aikavyöhykettä välissämme.
Olo on ollut kuin tällä voiveitsellä, osina.

Ehkäpä lyhyt kuvaus viimeaikaisista tapahtumista on tässä paikallaan. Blogini puolella ei varmaankaan tähän mennessä ole tullut selkeästi esille seikka, että minulla on ollut tähän asti koko ajan voimassa oleva työsuhde Suomessa. Ei ennen viime postaukseni kommentteja. Kun muutimme Piilaaksoon vuonna 2014, jäin ensin hiukan alle vuoden mittaiselle vuorotteluvapaalle. Samoin ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini oli niin heikko, ettei sillä edes voinut oleskella USA:ssa kokonaista vuotta. (Tämä on toki tuttua kauraa jo niille, jotka ovat blogiani alusta asti seuranneet, mutta mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi.) Tuolloin palasin siis takaisin Suomeen ja töihin. Kun uusi viisumi oli viiveiden jälkeen kourassa, minulla oli mahdollisuus jäädä lähes vuodeksi palkattomalle työlomalle. Tuo vapaa päättyi maaliskuun lopussa tänä keväänä.

Alkuvuodesta kävimme oikeasti kovaa pohdintaa ukkokullan kanssa, missä asuisimme jatkossa, Suomessa vaiko Piilaaksossa. Pohdintojen ollessa vielä kesken helmikuussa työnantajani ilmoitti aloittavansa järjestyksessään toiset yt-neuvottelut. Käytännössä minun oli siis pakko palata Suomeen. Ja joo, tiedän, ettei elämässä ole muuta pakkoa kuin kuolema, mutta itselläni oli kirkkaana ajatus, että tämä kortti on lähdettävä katsomaan. Palasin Suomeen. Siinä tein arviointivirheen, että optimistisena laskin yt-neuvottelujen etenevän nopeammin. Kappas, neuvottelut venyivät. Piinaava odotus pitkittyi. Lopulta yt-neuvottelut tulivat päätökseensä ja niinhän siinä sitten kävi, että potkut tuli! Jotakin tällaista oli toki aavistettavissa, sillä olenhan ollut viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän poissa kuin paikalla. Tuona aikana minun roolini ja työtehtäväni on ehditty jakaa muille jo monta kertaa.

Kesken opintojeni aikoinaan tämän työnantajani leipiin tulin, joten nyt minulla on meneillään peräti 17,5-vuotisen työuran loppuunpaketointi. Se ei ole helppo ja kepeä tehtävä. Mikä määrä muistoja, upeita ja myös niitä vähemmän upeita hetkiä noihin vuosiin mahtuukaan! Kerrankin olimme järjestämässä isoa tilaisuutta työkaverini kanssa ja menimme tekemään hankintoja paikalliseen tukkuun. Saimme tukussa niin hervottoman naurukohtauksen, että olimme molemmat pissata housuun. Pöksyt eivät lopulta onneksi kastuneet, mutta meikit levisivät komeasti poskille naurun kyynelistä. Siinä vain yksi hauskoista muistoista. Työtehtäviä ei niinkään, mutta upeita työkavereita tulee kyllä ikävä. Joistakin olen saanut ihan sydänystäviä ja toki pidämme jatkossakin yhteyttä, siviilissä. Silti ilmassa leijuu haikeutta, joten on tässä muutamia nessujakin kulunut:
Käsilaukun pohjalta löytyi bolivialaisen hotellin jakamia nenäliinoja. Ne tuoksuvat viinirypäleille.

Alle kaksi viikkoa tästä postauksesta olen siis jo Kalifornian auringon alla. Sitten minulla on elämässä edessäni puhdas valkoinen arkki. Vielä minulla ei ole haisuakaan mitä kaikkea siihen alkaa seuraavaksi piirtymään. Eikös sen Amerikan pitänyt olla mahdollisuuksien maa? Lähden siis kolkuttelemaan uusia ovia. Kunhan nyt ensiksi löytäisi ne ovet. Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Viime postaukseeni on tullut pieni tarkentava päivitys, jonka lisäsin postauksen loppuun. Tarkennus koskettaa USA:ssa työskenteleviä henkilöitä, jotka ovat kenties joskus aikeissa palata Suomeen, mutta siellä ei ole heti työpaikkaa.