Kaikkihan siellä Kaliforniassa surffaa...

Kun mainitaan sana Kalifornia, tulee monille ensimmäisenä mielleyhtymänä palmut, hiekkarannat ja surffaaminen. Niitäkin täältä löytyy, mutta eiväthän kaikki kalifornialaiset todellakaan harrasta surffausta. Osavaltion monipuolinen luonto tarjoaa runsaasti muitakin mahdollisuuksia ulkoaktiviteetteihin. Noin puolet vuodesta meillä täällä Pohjois-Kaliforniassa on esimerkiksi mahdollisuus päästä halutessaan hiihtämään ja laskettelemaan. Tarvitsee ajaa vain neljän tunnin ajomatka, jolloin Sierra Nevadan vuoriston laskettelurinteet avautuvat eteesi. Talvilajitkaan eivät siis ole poissuljettuja.

Mutta nyt minä kerron teille tarinan, kuinka minäkin surffasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja vieläpä ihan kuivalla maalla!

Meillä on täällä Piilaaksossa pieni suomalaisnaisten ryhmä, jolla pyrimme käymään haikkaamassa kerran viikossa jokin arkiaamu. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella paljon poismuuttojen myötä, mutta uusiakin jäseniä on liittynyt joukkoon. Eilen kävimme leidien kanssa tekemässä astetta rankemman haikin. Huiputimme Mission Peak -nimisen vuorentyngän. Matkaa tuli lähes kymmenen kilometriä ja nousua tuolla matkalla oli peräti 645 metriä. Kiipesimme siis huomattavasti korkeammalle kuin Rukatunturi Suomessa. Huipulla nautimme pienet eväät ja otimme pakolliset tolppaselfiet kuten huipulla kuuluu tehdä. Oli tosi kova tuuli ja ylöspäin mennessä tietenkin vielä vastatuuli. Rankan nousun lisäksi maskit kasvoillamme saimme kyllä todellista haastetta hengitystie-elimistöillemme. Myös pohkeet huusivat hoosiannaa ainakin allekirjoittaneella, mutta kyllä maisemat ylhäällä palkitsivat. Kannatti puuskuttaa!

Tässä näkymiä noin puolivälistä nousua. Alhaalla Piilaaksoa ja San Francisco Bay. Tuota serpentiiniä pitkin tepastelimme.

Näkymät huipulta sisämaahan päin. Olimme valinneet tämän Mission Peak -haikin ajankohdaksi juuri nyt, sillä tällä hetkellä luonto on täällä meillä vehreimmillään talven sateiden jäljiltä. Kuukausi eteenpäin ja nämäkin kukkulat alkavat jo kellertää, kun sateet tyrehtyvät ja aurinko on porottanut kasvillisuutta karrelle.

Pisteenä i:n päälle huipulla oli, että olin tehnyt evääksi Reissumies-leivän! Suomesta tilattua ruisleipää, aijjaijjai.

Haikkireitin molemmilla puolilla laidunsi lehmiä, eikä suojaavaa aitaa polun ympärillä ollut. Niinpä polullakin oli lehmien lantakasoja ja heti alussa jo puhuimme, että pitääpä olla tarkkana mihin astuu. No, paluumatkalla, kun meno oli pelkkää alamäkeä, Korpelan ote tarkkaavaisuuden suhteen selvästikin herpaantui. Todennäköisesti puhua pälpätin ja katselin upeita maisemia, enkä siis vahtinut mihin askeleeni tähtäsin. Astuin suoraan isoon lehmän lantakasaan! Ja sehän oli todellinen liukumiina, liukas kuin mikä!

Tapauksessa olisi ollut ainekset vaikka mihin vakavampaankin: selän nitkauttamiseen, polven vääntymiseen, kaatumiseen selälleen läjään valkoisella takilla jne. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varoliikkuja yksinkertaisesti ehtinyt tehdä. Mutta mitä tapahtui? Mikä minut pelasti? Katsokaapa tätä lantaläjää:

Lantaläjässä oli päällimmäisenä jo auringon kuivattama kuori, josta jäi minun kengänpohjan muotoinen lämpäre lenkkarini alle. Niinpä minä ikäänkuin surffasin tällä kuivaneella kuorella sen liukkaan liejun päällä! Tämä minun "surffausalusta" näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kaikessa uskomattomuudessaan mitään fyysistä haaveria ei onneksi tapahtunut ja kengätkin pysyivät puhtaina. Ainoastaan pikku kokkare jäi kantapäähän ja sekin puhdistui vaivatta nurmikkoon. Onneksi lehmät olivat ns. grass fed cows eli vain ruohoa märehtineitä, joten sotku ja haju eivät paisuneet mahdottomiksi. Kyllä me makeat naurut saatiin koko porukka!

Tässä vielä läjän kokoluokkaa. Oikeassa alalaidassa olisi ollut vielä lisää surffailtavaa tarjolla. Photo credit: R.L.

Näitä tallusteli aika lähelläkin polkua. Ja kyllä, pala Piilaaksoa ja sonni on mahdollista saada samaan kuvaan.

Nyt voin siis minäkin sanoa surffanneeni, kun täällä Kaliforniassa ollaan. Ja minä onnistuin tekemään sen vieläpä kuivalla maalla, hahah! Tällaista liukastelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja liukkaudesta puheenollen. Moni on kysellyt, kiitos vaan, kuinka kirjaprojektini luistaa. Niinpä tiedoksenne, että sekin on lähtentyt liikkeelle varsin liukkaasti, ensimmäiset 20 liuskaa ovat jo kasassa. Jihuu!

Olen päättänyt kirjoittaa kirjan!

Viime postauksessa pohdin ilmiötä nimeltään ulkosuomalaisen ammatillinen umpikuja. Teksti herätti lukijoissa paljon ajatuksia. Sain mielenkiintoisia kommentteja ja palautettakin tuli. Yksi palautteista kuitenkin kolahti minuun erityisesti. Pidempään Italiassa asunut suomalaisnainen kirjoitti sanasta sanaan näin (ääkköset olen hänen tekstissään korjannut):

"Yhdessä asiassa olet edistynyt aivan valtavasti: blogin pitäjänä, ja siinä "alla" ihmisenä. En seuraa kovin montaa blogia, joidenkin suomalaisten blogit on jääneet seurantaan. Muistan että alkuaikoina minua, vanhaa akkaa, ärsytti tietynlainen pinnallinen ylimielisyys, jonka tietty luin itse rivien välistä. Taidettiin siinä päästä ihan sanaharkankin tasolle, jollei nyt muisti petä. Päätin että: "toi menee nyt pois seurannasta!" Jostain se taas pulpahti esille, pinnallisuutta ei ole ollut enää pitkään aikaan, vaan tilalle on tullut aito ihminen, jonka tilannetarkat ja rehelliset silmät avaavat kaunista suomenkieltä käyttäen mahdollisuuden tirkistellä hyvinkin erilaista elämänmuotoa monen tuhannen kilometrin päästä, harvinaisella tarkkuudella, josta huumorikaan ei puutu. Tämäkin on erityisosaamista. En tiedä kuinka kauan hiot tekstejäsi, nyppien pois "turhan". Jos ne sujuvat melkein "tosta vaan lonkalta" - niin miettisin myös kirjoittamista ihan työnäkin. Tai ainakin antaisin sen kehittyä ja syntyä sitten kun on sen aika."

Tämä palaute oli aivan mahtava saada, kiitos vielä. Se sai minut myös ajattelemaan, että ehkäpä blogini lukijakuntaa hiukan laajempikin yleisö voisi olla kiinnostunut tällaisesta "tirkistelystä" Piilaakson arkielämään. Siitä se ajatusmylläkkä sitten lähti. Päässäni surrasi ajatuksia ristiin ja rastiin, kunnes heti samana aamupäivänä minulla syttyi lamppu: päätin kirjoittaa kirjan!

Oman kirjan kirjoittaminen on ollut minulla salaisissa haaveissani jo siitä lähtien, kun tänne muutimme. En kuitenkaan ole rohjennut, vaikka useampikin kavereistani on kirjan kirjoittamiseen aina silloin tällöin usuttanut. Minä taulapää en vain ole antanut ajatukselle sijaa! Vai liekö ollut todellisen rohkeuden puutetta? Myös armas serkkuni Helsingistä muisteli viime postauksen tiimoilta lapsena käymäämme kirjeenvaihtoa. Hän kertoi kynäilyni olleen taitavaa jo tuolloin, vau! Niin useita muitakin rohkaisevia kommentteja tuli! Uskaltaisinko siis sittenkin kirjan kirjoittaa? Näiden Piilaakso-vuosien aikana en ole oikein saanut kirjan juonesta minkäänlaista otetta, mutta nyt kirjan sisältörunko jotenkin vain loksahteli mielessäni paikoilleen. En oikein edes tiedä mitä tapahtui. Ajatuksia sinkoili ja niitä oli pakko ryhtyä kirjoittamaan välittömästi ylös. Voihan olla, että runko vielä kovasti muuttuukin, mutta onpa nyt jotakin mistä aloittaa.

Olen ollut tästä rohkeasta päätöksestäni todella innoissani. Ja jännittääkin jo aivan valtavasti, että kuinka tämä mahtaa onnistua, iiks! Olenhan ottamassa ensimmäistä akselta aivan uudella polulla. Jos sinulla on siis nyt jokin kultainen vinkki esikoiskirjaansa aloittelevalle, niin kerro ihmeessä! Kokemukset omakustanteisesta kirjasta ja äänikirjasta, itse kirjoitusprosessista ja ihan kaikesta kiinnostavat. Mikä esimerkiksi sitten avuksi, kun kirjoittaminen jonakin päivänä vain tökkää? Nyt minulla on ollut draivi päällä, mutta tuonkin tökkivän päivän tiedän vielä tulevan. Kaikki tuki ja vinkit ovat siis tarpeen. Tiedän, että blogiani lukee ainakin viisi henkilöä, jotka ovat itse kirjoittaneet kirjan tai jo useamman. Heilläkin varmasti jokin konkarin ohje olisi untuvikolle antaa. Olen myös ennättänyt kääntyä asiassani jo ammattilaisen puoleen. Entinen koulukaverini sattuu työskentelemään kirja-alalla freelancerina ja tulen varmastikin tilaamaan joitakin palveluita häneltä. Lapsuusvuosinamme vaihdoimme ahkerasti kiiltokuvia, nyt pääsemme mitä todennäköisimmin tekemään yhdessä muuta kivaa.

Minä olen kirjan kirjoittajana vasta aivan nupulla, aivan kuten nämä sitruunan kukinnotkin ovat!

Mitään vuoden best seller -kirjaa tai rahasampoa en sentään odota tulevasta kirjastani syntyvän. Jos lopputulos on omakustanne, niin toivoisin saavani omat painatukseen, taittotyöhön ja kannen suunnitteluun satsaamani rahat takaisin. Jos vielä kirstunpohjalle jäisi vähän kahvi- ja pullarahaa, niin toki mukavampi niin. Ja arvatkaapas! Kun ilmoitin tästä päätöksestäni henkilökohtaisessa somessani, niin olenkin saanut jo mukavan määrän ennakkotilauksia! Wow! Kysyntä kirjalleni on siis hurrrja, hahah. No, tämä toi tietenkin ihan omanlaistaan puhtia ja mahtavaa kannustusta aloittaa kirjan kirjoittaminen heti ja näin olen tehnytkin! Kiitos vain ennakkotilauksen jo tehneille! Olen suorastaan otettu.

Että tällainen uutinen tällä kertaa. Jännittää, ja pelottaakin, mutta se jää nähtäväksi mitä tästä syntyy. Ajattelin tulla tämän ideani kanssa nopeasti bloginkin puolella ns. ulos kaapista, niin en voi päätöksestäni enää helposti perääntyä. Enhän? Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen ammatillinen umpikuja

Eivät riitä kahden, eivätkä neljänkään käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun minulta on Kaliforniaan muuttomme jälkeen kysytty: "No joko sulla on siellä työpaikka?" "Joko olet töihin mennyt?" Ensimmäiseen yli kahteen vuoteenhan minulla ei ollut edes työlupaa, joten työskentely Yhdysvalloissa oli ensimmäiset vuodet kohdallani poissuljettu mahdollisuus. Tuolloin keskustelun sai aika nopeasti loppumaan, kun tämän realiteetin työskentelymahdollisuuksistani kerroin. Kun sitten työlupa pysyvän asumisluvan myötä lopulta napsahti, alkoivat työutelut luonnollisesti uudestaan. Siinäkin oli erilaisia elämäntilanteita, miksi en välittömästi töihin hakeutunut. Toisinaan työkyselyt ärsyttivät. En ehkä kokenut työpaikkakyselyitä niinkään loukkaavina, vaan enemmänkin tungettelevina. Toisaalta, mitäpä se kenellekään kuuluu, mutta tässä postauksessa yritän selventää miksi reaktioni olivat tuonsuuntaisia. 

"Miksi et hakeudu koulutustasi vastaavaan työhön?"

Joo, en hakeudu. Aikaisemmin tätä blogissani esille tuomatta olen koulutukseltani erään kouluaineen opettaja. Minulla on korkeakoulututkinto ja Suomessa olen pätevä opettamaan kaikilla koulutusasteilla aina korkeakoulutasolla asti. Täällä kuitenkaan nämä opettajan tehtävät eivät nappaa minua lainkaan. Ensinnäkin, joutuisin täällä suorittamaan hiukan lisäkoulutusta, jotta olisin sertifioitunut päteväksi opettajaksi paikallisesti. Suomalainen korkeakoulututkinto ei siis sellaisenaan riitä. Toisekseen ja vieläkin suurempana esteenä, en koe amerikkalaista koulumaailmaa houkuttelevana työympäristönä. Tämä ei tarkoita, että amerikkalainen koulumaailma tai opetus olisi yhtään suomalaista sisartaan huonompaa. Päinvastoin, tunnen monia suomalaisia perheitä, jotka ovat erittäin tyytyväisiä lastensa saamaan opetukseen tässä maassa. Mutta amerikkalainen koulumaailma ei vain ole se minun juttuni. En ole siitä työympäristönä ollenkaan kiinnostunut. Näin ollen puhtaasti oman koulutukseni ja tutkintoni hyödyntäminen piilaaksolaisilla työmarkkinoilla on ja tulee olemaan käytännössä nolla. 

Opettajuuteen liittyen olen saanut vuosien varrella useampia kehoituksia liittyä Piilaaksossa olevan Suomi-koulun toimintaan. Ja nämä kehoitukset ovat tulleet nimenomaan Suomesta. No, Piilaakson Suomi-kouluhan kokoontuu lukukausien aikana vain joka toinen sunnuntai ja silloinkin vain muutaman hassun tunnin kerrallaan. En koe mielekkääksi sitoa omasta vapaa-ajastani, ja siis yhteisestä ajasta ukkokullan kanssa, viikonloppua aina kahden viikon välein. Jos oma lapsi kävisi samaa Suomi-koulua, olisi tilanne varmastikin aivan toinen.

Jos siis en pysty nykyisessä asuinmaassani hyödyntämään suorittamaani korkeakoulututkintoa, tulee seuraavaksi luonnollisesti mieleen aikaisempi työkokemus: 

"Käytä hyväksesi aikaisempaa työkokemustasi!" 

No, minun kohdalla tämäkin johtaa melko toivottomaan tilanteeseen. Ennen Kaliforniaan muuttoamme olin toiminut Suomessa yli 15 viimeisintä vuotta EU-projektien projektipäällikkönä. Kyllä, aloitin projektipäällikköhommat melko nuorena. Projektit toimivat korkeakoulujen ja yritysten rajapinnassa. Niin, mutta että mikä ihmeen EU-projekti? Jos kirjoitan EU-projektipäällikkyyden täällä resumeeni (paikallinen CV), niin eiväthän nämä tyypit täällä edes tiedä, mikä EU-projekti on! Mitä erityisosaamista sellainen vaatii? Totta kai olen pyrkinyt avaamaan tehtävänkuviani, sillä nehän käsittivät monenlaista: rahoitusneuvotteluja, budjetointia, suunnittelua, raportointia, tapahtumajärjestämisiä, kilpailuttamista, henkilöstöhallintaa, kansainvälisiä työmatkoja jne. Mutta teknologiakeskittymässä nimeltä Piilaakso kun ollaan, on tämä EU-projektipäällikkyys jo parikin kertaa rinnastettu IT-projektien päällikkyyteen, jotka ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Olen joutunut sanomaan parillekin työtarjoukselle ei. Toisekseen olen alunpitäen täällä Piilaakossa halunnutkin hakeutua joihinkin muunlaisiin tehtäviin. Totuushan on kuitenkin se, että Suomessa viimeisen vuoden aikana ennen vuorotteluvapaalle jääntiäni, sain mahdottomaksi paisuneesta työkuormasta johtuen burn outin. Vaihtelu työtehtävissä virkistäisi, ajattelin.

Koska en siis käytännössä pysty hyödyntämään suorittamaani tutkintoa, en koulutustani enkä työkokemustani, olen nimennyt henkilökohtaisen tilanteeni ammatilliseksi umpikujaksi. Se on mielestäni oikein kuvaava termi. Ammatillisen umpikujan myötä alan vaihtaminen on ollut väistämätön. 

Road ends. Tie päättyy kuin umpikujassa konsanaan.

Ohimennen huikattu kysymys jää vaille kattavaa vastausta

Niinpä tällainen olan yli heitetty kysymys "Joko sinulla on siellä Amerikassa työpaikka?" on saanut minulta todella usein karvat pystyyn. En minä siinä kaupan nakkihyllyllä ala selittämään tätä koko kuviotani, minkä nyt tässä postauksessani avaan. Ja harva noista nakkihyllyllä utelijoista on joutunut vaihtamaan alaa oman työuransa aikana, ainakaan pakon edessä. Sanonpahan vaan. Juurikaan kukaan tämän reilun 6,5 vuoden aikana ei ole esittänyt tätä työllistymiskysymystä muodossa: Millaiset työllistymismahdollisuudet juuri sinulla siellä Piilaaksossa on?" Ainoastaan ex-pomoni Suomessa tämäntapaisen kysymyksen taisi esittää jäädessäni ensin vuoden vuorotteluvapaalle. Vastasin siihen jotakuinkin näin: "No alkuunhan minulla ei ole edes työlupaa. Mutta jos pidemmäksi aikaa jäämme, niin jospa sieltä jotakin löytyisi."

Ja kyllähän se kolme vuotta sitten löytyi. Tuo työpaikka oli sidoksissa yllätys, yllätys, omaan harrastustaustaani. Tutkintoni ei avittanut työnhaussa pätkääkään ja aikaisemmasta työkokemuksestani Suomessa pystyin hyödyntämään tasan sen, että osasin käyttää tietokonetta ja sen eri ohjelmistoja. Kaikki muu oli uutta. Kaikki. Ala, jolla työskennellä, liuta alaan liittyviä ohjelmistoja, työympäristö, asiakaspiiri, työtehtävät ja tietenkin isoimpana muutoksena amerikkalainen työkulttuuri. Jopa työajat menivät uusiksi, sillä kyseessä oli ilta- ja viikonlopputyö. Olin töissä kaksi vuotta, kunnes juuri ennen pandemiaa tilanne työpaikalla ja työkuorma menivät niin mahdottomiksi, että irtisanouduin. Tarkoitukseni oli hakea uutta työpaikkaa loppukeväästä 2020, oletetusti jälleen kerran pakon edessä alanvaihdoksena, mutta pandemia muutti suunnitelmat. Työnhausta pandemia-aikana toisessa postauksessa lisää.

Yleinen oletus työllistymisen helppoudesta

Hyvin monella tuntuu siis olevan käsitys, että uuteen maahan vain muutetaan ja sitten mennään suitsait töihin. Ja kyllä, kyllä täälläkin töitä tekevälle löytyy, vaikka heti huomenna, mikäli työluvat ovat kunnossa. Ruokaravintolan tiskarina voisin aloittaa vaikka heti. Mutta kuinka motivoivaksi tuollaisen rutiininomaisen työn sitten itse pidemmän päälle kokisin, on eri asia. Asiat eivät siis jokaisen ulkomaille muuttajan kohdalla ole niin yksinkertaisia, kuin koto-Suomesta katsoen saattaisi olettaa. Useimmitenhan töitä haetaan nimenomaan koulutuksen tai aikaisemman työkokemuksen perusteella. Omalla kohdallani en ole pystynyt hyödyntämään niistä oikein kumpaakaan, joten olen kokenut olevani ammatillisessa umpikujassa.

Kaiken työllistymisen takana on myös totta kai aina motivaatio. Lopuksi siitä vielä pari seikkaa, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti omassa ulkosuomalaisen tapauksessani:

Motivaatiosta nousujohteista uraa kohtaan USA:ssa

Moni tuntuu myös ihmetelleen, miksei minulla ole taivaita hipovia tavoitteita ja motivaatiota tehdä nousujohteista työuraa USA:ssa. No, tämäkin on vähän sellainen juttu, ettei se kaikille aukene. Meidän peruslähtökohtanahan koko Piilaaksoon muutolle oli, että olemme tulleet tietoisesti tänne ensinnäkin "vain käymään". Jonakin päivänä pakkamme kimpsut ja kampsut ja karistamme Piilaakson pölyt koivistamme. Alunpitäenkin tänne on muutettu siis ukkokullan osaamisen ja työuran ansiosta, minun työurani täällä on vain sivujuonne.

Toisekseen, sain itse kokea Suomessa jo melko pitkän, monipuolisen, vaiherikkaan ja ylöspäin suuntautuneen työuran. Yksi viimeisimpiä titteleitäni Suomessa oli Head of X. Kävinpä kerran kansainvälisessä konferenssissa oikein puhumassakin. Koen siis henkilökohtaisesti jo saavuttaneeni omalla työurallani aika paljon. Ei minun enää tarvitse näyttää koko maailmalle, eikä varsinkaan itselleni, mihin pystyn. Ainakin itselleni riitän ihan vaikka nykyisilläkin meriiteillä ja vaatimattomammissakin tehtävissä.

Kolmas ja tärkein omaan motivaatiooni vaikuttanut seikka on ollut uuden identiteetin rakentaminen. Kun siirryt kovasti töitä tekevästä (ura)naisesta pakon edessä yli kahdeksi vuodeksi kotirouvaksi, on väistämättä edessä melkoinen henkilökohtainen mankeli uuden identiteetin muodostamisessa. Kun työlupaa ei yksinkertaisesti yli kahteen ensimmäiseen vuoteen edes ole! Ja sinä aikana et siis ole tietoinen, minä kauniina päivänä sen työluvan lopulta saat. Koko tuona aikana ei enää ole sitä työminää, joka eritoten Suomessa koetaan hyvinkin tärkeäksi ja sen kautta ihmiset määrittävät (lokeroivat) sekä itseään että muita. Tästä olen kirjoittanut blogissani aiemminkin mm. täällä.

Toisille uuteen, työminättömään identiteettiin istuutuminen käy helpommin, toisille polku on kivikkoisempi. Ainakin omalla kohdallani tälläkin prosessilla on ollut omanlaisensa vaikutukset motivaatiooni havitella korkean tason työpaikkoja. Kun siihen lisätään omakohtainen ammatillinen umpikuja, on epäsuotuisa soppa niin sanotusti valmis.

Tämä postaus on yksi henkilökohtaisimpia, joita blogissani tulen koskaan kirjoittamaan. Aihe on lojunut minulla otsikkotasolla luonnoksissa jo ainakin neljä vuotta. Nyt tuntui kuitenkin oikealle hetkelle tarttua tähän teemaan. Tämän tekstin tarkoituksena onkin avata yksi tarina ulkosuomalaisen työllistymismahdollisuuksista uudessa asuinmaassaan. Kaikilla tarinat eivät etene niin kuin elokuvissa, eikä unelmien työpaikka vain odota ottajaansa, kuten lehtiartikkeleissa ulkosuomalaisten tarinoita monesti kirjoitetaan. Ei kaikille avaudu unelmien työmarkkinat ulkomaille muuton myötä. On myös minunlaisiani tapauksia, joilla ulkomaille muutto tietää ammatillista umpikujaa.

Viime viikolla sain yllätysyhteydenoton rekrytoijalta. Kuinka siinä sitten kävi, siitä toisessa postauksessa tarkemmin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Clint Eastwoodin ex-ravintola Hog's Breath Inn (Carmel, Kalifornia)

Jokin aika sitten pyysin teiltä lukijoiltani palautetta blogistani ja pyysin esittämään toiveita myös postausaiheista. Muutamilta tuli pyyntö esitellä myös ruokaravintoloita ja kahviloita. Minullahan on ollut sopivasti luonnoksissa jo ainakin 1,5 vuotta pari ravintola- tai ruoka-aiheista postausta, joten kävinpä niistä nyt toisen kimppuun. Eli tällä kertaa luvassa eräänlainen toivepostaus.

Kaikki eivät välttämättä ole tietoisia, että näyttelijä- ja ohjaajatöistään tunnettu Clint Eastwood on mukana myös ravintolabineksessä. Jo vuonna 2015 kirjoitin blogiini Clint Eastwooodin omistamasta Mission Ranch -ravintolasta ja -majoituspaikasta. Se sijaitsee Pohjois-Kalifornian rannikkokaupunki Carmel-by-the-Seassa, lyhyemmin Carmelissa, jossa Clint toimi aikoinaan myös pormestarina. Tässä postauksessa kerron toisesta carmelilaisesta ravintolasta Hog's Breath Inn, jonka Clint Eastwood on myös aikoinaan omistanut. Eastwood myi tämän ravintolan sittemmin perhetutulleen, mutta ex-omistaja näkyy niin ravintolan lokaatiossa kuin sisustuksessakin voimakkaasti edelleen. 

Hog's Breath Inn -ravintolan sisäänkäynti. Ravintolan nimi suomeksi tarkoittaa "villisian henkäystä" ja villisikoja näkyy myös ravintolan sisustuksessa. Heti sisäänkäynnin yhteydessä yksi villisian pää.

Ravintola sijaitsee Clintin mukaan nimetyssä rakennuksessa Eastwood Building.

Me kävimme Hog's Breath Inn -ravintolassa ensimmäistä kertaa jo noin kuusi vuotta sitten. Ukkokulta tiesi ravintolan Clint-yhteyden entuudestaan ja Eastwoodin elokuvafaneina paikka meitä kiinnosti. Minulle paikka jäi tuolloin mieleen erityisesti sen todella herkullisesta artisokkakeitosta. Mielestäni se oli maailman parasta. Carmelin läheisyydessä sijaitseekin itseään maailman artisokkapääkaupungiksi tituleeraava Castrovillen pikku kaupunki, josta oletettavasti tuoreita ja hyvälaatuisia artisokkia on toimitettu myös Clintin ravintolaan. Kävimme viimeksi tässä ravintolassa nyt pari viikkoa sitten sunnuntaiajelullamme ja ruokalistalta löytyy edelleen tämä maukas Castroville Artichoke Soup. Alkuruoan kokoinen annos keittoa (USA:ssa puhutaan cup) maksaa 7 dollaria ja hiukan isompi annos (USA:ssa bowl) 8,5 dollaria. Ravintolan ruokalista on monipuolinen alkupaloineen, salaatteineen, keittoineen, pastoineen, pihveineen ja jälkiruokineen. Myös lapsille löytyy oma menunsa. Ravintoloitsija suosii lähialueiden tuottajien ruokatarvikkeita ja pyrkii käyttämään mahdollisimman paljon luomua.

Siinä sitä nyt on, kulhollinen maukasta artisokkakeittoa rapeaksi paahdettujen, juustoisten leipäpalojen kera. Joko keiton reseptiä on näiden vuosien aikana hiukan muokattu, sillä muistelin sen olevan kermaisempi, tai sitten aika on vain kullannut muistot, edellisestä käynnistämme kun on jo 1,5 vuotta aikaa. Mutta todella hyvää oli tämäkin, suosittelen! Edellyttäen tietenkin, että tykkää artisokasta.

Hog's Breath Inn -ravintola on ollut toiminnassa jo yli 40 vuotta. Kokonaisuuteen kuuluvat sisäravintola, reilunkokoinen patio sekä pubina toimiva saluuna. Patio sijaitsee suojaisalla sisäpihalla ja nyt käydessämme siellä oli vielä kaasulämmittimetkin lisälämpöä tuomassa. Ulkolämpötila oli lounasaikaan nimittäin vain +13 C, merenrannassa kun olimme. Ravintolan sisätilat olivat nyt asiakkailta koronan vuoksi suljettu, mutta käydessämme siellä 1,5 vuotta sitten edellisen kerran, oli pöydissä valkoiset pöytäliinat ja ulkotilaa astetta fiinimpi tunnelma. Ainakaan tällä kertaa ulkopöydissä ei ollut liinoja, mutta arvatenkin näin pandemia-aikana liinattomat pöydät on helpompi pitää puhtaina. Valkoisista liinoistaan huolimatta paikka on ollut jokaisella käynnillämme kuitenkin hyvin rento ja taustalla soivat pääosin ikimuistoiset kasarihitit. Sisustuksessa silmiin osuvat isot takat, joita on ulkona peräti neljä kappaletta, sisätiloissakin kaksi ja pubin puolella yksi. Seinät on koristeltu Eastwoodin elokuva-aiheisilla julisteilla, valokuvilla ja repliikeillä eli leffafaneille varsin mielenkiintoista katseltavaa. Pubin puolella seinille on ripustettu useampikin villisian pää paikan nimen mukaisesti.

Sisäpihalla sijaitsevaa patiota. Kuvassa näkyy myös kaksi pihan takoista. Oikealla sijaitsevan puun takana on sisäänkäynti saluunaan/pubiin.

Saluunassa pari villisian päätä, kuvamateriaalia Clintin elokuvista ja yksi kappale takkoja.

Vessakäytävällä lisää Clint-materiaalia.

Ajoimme siis pari viikkoa sitten sunnuntaiajeluna meiltä 1 h 20 min merenrantakaupunki Carmeliin, koska autoomme piti saada hiukan maileja mittariin. Päätimme yhdistää samaan reissuun lounaan ja valitsimme jälleen tämän Clintin ex-paikan. Vieläkö artisokkakeitto olisi yhtä hyvää? Ja kyllähän se edelleen tosi herkullista oli!

Carmel on todella kaunis pikku kaupunki ja näin ollen monien turistienkin suosiossa. Lounaan jälkeen kävimme kävelemässä Carmelin pääkatua pitkin paikalliselle hiekkarannalle ja huomasimme, että pääkadun lounaspaikat olivat jo kaikki aivan täynnä. Joissakin ravintoloissa ihmisiä oli jopa jonottamassa lounaalle. Hog's Breath Inn -paikan yksi etu on myöskin, että se sijaitsee ruuhkaiselta pääkadulta pari korttelia sivuun. Siellä lounaalle pääsi siis heti, eikä tilauksissa mennyt kauaa. Ja palvelukin pelasi. Uskaltaisikohan ravintolaa siis tämän sijaintinsakin vuoksi kutsua ns. hidden gemiksi eli piilossa olevaksi helmeksi?

Carmelin katukuvaa.

Tällä hetkellä ravintola ei ota lounasajalle pöytävarauksia vastaan, mutta illaksi kyllä ja se varmastikin suositussa pikku kaupungissa kannattaa tehdä. Jos siis haluaa syödä rennossa paikassa maukasta ruokaa ja kenties tutkiskella samalla ravintolan seiniltä Eastwoodin elokuvauraa, niin vahva suositukseni tälle paikalle.

Tällainen ravintolakatsaus tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!