perjantai 29. toukokuuta 2015

Havaijin matkailuvalteista

No eihän tästä sitä matkailublogia pitänyt tulla, mutta osaa lukijoistani kiinnostaa kovasti myös matkailuvinkit. Niinpä nostan nyt esiin joitakin Havaijin matkailuvaltteja. Ja kyllä, aurinkoa ja biitsejä löytyy toki maailmasta muualtakin, mutta joissakin asioissa Havaiji on ykkönen.  


Biitsit, biitsit ja biitsit


Iso osa turisteista tulee Havaijille varmasti sen upeiden rantojen vuoksi. Päivälämpötilat ovat vuoden ympäri +23 - +28 Celsius-asteen luokkaa ja merivesi lämmintä kuin lapasessa. Ympäröivä Tyyni valtameri tuo saarien rantaan mahtavia aaltoja ja niinpä Havaiji on myös surffareiden suosikkikohde. Oahun saarella sijaitsevan Banzai Pipeline -rannan aaltoineen sanotaan olevan yksi maailman parhaista, mutta myös kuolettavimmista surffauspaikoista. Aaltojen keskikorkeus on 3 m, voivat olla siis korkeampiakin, ja aallot muodostavat usein surffareiden unelman, aaltotunnelin. Aalloille nousualue on kuitenkin erittäin lyhyt. Banzai Pipelinen aalloissa onkin loukkaantunut vakavasti ja kuollut surffareita enemmän kuin missään muualla.   
Kuuluisa Waikiki Beach sijaitsee aivan Honolulun kaupungin edustalla.
Waikiki Beachin rantapalmuja.
Banzai Pipeline Beach. Kuvassa pilkistää hiukan keltaista surffilautaakin. Meidän käydessä rannalla aallot olivat varsin maltilliset.

Tuliperäinen maaperä ja koralliriuttoja


Havaijin maaperä on tuliperäinen ja ilmasto sen saarten rannoilla trooppinen. Niinpä luonto on vihreää ja saarilla on vielä hioutumattomia, teräväkärkisiä vuoria. Alueen tuliperäisyydestä kertoo myös se, että Havaijin saariketjun eteläpuolelle on syntymässä kokonaan uusi saari, Loihi. Saaria ympäröivät koralliriutat värikkäine kaloineen houkuttelevat sukeltajia ja snorklaajia ympäri maailman. Lisäksi talvikuukausina saarten vesistä on mahdollisuus bongata kuhertelevia ryhävalaita.


Tuliperäisyyttä näytille turisteillekin. Oahun saarella on mahdollisuus patikoida Diamond Head -kraaterille.



Pearl Harborin sotilastukikohta


Vaikkei historia ollut koskaan lempiaineitani koulussa, oli visiitti Oahun saarella sijaitsevaan Pearl Harbor -sotilastukikohtaan todella mielenkiintoinen. Esillä oli esimerkiksi U.S.S. Bowfin -sukellusvene. Täällä vieraillessa minulle rassukalle vasta valkeni, että torpedothan ovatkin hemmetin isoja mötiköitä! Sukellusvene-elokuvista kun on saanut käsityksen paaaljon pienemmistä paholaisista.  
U.S.S. Bowfin SS287 -sukellusvene. Edessä yksi torpedo, joka ei ollut edes isoimmasta päästä.

Sotilastukikohtien vierailukäytäntönä tuntui olevan, ettei vierailijoilla saa olla minkäänlaisia laukkuja mukanaan. Kamerat ja puhelimet sai ottaa mukaan ja vesipulloa kuljettaa käsissään. Isommat kantamukset olivat kiellettyjä. Vartija sanoi käytännön olevan sama kaikissa sotilastukikohdissa, joihin vierailijoita päästetään. 

Varsinaiselle tukikohta-alueelle pääsy oli ilmainen. Laukkusäilytys, käynti sukellusveneellä ja toisen maailmansodan muistomerkille kuljettava laivakuljetus maksoivat kukin erikseeen, mutta vain pieniä summia. Meidän mennessä paikalle, olivat sen päivän laivakuljetukset jo myyty loppuun, mutta katseltavaa riitti rannallakin. 

Lähtiessämme tukikohdasta pistimme muuten merkille hauskan yksityiskohdan. Vastakkaisella puolella tietä oli Tyynen valtameren laivaston pääjehun offiisi. Pytinki oli ehkä 3- tai 4-kerroksinen betonimöykky, jossa ei ollut ainoatakaan ikkunaa! Siellä jos jehu oikein on työn touhussa, ei ainakaan päivänvalo kerro, milloin on ilta ja aika lopettaa hommat siltä päivältä. Jos päivä venähtää pitkäksi, on jehun varmaan sama tehdä iltavuoro samaan syssyyn.


Tiki-baarit

Tiki-baarin sisustusta.

Yksi paikka, jossa kannattaa Havaijilla piipahtaa, ovat tiki-baarit. Ne ovat polynesialaiskulttuuriin pohjautuvia eksoottisia cocktailbaareja, joissa drinkit ovat usein rommipohjaisia ja trooppisilla hedelmillä varustettuja. Havaijin oma nimikkodrinkki on Mai Tai. 

Sisustuksen näissä baareissa tulisi olla bambusta, tiki-jumalien naamioista, kasveista ja laavakivestä koostuvaa. Tiki-baareja on perustettu trooppisten saarten lisäksi mantereillekin ja ainakin yksi, matkailuohjelmissakin näkyvyyttä kerännyt sijaitsee myös San Franciscossa, Tonga Room nimeltään. Myös maailman ensimmäinen tiki-baari on perustettu mantereelle, Los Angelesiin vuonna 1934.
Pöö!

Löysimme Honolulun rantakadun tuntumasta kaksi tiki-baaria, joista toisessa oli kyllä tikiä ainoastaan nimessä. Toinen vaikutti aidommalle ja siellä drinkit nautiskelimmekin.
Yksi versio Mai Tai -cocktailista.

Tiukka tupakkakuri


Lopuksi vielä yksi seikka tiedoksi tupakkimiehille ja -naisille. Havaijin osavaltiossa on astunut vuonna 2006 voimaan melkoisen tiukka tupakkalaki. Laki kieltää tupakoinnin kaikissa julkisissa paikoissa, myös ulkoilmaravintoloissa ja uimarannoilla, ja etäisyyttä tupakkapaikoilta sisäänkäynteihin tulee olla vähintään 20 jalkaa. Tämä koskee myös hotelleja ja oman hotellihuoneen parveketta tai patiota. Sielläkään ei saa sauhutella. Ei edes sähkötupakkaa. 
Hotellin ohje savuttomuuslaista. Hotelliin sisäänkirjautuessa piti allekirjoittaa kohta, jossa tunnusti tiedostavansa tupakkalain. Samassa kohtaa ilmoitettiin, että parveketupakoinnista rapsahtaa 250 dollarin sakko.

Liekö sitten tämän lain mukanaan tuoma juttu, että myös savukkeiden hinnat Havaijilla olivat pilvissä. Hinnat oli kirjoitettu kioskeissa kissan kokoisin numeroin, eikä niiden huomaamiselta voinut välttyä. Merkkitupakat maksoivat jopa 10-15 dollaria/aski, paikalliset olivat halvempia. 

Pientä ristiriitaa tilanteeseen toi mielestäni se, että useissa paikoissa näytti olevan myynnissä myös laaja valikoima laatusikareita. Niiden hintoja en kylläkään huomannut katsoa. Mutta että myynnissä on tällaisia pitkään kestäviä savuavia kääröjä ja sitten kuitenkaan lain mukaan juurikaan missään ei saa polttaa. Tuntuu jo pienelle kiusanteolle niitä kohtaan, ketkä tuota lajia harrastavat. Siinä kun sikaria ensimmäisen puolikin tuntia hotellin pimeällä takapihalla roskasäiliöiden vieressä tupruttelee, niin on siinä havaijilaista lomaglamouria kerrakseen. 

Mutta hei, mitäköhän se EU tuumaisi havaijilaisesta ruokakulttuurista? Siitä kerron teille ensi kerralla. Siihen asti sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Havaijin Kauai sanoo: "Kot, kot, kot!"

Haikea huokaus. Loman Havaiji-osuuskin on nyt takana päin ja Piilaaksoon on palattu. Olihan se huikea loma!

Kävimme Havaijilla Oahu-saaren lisäksi Kauain saarella. Maisemat siellä olivat niin upeita, että on suorastaan pakko tuoda muutamia kuvia teidänkin nähtäväksenne. Ja Amerikkaahan se on Havaijikin, vaikkei aina itsestäni edes siltä tuntunut. Kyllä se sen verran tästä Piilaaksosta ja Kaliforniasta erosi. Mutta tämäkin vain todistaa sen, että Amerikassa on niin hirvittävän paljon erilaista nähtävää ja koettavaa, laidasta laitaan.
Napali State Park. Laaksoon ei ajoteitä mene. Ihastuin kuvassa noihin omien silmien tasolla oleviin pilviin. Epätodellista! Aivan kuin joku olisi maalannut pilvet kuvaan jälkikäteen.


Kauai-saaren räjähtävä vehreys


Ennen Havaijia lomailimme Japanissa ja jo siellä tuntui, että aivan kuin joku olisi photoshopannut luonnonmaisemia edessäsi, niin vihreää kaikki oli. Mutta mitä vielä! Havaijilla Kauain saarella pelkäsin, että silmämunani suorastaan kipeytyvät, niin paljon vihreän eri sävyjä oli luonnonhelmassa havaittavissa. Kauain saarta nimitetäänkin osuvasti puutarhasaareksi. Lämpimien sateiden ansiosta siellä oli vieläkin vehreämpää kuin Oahulla. 
Vihreää.


Ja vähän lisää vihreää.


Ne kotkottajat


Itse ja ehkäpä joku muukin voisi kyllä antaa Kauaille nimeksi kanojen saari, sillä se suorastaan vilisi villikanoja ja -kukkoja. Niitä näkyi maanteiden varsilla, kauppojen parkkipaikoilla, uimarannoilla, koulujen ja kirkkojen pihoilla. Ja ensimmäiset kukot aloittivat kiekumisensa joka yö n. klo 03. Mutta siihenkin näköjään tottui. :-)

Kauai-saaren kana- ja kukkokanta alkoi riehaantumaan vuonna 1992, kun Havaijin saarille iski hurrikaani. Hurrikaani rikkoi häkkikanaloita ja kanoja pääsi vapaaksi luontoon. Se miksi kanat ovat säilyttäneet henkensä ja kasvattaneet populaatiotaan edelleen juuri tällä saarella on, ettei Kauain saarelle ole tuotu kanalle luontaisia vihollisia, jotka sitä saalistaisivat. Saaren ainoa luonnonvarainen nisäkäs on jokin lepakkolaji. No sitten on tietenkin kissoja ja koiria, mutta näimme itse omin silmin, etteivät nämä nelijalkaiset juuri korvatupsujaan heilauttaneet, vaikka kanat ja kukot vieressä mennä kotkottelivatkin. Kovin olivat toisiinsa jo tottuneet.

Villikanat jakavat kuitenkin saaren kansaa kahtia. Toisaalta ne popsivat poskeensa ihmiselle myrkyllisiä juoksujalkaisia, toisaalta myös pihojen kukkaistutuksia. Kanat saavat ruokaa myös turisteilta, ja öhöm, taisimmepa itsekin kerran ihan tietoisesti tähän ruokintaan syyllistyä. Tai no, oli niitä kaksi kertaa. Vai olisiko ollut kolmaskin? Hmm... Mutta kun ei niiden pikku tipusten edessä vain voinut olla heltymättä! 
Kaikenlaisiin kukkoilijoihin sitä näköalatasanteilla törmäsikin. ;-)


Maisemista iso wow ja OMG päälle! 



Mutta sitten katse kanoista kauemmaksi. Eli niihin huikeisiin maisemiin, joita saari tarjosi. Välillä tuntui, että seisoisinko päälläni vai tekisinkö kärrynpyöriä, niin upeita ne olivat. Kuvat puhukoot puolestaan. 


Waimea Canyon mykisti upeudellaan. Kanjonissa kierteli silloin tällöin helikoptereita. Ne näyttivät näköalapaikalta katsottuna vain pieniltä pisteiltä.
Wailua Falls.

Saari on kuin tehty surffaukseen, snorklaukseen, sukellukseen, auringonpalvontaan, mutta tyrkyllä on myös eri tasoisia vaelluspolkuja noissa huikeissa maisemissa. Porukkaa näytti myös telttailevan eri puolella saarta.
Poipu Beach. Travel Channel on arvioinut tämän rannan yhdeksi Amerikan parhaista.
Poipu Beachia tämäkin.

Joku snorklailija tai sukeltaja oli tehnyt löydön vedenalaisesta maailmasta.


Teltoista puheenollen, myös Kauain saarelle näytti kerääntyneen asumaan ikihippejä, mutta täällä he pysyivät enemmän omissa oloissaan ja telttakommuuneissaan. Eivät hihhuloineet pääkaduilla. 


Havaijin kieli


Havaijilla on kaksi virallista kieltä, englanti ja havaijin kieli. Jälkimmäistä kuuli Kauain saarella pääsaarta Oahua enemmän. Ja taas, kun kuulin havaijilaisten puhuvan englantia, menin jo jotenkin sekaisin. Tulin esimerkiksi ruokapaikoissa monesti kiinnittäneeksi huomiota, että hei, nuokin havaijilaisen näköiset puhua pulputtavat amerikkaa, aksentteineen kaikkineen, eli välillä aivan unohdin, että Amerikassahan tässä edelleen ollaan. Sen verran eksoottinen ja erilainen tuo saariosavaltio oli. 
Paikalliset kutsuvat maaperäänsä punaiseksi liaksi (red dirt). Olen minä kyllä pahemmankin näköistä likaa nähnyt. :-)


Rauhallista menoa



Saari vaikutti mukavan rauhalliselta paikalta, lentokenttäkin pieni ja söpö. Iltaelämä ei saarella ole mitenkään vilkasta ja valtaosa ruokapaikoistakin meni jo klo 21 tai viimeistään klo 21.30 kiinni. Tämä sopi meille ja varmasti muillekin saaren kävijöille hyvin, sillä aamuisin oli usein ne kirkkaimmat sääolosuhteet ajella vuorille yli 5000 jalan (yli 1,5 km) korkeuteen. Myös lämpötilat alkoivat heti aamupäivän aikana nousta vakiintuneeseen +27 Celsius-asteeseen, joten "aikaisella kanalla" ei ollut niin tukalaakaan.
Anini Beach oli saaren toiseksi kehutuin ranta. Kanojen lisäksi oli aika vähän muuta sakkia seuranamme.

Massaturismipaikaksi en Kauain saarta sanoisi, tai sitten väkimäärä vain upposi jonnekin. Joko sinne vedenalaisiin seikkailuihin tai bambumetsien siimeksiin. Kun kävimme nauttimassa lounaan lähellä Poipu Beachia selvisi kuitenkin, että jokunen turisti on vuosien varrella tälläkin saarella vieraillut. Paikka oli myynyt jo yli miljoona Mai Tai -cocktailia ja laskuri raksutti edelleen. Paikan seinällä oli mielenkiintoinen maailmankartta, johon jokainen sai nuppineulalla merkitä oman kotikaupunkinsa, josta oli tullut Mai Tai -drinkkinsä nauttimaan. Yhdysvaltojen länsirannikko oli tykitetty nuppineuloilla täyteen. Merkitsimme oman neulamme Oulun kohdalle. Suomalaisten aiemmat nuppineulat karttaan oli isketty Rovaniemen, Kokkolan, Joensuun, Mikkelin, Tampereen, Hämeenlinnan ja Helsingin (ja ehkä Espoon) kohdalle. Yksi nuppineula per paikkakunta. Siellä se meidänkin lisäämä nuppineula nyt kartalla komeilee.
Kuva Euroopan Mai Tai -nuppineuloista. Näyttäisi Euroopasta kävijät painottuvan aika paljon Keski-Eurooppaan, tai sitten muille ei vain Mai Tait maistu. :-)


Loppuajatus


Siinä, maailmankartan edessä seisoessa ja nuppineulan paikkaa miettiessä, sitä tunsi jälleen niin vahvasti edustavansa Suomea ja suomalaisuutta. Ei se suomalaisuus minusta mihinkään lähde, vaikka täällä toisella laidalla palloa asustankin. Onneksi, onneksi se ei lähde!

Tähän ylpeyden aiheeseen on hyvä lopettaa, joten sanon teille taas hetkeksi hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 21. toukokuuta 2015

Tuulahdus Honolulusta, Isosta Ananaksesta!


Aloha!, kuten täällä Havaijilla on tapana tervehtiä. Uskomatonta, mutta totta. Täällä minä nyt todella olen, Havaijilla! Oahun saarella. Olen pikku tytöstä asti haaveillut Havaijista, mutta ennemmin kai niin, että tuskin unelmani koskaan toteutuu kun paikka sijaitsee niin kaukanakin. No, nyt lennot kotikentältämme Kaliforniasta kestävät tänne enää vain alle viisi tuntia ja päätimme tämän unelmani nyt kevätlomallamme toteuttaa. 

Mutta, mutta. Nyt kun tilanteet sitten yllättäen ja surullisesti muuttuivatkin, tuli ennen kauan odotettua lomaa vielä käynti Suomeen. Niinpä Suomesta, Siperian yli Japanin kautta tänne Havaijille matkaaminen kestikin sitten huomattavasti enemmän kuin tuo viisi tuntia. Huoh! Niin, ja kun sitten tämän loman päätteeksi palaan takaisin Piilaaksoon, onkin sitten tullut puolihuomaamatta tehtyä maailmanympärimatka. Että sellainen pikku pyrähdys!

Tämä rajuhko aikavyöhykehyppely on poikinut tilanteen, että on tullut poikkeuksellisesti kirjoiteltua postauksia näin lomaltakin. Mikäpä sen parempi yön hiljaisina tunteina, kun uni ei kerta kaikkiaan vain tule, kuin ottaa ja kirjoittaa mielessä pyöriviä tuoreita huomioita tänne teidänkin luettavaksenne. Siitä ei tosin ole takeita, olenko univajeisena ollut aina aivan täysissä järjissäni... :-)

Mutta hei, nyt itse Havaijiin!

Hawaii


Havaiji (engl. Hawaii) on yksi USA:n osavaltioista ja sen pääkaupunki on Oahun saarella sijaitseva Honolulu. Honolulun kaupungissa on 390 000 asukasta ja sen piirikunnassa liki miljoona. Rakkaalla kaupungilla on monta lempinimeä ja yksi niistä on ei The Big Apple, vaan The Big Pineapple, Iso Ananas. Minusta tuo on niin hauska! 


Ananasta piisaa 


Ja ananasta täällä onkin tarjolla siellä sun täällä: maukkaissa kala-aterioissa lisukkeena, dippikastikkeissa, jälkiruoissa ja drinkeissä. Ajoimmekin yksi päivä Dolen ananasplantaasien ohi. Viljelmät olivat valtavia! Myös kahvin viljelylle paikka kosteine olosuhteineen näyttäisi olevan suotuisa. Pitäneekin ostaa paikallista kahvia tuliaisiksi kotiin.
Sisämaassa Oahun saarella on vihreää, vehreää sekä korkeuseroja.


Honolulun katukuvasta


Honolulun pääostoskadulta löytyy liikkeitä kuin minkä tahansa suurkaupungin keskustasta. On Louis Vuitton, Hermes, Gucci jne. Tämä hiukan yllätti minut. Odotin jotakin muuta. Mutta onkin kirjoitettu, että itse Honolulun kaupunki edustaa aitoa Havaijia kaikkein vähiten. Luksusliikkeiden lisäksi kaupunkiin ovat nimittäin löytäneet myös kodittomat, kerjäläiset, narkomaanit, sekä omanlaista elämäntyyliään harjoittavat ikihipit. Ei heistä vielä hirvittävästi häiriötä ollut ainakaan meille ollut, mutta näkyivät katukuvassa aamuin illoin. Niinpä Havaijille matkustavan kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa Oahun saaren muihinkin osiin tai Havaijin muihin saariin päästäkseen aitoon havaijilaistunnelmaan. Suosituimmat saaret Oahun lisäksi ovat Maui, Kauai sekä Havaijin saari, ns. Big Island.  

Mutta palataanpa siihen Honolulun katukuvaan. Kun silmäilen sitä hiukan tarkemmin, niin kyllähän sieltä alkaa havaijilaisia erikoispiirteitä kuitenkin tulla esiin. Jalkakäytävillä näkee aina jonkun jossakin suunnassa kantavan surffilautaa rantaan tai sieltä pois. Lisäksi näyttäisi olevan täysin normaalia, että paikalliset miehet kulkevat paidattomina ja usein heillä on yhdet tai useammat helmet kaulassaan. Kyllä, nimenomaan miehet käyttävät täällä helmiä! Leit voivat roikkua niin naisten kuin miestenkin kauloissa. Havaijipaitoja ja kukkakuosisia shorteja vilisee. Flip flopit sanovat flip ja flop. Henkilökunnalla niin kaupoissa kuin kahviloissa on hiuksissaan koristeena kauniit kukkaset. Hotellin parkkipojat voivat rämpäyttää sinulle ukulelella soinnut tai parit ja laulaa luikauttaa jotakin samaan syssyyn. Varsin rentoa menoa sitten loppujen lopuksi kuitenkin. 
Honolulun katukuvaa rantakadulta.
Ja katukuvaa samasta kohtaa toiseen suuntaan. Oikealla Waikiki Beach.


Köröttelijät älkööt vaivautuko


Tietty rentous näkyy myös Oahun saaren liikenteessä. Antaessasi tilaa kaistanvaihtajalle, saat kiitokseksi käden heilautuksen ikkunasta. Samoin moottoripyörillä, mopedeilla ja vespoilla huristellaan tukat hulmuten, ilman kypärää. Ja tulipa alla oleva kuvan tilannekin vastaan. Mies istua törötti avolava-auton kyydissä ja auto huristeli pitkät pätkät rinnallamme moottoritiellä! Ei taitaisi Suomen poliisi katsoa tilannetta läpi sormien. Soo, soo, pojat!
Tällaista menoa. Kuva napattu nopeasti auton ikkunasta moottoritieliikenteen vauhdissa.

Yksi liikennemerkki on täällä kuitenkin tullut vastaan, jota en vielä ole nähnyt Amerikassa muualla. Moottoriteillä nopeusrajoituksen yhteydessä on usein annettu myös vähimmäisnopeus, jota tulee ajaa. Jos yleisnopeus on vaikkapa 55 mph, lukee kyltissä miniminopeutena 45 mph. Niinpä köröttelijöiden ei siis kannata vaivautua moottoritieliikenteen sekaan, vaan valita reitikseen ennemmin niitä kinttupolkuja. 
Likelike Highway kuulostaa hauskalle, varsinkin näin somen aikakautena.


Kun katujen kulkupelejä katsoo, niin Havaijilla kansanautoina näyttäisivät olevan avo-Camarot ja -Mustangit. Missään en ole aiemmin nähnyt yhtä paljon avoautoja kuin täällä. Ja arvatkaapas, sellaisenhan se sitten ukkokultakin meille vuokrata täräytti. 


"Rättikatto-Camaromme." Kai näissä maisemissa näyttäisi auto kuin auto hyvälle!

Mutta hei, nyt minä lähden ostamaan helmet! Katsotaan, päätyvätkö ne ukkokullan vai minun kaulaan. :-) Eli on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 


tiistai 19. toukokuuta 2015

Mikä amerikkalaista ja japanilaista yhdistää?

Lomamme huikea Japani-osuus on nyt takana. Viime kerralla kirjoittelin, mikä yksi selkeä ero amerikkalaisissa ja japanilaisissa on. Nyt en malta olla tuomatta esiin myös piirteitä, jotka näitä kansoja yhdistää.
Tunnelmakuvaa japanilaisesta maalaismaisemasta. Riisipeltoja ilta-auringossa.

Ystävällisyys


Aivan kuten amerikkalaiset, myös japanilaiset ovat suorastaan ylitsevuotavan ystävällisiä. Olkoonkin tuo amerikkalaisten ystävällisyys sitten enemmän tai vähemmän päälle liimattua, ainakin jos kyseessä ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomat henkilöt, mutta suomalaiseen mörököllikulttuuriin tottuneelle tällainen ystävällisyys ja kohteliaisuus pistävät aina silmään. Joskus suorastaan hämmentävät. No joo, kyllähän nyt Suomessakin aina silloin tällöin saa erinomaisen ystävällistä kohtelua, mutta kyllä harmillisen usein on sitä pelkkää murahteluakin. 
Japanilaisessa pienessä maalaiskaupungissa oli tällainen American drug -kauppa. Mitäköhän tuotteita siellä mahdettiin myydä? 

Kerronpa tästä ystävällisyydestä pari esimerkkiä. Japanilaiset kiittävät asiakkaitaan ja samanaikaisesti kumartavat heille keskimäärin ehkä noin viisi kertaa! Tätä tapahtuu sekä tavatessa tai kun ollaan sanomassa hei heit. Yksi mainio tapaus tästä tuli esiin jo lentokenttäbussissa. Apupojat, joiden tehtävänä on nostaa bussimatkustajien laukkuja kyytiin ja ohjata jonoja, kumarsivat jalkakäytävällä bussille ja sen matkustajille bussin lähtiessä liikkeelle. (Ja kyllä, Japanissa on työntekijöitä jonojen ohjaustakin varten ja jonoillehan on usein maalattu maahan omat tarkat paikkansa: rivi 1, rivi 2, jne.). 

Samoin bussikuski, joka nousi kyytiin viimeisenä, kumarsi ensin bussin edessä käytävällä kyydittävilleen ja istahti vasta sen jälkeen rattinsa taakse. Enpä vain ole nähnyt Oulun Koskilinjojen bussien kuskeilta vastaavaa! Ja jos joku päivä oululainen bussikuski näin sattuisi tekemään, niin kyllähän sitä poloista kieroon katsottaisiin. :-)

Myös hotellien vastaanottovirkailijat tulivat kumartamaan sulkeutuvien hissinovien eteen, kun olit kirjautunut ulos hotellista. Kyllä tällainen tuhanteen kertaan kiittely ja pokkailu saa suomalaisen hämilleen, ei sille mitään voi. Ja kummasti sitä alkaa itse pokkaamaan näissä tilanteissa takaisin. :-)
Myös japanilaiset tykkäävät kissoista. Kuva Tokion yhdestä puistosta ja sen puistokissasta. Kissa majaili puistossa jo kaksi vuotta sitten ja näyttää olevan koko kansan lemmikki.

Japanilaisten ystävällisyys putkahtaa esiin myös korostuneena auttamishaluna. Jos olit kadunkulmauksessa tai Tokion metro- tai juna-asemien maanalaisissa labyrinteissä hetkenkin eksyneen näköisenä, ei mennyt kauaakaan, kun japanilainen tuli kysymään, mitä etsitte ja opasti oikeaan suuntaan tai oikealle asemalaiturille. Opasti, vaikka englantinsa ontuisikin. Kyllä tuollainen apu vain turistin mieltä lämmittää. Suomalainenhan pelkäisi vastaavassa tilanteessa tekevänsä englannin kielessä kielioppivirheen ja jättää apunsa ihan vain varmuuden vuoksi tarjoamatta. ;-)
Tokion metroissa on miljoonia ja miljoonia käyttäjiä päivittäin. Opastekylteistä huolimatta voi ihmisvilinän keskellä olla paikallisen apu joskus turistille tarpeen.

Yhteen hiileen puhaltaminen


Toinen seikka, joka amerikkalaisia ja japanilaisia kovasti yhdistää, ovat yhteen hiileen puhaltamisen henki ja vapaaehtoistyö. Kerroinkin teille amerikkalaisten vapaaehtoistyöhalukkuudesta jo postauksessani kalifornialaisten vapaa-ajasta. Voit halutessasi virkistää muistiasi ja lukaista sen tästä.

Pääsimme seuraamaan japanilaisten vapaaehtoistyötä varsin autenttisessa tilanteessa. Japanissa asuvalla suomalaisystävällämme on Japanin maaseudulla "mökki" ja hän järjesti mökillään viikonlopputalkoot paikan kunnostamiseksi. Menimme mukaan talkoisiin. Paikalle tuli myös mökinomistajan paikallisia kavereita.

Koska mökki on 250 vuotta vanha perinnetalo, myös sen kunnostus tehdään perinteitä vaalien ja jopa ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Näitä toimenpiteitä varten oli mökin kunnostuksesta pääsuunnitteluvastuun ottanut japanilainen arkkitehti kontaktoinut paikallista rakennusperinteiden yhdistystä ja sieltähän tulla tupsahti vapaaehtoistyövoimaa yllin kyllin. Väkimäärä taisi yllättää talkoiden järjestäjänkin, niin suosituksi mökkitalkoot muodostuivat.
Ystävämme "mökki" on 500-neliöinen ja 2-kerroksinen, joten kunnostettavaa 250-vuotiaassa vanhuksessa riittää.

Samoin pääsimme hämmästelemään japanilaisten vahvaa yhteishenkeä. Kun illalla kokoonnuimme leirinuotiolle grillaamaan, katselimme japanilaisten grillaustoimia suorastaan ihastellen. Grillaukseen saattoi osallistua yhtä aikaa 4-5 henkilöä. Jokaisella oli oma pikku osa-alueensa hoidettavana. Yksi kaatoi lihasiivut grilliritilälle, toinen jatkoi niiden kääntämistä, kolmas maustoi, neljäs haki alusvadin valmiille siivuille ja sitä rataa. Kaikki auttoivat toisiaan ja nauru raikasi. Jos tässä kohtaa ottaisi jälleen vertailukohdaksi Suomen, taitaa se usein mennä niin, että yksi hoitaa grillauksen ja muut kittaavat kaljaa ruokailupaikalla. 
Leirinuotiolla.

Tässäpä näitä piirteitä, jotka mielestäni pätevät yhtä hyvin myös amerikkalaisiin. Mutta hei, ensi kerralla taas postailua puhtaasti Amerikan maalta ja Ameriikan asioista. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Japanilaisten autot näyttivät amerikkalaisten möhkäleiden jälkeen suorastaan naurettavan pienille. Useissa autoissa rengaskokokin oli niin mini, että tuntui miten niin pienillä renkailla voi edes ajaa! :-D

torstai 14. toukokuuta 2015

Mikä erottaa amerikkalaisen japanilaisesta?

Kirjoitan tätä postausta teille nyt Japanista. Kun lomailin täällä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, loksahteli leukani alas parhaimmillaan useita kertoja päivässä. Niin erilainen tämä kulttuuri, ihmisten tavat ja käyttäytyminen, ruoka ja kaikki muukin tarjonta ovat. Kulttuurieroista voisi siis kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Tai kirjasarjan. Mutta yhden seikan haluan tuoda täällä blogissani esiin, mikä erottaa nimenomaan amerikkalaisen japanilaisesta ja se on kaupallistaminen.

Luontopolkukokemukset sen kertoivat


Ero juolahti mieleeni, kun teimme omatoimisen päiväretken Naganon prefektuurissa sijaitsevaan Jigokudanin Snow Monkey -puistoon. Ensin matkasimme junalla Yadanakan uinuvaan pikku kylään ja sieltä otimme paikallisbussin, jolla pääsi lähimmäksi tätä lumiapinapuistoa. 

Sitten se alkoi. Ensin noin kilometrin verran mutkittelevaa, joskin asfaltoitua vuoristotietä mäkeä kävellen ylös. Sitten alkoi 1,8 kilometrin mittainen, yhä ylemmäs vuorta kipuava polku upean metsän keskellä. Perillä odottivat ne maailman ainoat apinat, ns. lumiapinat, jotka kylpevät vuoristopuroissa ja -lammikoissa läpi vuoden.
Pörröpää kylpee.

Palatessamme sen sitten hoksasin. Lämpötila oli noussut +27 Celsius-asteeseen ja patikointi vaati runsaasti nestettä. Myöskin aamupalasta oli kulunut jo monta tuntia ja haaveilimme haukkaavamme pienen lounaan paluumatkalla. Mutta saihan sitä haaveilla! Siis missään tämän reitin varrella ei ollut mitään ruokaa, nipin napin juomaakaan myynnissä! Ja Amerikassa kun on tottunut siihen, että ruokaa, pientä hiukopalaa, kahvia ja muita juomia tyrkytetään joka nurkalla. Harvoin siellä tarvitsee eväitä tehdä.

Kaikki kiinni


Niin, olihan luontopolun alkupäässä toki pieni info- ja lahjatavarapuoti, mutta sekin oli hetkellisesti kiinni! (Ikkunan läpi kuikuillessamme huomasin muuten, kuinka puodin tavarat oli aseteltu selkeästi, rivisuoraan tip top, eikä tavaraa pursunnut yli äyräiden. Amerikkalainenhan olisi tunkenut nekin neliöt täyteen krääsää ja mainosvalot olisivat vilkkuneet mailien päähän.) Puodissa ei kuitenkaan ollut myynnissä mitään suuhun laitettavaa, joten jatkoimme matkaa.

Seuraavaksi eteen tuli vuoristotien varressa sijaitseva pieni lounaskahvila. Kiinni! Kun jatkoimme lopulta jalkaisin takaisin juna-asemalle tuon nukkuvan kylän lävitse, onnistuimme löytämään 3,5 lisäkilometrin matkalta ainoastaan yhden minikokoisen kioskin, josta löysimme ruhtinaallisesti pienen sipsipussin ja pakastetut pehmikset. Että aika kevyt siitä lounaasta sitten tulikin, vai miten tuon nyt ottaa. Myöskään juna-asemalla tai sen läheisyydessä ei ollut missään mitään ruokaa myynnissä.
Maisemat, joiden eteen kannatti vähän hikoillakin. Yksi apinoista loikkii jo kohti.

American way


Käsittämätöntä! Mitä tämä tämmöinen on? Amerikkalainen olisi laittanut turistien reittien varrelle jos jonkinlaista houkutusta. Kauppa se on, joka kannattaa! Luontopolun varressa keskellä metsää olisi aivan hyvin voinut olla pari hodarikärryä, tien varressa vähintään yksi hampurilaisia myyvä ruokapaikka. Ja miksei polun varressa olisi voinut heilua vielä joku myyntimieskin. Sellainen sormissaan kuulakärkikynää napsutteleva ja joka olisi valmis myymään vaikka oman mummonsa. 

Niin ja amerikkalaisittain olisi toisena vaihtoehtona tietenkin voinut olla, että perille pääsee autolla. Aivan siihen apinan kylpypaikan kylkeen. Jos amerikkalainen olisi kuitenkin päättänyt patikoida sen upean metsäpolun, olisi se molottanut koko ajan kovaan ääneen ja huudahdellut "Awesome"- ja  "That's amazing!" -toteamuksiaan. Sen sijaan japanilaiset, joita polulla näimmekin, nauttivat metsän hiljaisuudesta, luonnon ääniä ja purojen solinaa kuunnellen.

Se, mikä myös vähän ihmetytti oli, ettei lumiapinapuistoon myyty valmiita retkiä, retkipaketteja pääsylippuineen, kyyteineen ja lounaineen.
Metsäpolkua. Amerikkalaisen mielestä kuvasta puuttuu hodarikärry.

Se, mikä meidät lopulta tällä ennalta tietämättömän, liki 9 km taivalluksella nestehukalta pelasti, oli japanilaisten suosimat juoma-automaatit. Näitä kolikoilla toimivia automaatteja on täällä onneksi ripoteltu syrjäisempiinkin paikkoihin ja tuon vuoristotien alkupäässä sellainen yksi patsasteli. Kolikoitakin oli taskussa. Meidän pelastuksemme!

Loppupohdinnat


Mitä tästä opin? Sen verran on näemmä sisäänajoa amerikkalaisuuteen omalla kohdallani siis jo tapahtunut, että lomaillessa muualla olen jo alkanut ajatella: "Mitä amerikkalainen tässä kohtaa tekisi?" "Miten tämä sama palvelu olisi Amerikassa järjestetty?"

Loppukevennyksenä vielä kuitenkin pieni esimerkki yhdestä kategoriasta, jossa japanilaisilla ei näytä olevan minkäänlaisia rajoja: naisten kauneudenhoitotuotteet ja -vekottimet. Mm. kasvohierontarullien, kokonaisten kauppojen, joissa myydään vain ja ainoastaan irtoripsiä, lisäksi täällä myydään meikin alle laitettavia kiristysnauhoja silmäpussien tekemiseksi. Ja me länsimaalaiset kun yritämme tehdä kaikkemme, ettei silmäpusseja olisi. Täällä silmäpussit ovat supertrendikkäät! Kylläpä olisi amerikkalainen botox-babe kummissaan!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!




sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Suklaasumussa Suomessa

En edes tiennyt, että ihminen voi syödä niin paljon suklaata kuin minä olen nyt viime viikkoina suruuni syönyt. Kulutus on ollut tapissaan, mittarit punaisella. Jos tästä jotakin positiivista väkisinkin etsii, on onni ollut se, että olen ollut tämän ajan Suomessa, maailman parhaiden suklaakeitaiden äärellä. Ei ole tarvinnut turvautua amerikkalaiseen humpuukiin ja tekohyvään, joita sielläkin kyllä suklaaksi kutsutaan.
Laatua!

Paluu arkeen 


Kirjoitan tätä nyt Suomesta, mutta pian on kuitenkin palaaminen Kalifornian kotiin. Suklaahimon kourissa olen jo tietenkin huolehtinut, mille tolalle siellä pyhä kaappimme oikein jäi. Ai mikä pyhä kaappi? Siitä voit lukea muistin virkistykseksi tästä. Ja kyllähän sinne mielestäni jäi ihan mehukas perusvarasto suomalaisia karkkeja ja suklaata. Lisäksi saimme tänä aikana jälleen Suomi-vieraita Kaliforniaan ja minulle lähetetyn kuvamateriaalin perusteella pyhän kaappimme posket pullottavat entisestään. Kiitos vain muhkeista tuliaisista! Erinäisistä syistä johtuen en pysty nyt itse tällä paluumatkalla tuomaan tuliaisia Suomesta Amerikkaan, joten pyhän kaapin nykyiset antimet, vapiskaa! Tulen kajoamaan juuri teihin!
Jonkin verran joutuu antamaan hyvältä suklaarintamalta tunnustusta myös ruotsalaisille.

Lopuksi voinkin kertoa teille vielä amerikkalaisten "suklaaherkusta" hyvän esimerkin.

Ja amerikkalaisten suosikkimakuhan on...


Yhdet Suomi-vieraistamme päättivät ostaa vierailunsa aikana kaupasta jotakin oikein hyvää, amerikkalaisten itsensä suosimaa herkkua ja päätyivät hankkimaan Hershey's-suklaalevyn. Aika pian vieraamme totesivat saman, minkä minä jo vuosia sitten: tuo suklaa haisee aivan oksennukselle! Ja luonnollisesti tuon aromin ympäröimänä ei itse makuelämyskään pääse hipomaan ylärimoja. Siinä sitten yhdessä ihmettelimme, että miten joku voi tykätä sellaisesta? Miten ihmeessä? Pohdintojemme päätteeksi vieraamme totesi osuvasti, että no mikäpäs siinä, jos jenkkien yksi suosikkimaku todella on sappineste!


Mutta siis, viimeiset kolme-neljä viikkoa ovat menneet itselläni täysin sumussa, sekä surun tuomassa, mutta myös tässä suklaasumussa. Niinpä tämän kertainen postaukseni on lähinnä tällaista orastavaa tapailua, josko saisin taas kirjoitussuoneni pikku hiljaa sykkimään. 

Nyt sanon teille taas hetkeksi hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!