keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Lumimyrskyn silmässä Suomeen

Olen saapunut joululomalle Suomeen ja tämä postaus kertoo matkastani tänne. Kohdallani kun tuppaa asiat usein menemään toisin kuin Strömsössä ja eihän tästäkään Kaliforniasta Ouluun matkastani mikään onnistunut tullut. Siitähän muodostui suorastaan karmea päivä!
Näin seesteiselle näytti sää ilta-auringossa Oaklandin kentällä Kaliforniassa.


Matkan kesto


Kävin viimeksi Suomessa elokuussa ja kenties muistattekin, kuinka silloin ilakoin lyhyestä matkustusajasta USA:n länsirannikolta aina Ouluun asti. Silloin Finnair vielä operoi suoraa yhteyttä San Francisco - Helsinki, minkä ansiosta pääsin vain yhdellä koneen vaihdolla Ouluun. Tuolloin matka-aikani kutistui ihanaksi 13 tunniksi. No, nyt minun oli pakko ottaa kolme eri lentoa ja lopulta matkustusajaksi ovelta ovelle muodostui 26,5 tuntia! Puhutaan siis melkoisista eroista matkustusajassa.

Toki alunperin matkustusaikani ei pitänyt olla aivan noin hurja, kuitenkin reilusti yli 20 tuntia, mutta Suomen ja Ruotsin yllä myllertänyt lumimyrsky teki minun ja monen muun matkantekoon tepposet:


Tukholman kentällä se alkoi


Jo Kaliforniasta lähdettäessä kone pääsi lähtemään hiukan myöhässä, mutta lennon aikana aikataulua saatiin kirittyä ja kone saapui kuitenkin ajallaan Tukholmaan. Tukholman kentällä sain lentoyhtiöltä tekstiviestin, että viimeisin lentoni Helsinki - Oulu tulisi olemaan 51 minuuttia myöhässä. Ihmettelin matkakaverini kanssa, että onpa jännä, että jo näin hyvissä ajoin etukäteen tietävät koneen olevan myöhässä. No, ei tarvinnut kuin ulos katsoa, niin syykin selvisi. Myös Tukholmassa oli nimittäin aivan järkyttävä lumimyrsky ja useat lennot myöhässä. Myös meidän Helsinkiin lähtevä lentomme oli. Yhdessä välin katselin kiitoradalle ja siellä suhasi ainakin 20 jättimäistä lumiauraa, jotka yrittivät pitää kiitoradan kunnossa. Lunta tuli massoittain. Lopulta lentomme lähti Tukholmasta kaksi tuntia aikataulustaan jäljessä.

Tässä vaiheessa tajusin, etten enää ehdi Helsingissä tekemään uutta lähtöselvitystä Oulun lennolleni. (Lentoyhtiö Norwegianin nettisivujen kautta pystyy tekemään samalle lipulle vain kahden lennon varauksia, ei kolmen, joten en saanut kaikkia kolmea lentoani samalle lipulle. Tästä syystä jouduin tekemään uuden lähtöselvityksen Helsingissä turvatarkastuksineen kaikkineen. Ja jos olisin myöhästynyt Oulun koneesta, ei lentoyhtiö välttämättä olisi vastuussa järjestämään minulle uutta lentoa, koska viimeinen lento oli tilattu eri lipulle. Jälkeenpäin kuulin, että ainakin Supersaver-sivuston kautta kolmekin Norwegianin lentoa samalle lipulle onnistuu ja jatkossa aion kyllä ehdottomasti käyttää kyseistä sivustoa, jos Norwegiania käytän. Tämäpä vinkiksi muillekin.)

Uuden lähtöselvityksen lisäksi myös laukku oli odotettava ruumasta ja saatava siihen uudet tarrat Ouluun asti. Tässä vaiheessa stressikäyräni nousi todella korkealle. Jäin Arlandan lentokentällä koneellisestamme viimeisten joukkoon ja sain aivan viime minuuteilla tehtyä lähtöselvityksen itselleni Norwegianin oman portaalin kautta. Heillähän ei esimerkiksi ole tekstiviestimahdollisuutta lähtöselvityksen tekoon kuten joillakin lentoyhtiöillä. Huh, ainakin sain siis itseni ilmoitettua Oulun lennolle, mutta miten kävisi laukun...

Kun kone laskeutui Helsinkiin, sain uuden tekstiviestin lentoyhtiöltä. Oulun kone tulisi olemaan kaksi tuntia myöhässä. Ei kiva, että kokonaismatka-aika venähti taas, mutta toisaalta tämä antoi minulle lisää minuutteja juosta laukkuni kanssa laukkuhihnalta check-in-tiskille laittaakseni laukun eteenpäin. Mutta... Helsinki-Vantaallahan se vasta kaaos odottikin! Jokainen viime päivinä suomalaisia iltapäivälehtiä lukenut tietää, kuinka kaoottinen tilanne Helsinki-Vantaan lentokentällä lumimyrskyn vuoksi oli. Useita lentoja myöhässä, useita kokonaan peruttu ja yhden lehtijutun mukaan ainakin 4 500 matkustajaa jäi kokonaan ilman lentoa. Matkalaukkujen tuloaulassa minua odottikin siis kaamea näky. Jo useamman minun lentoani aikaisemman lennon laukkujakaan ei vielä oltu toimitettu matkustajille, enkä ole koskaan nähnyt Helsinki-Vantaalla kyseistä laukkuhihnatilaa niin ruuhkaisena kuin se tiistaina illalla oli! Kun lopulta sain laukkuni, kiidin lentoyhtiön tiskille ja sain kuin sainkin matkalaukkuni vielä kirjatuksi Oulun lennolle. Huoh!
Tältä näytti Tukholman kentällä heti laskeuduttuamme. Pahin lumimyräkkä oli vasta tuloillaan.


Sitten alkoivat kitutunnit


Lentoyhtiö antoi Oulun konetta odottaville 10 euron voucherit Helsinki-Vantaan lentokentän ravintoloissa tai kahviloissa käytettäväksi. Onneksi jokunen ruokaa tarjoava paikka kentällä oli vielä auki, vaikka iltamyöhä jo olikin. Vähän väliä tuli kuulutuksia yhä myöhemmäksi siirretyistä tai kokonaan perutuista lennoista. Noin klo 21.30 aikaan lentokentällä myös kuulutettiin, että Helsingin alueen kaikki hotellit olivat jo täynnä. Niinpä lentoyhtiöt eivät voineet enää varata majapaikkoja matkustajilleen, joiden lento peruttiin kokonaan. Kiva! Sääliksi kävi mm. sen lennon porukka, jolta lento kuulutettiin peruutetuksi klo 23.45! Ei varmasti enää mitään mahdollisuutta saada majapaikkaa mistään lähialueelta.

Tässä vaiheessa myös Norwegianin tiedotus meille matkustajille päin tyrehtyi kokonaan. Kaksi tuntia alkuperäisestä lähtöajasta oli jo kulunut, mutta uutta lähtöaikaa ei tiedotettu missään, ei siis edes lentokentän näyttötauluilla. Matkakaverini kanssa sitten seurattiin eri nettisivuja, kuten Norwegianin omat sivut sekä Oulun lentokentän lähtevien ja saapuvien lentojen listaa, ja näistä kävi ilmi, että meidän koneemme arvioitu lähtöaika oli nyt jo kolme tuntia alkuperäistä ajankohtaansa jäljempänä. Kyllähän ne todellisia kitutunteja olivat! Ja viimeiseen asti pelkäsimme, että vieläköhän meidänkin lentomme tullaan perumaan...
Lentomme lähtöportti vaihdettiin vielä viime metreillä. Kuin kohtalon ivaa, lähtöportilla oli kyltti "Be on time". Just, oli kyllä melkoista irvailua siinä tilanteessa ja siinä vaiheessa iltaa ja matkantekoa.

Isoksi onneksemme lentomme kuitenkin lennettiin, vaikkakin noin 3,5 tuntia myöhässä. Koneemme joutui vielä ennen kiitorataa jonottamaan jäänpoistokoneen käsittelyyn, mutta siinä vaiheessa olo oli jo helpottunut, sillä tiedossa oli, että vielä tässä pääsee kuin pääseekin määränpäähänsä. Lisäyö lentokentän kovilla penkeillä tai lattialla torkkuen ei suoraan sanoen houkutellut, kun matkustustunteja oli takana reilusti jo yli vuorokauden verran. 

Lopulta pääsin kotiin klo 02 yöllä. Olin nukkunut vain yhden tunnin koko matkan ja viimeisen 33 tunnin aikana. Niinpä tässä on melkoiset univelat nyt hoidettavana ja jetlagin riivaamana keskellä Suomen yötä tämäkin postaus on kirjoitettu. Olo on siis melkoisen töttöröö. 
Tässä kuva Oulun keskustan tuntumasta klo 02 yöllä. Lunta tuli edelleen sakeasti.

Isona ilona tässä matkustushässäkässä oli, että sattui olemaan matkakaveri mukana, ukkokulta tulee joululomalle Suomeen vasta ensi viikolla, joten kaikkea sitä piinaa saatiin voivotella yhdessä. Lisäksi näimme muutamia julkkiksiakin lentokentillä. Jos en aivan väärin nähnyt, niin Oaklandin kentällä oli Ulla Tapaninen tai hänen ilmetty kaksoisolentonsa. Tukholman Arlandassa näimme Jope Ruonansuun, Nalle Wahlroosin, Jari Sillanpään ja oletettavasti myös Waltteri Torikan. Helsingissä Jopen ja minun laukut tulivat hihnalla peräkanaa, hi hii! Tällä matkalla ilo oli revittävä pienistä asioista.

Mutta hei, nyt lähden taas yrittämään, josko Nukkumatin unihiekkaa riittäisi minullekin asti, joten teille sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 7. joulukuuta 2017

Suomi 100 -gaala San Franciscossa

Suomi 100 -juhlavuosi huipentui eilen vietettyyn hienoon itsenäisyyspäivään. 100-vuotiasta Suomea ei unohdettu juhlistaa myöskään Kalifornian Bay Arealla. Täällä järjestettiin itse asiassa useitakin juhlia. Jo viime lauantaina pidettiin ensimmäinen gaala 170 vieraan kesken Piilaakson Sunnyvalessa. Se oli Finlandia Foundationin ja Suomi-koulun järjestämä. Myös viime sunnuntaina pidettiin yksi Suomi 100 -gaala yliopistokaupunki Berkeleyssä. Senkin 250 lippua myytiin loppuun. Bay Arean päätapahtuma vietettiin kuitenkin oikeana juhlapäivänä eli Suomen itsenäisyyspäivänä San Franciscossa. Gaalan 250 lippua menivät kuin kuumille kiville ja me olimme yhdet onnekkaat, jotka ehtivät lippunsa ajoissa lunastaa. Gaalavieraiden lisäksi juhlaan osallistui 100 virallista kutsuvierasta ja iltaa isännöi Suomen kunniakonsuli Michel Wendell. Upeat tilat gaalalle tarjosi suomalaislähtöinen peliyhtiö Supercell.
Näköalat yhteen suuntaan Supercellin tiloista. Bay Bridge iltavalaistuksessaan on kyllä hieno.

Myös San Franciscon kaupunki kunnioitti Suomen juhlapäivää 6. joulukuuta. Klo 11 San Franciscon kaupungintalon lipputankoon nostettiin Suomen lippu. Ja kun ilta hämärtyi, kaupungintaloon heijastettiin sinivalkoiset värit. Onnistuimme bongaamaan siniristilipun myös toiselta keskeiseltä paikalta kaupunkia Union Squarelta.

San Franciscon kaupungintaloa. Todistetusti lippu oli liehumassa.

Ja tässä kuva San Franciscon Union Squaren lipusta. Oli aika uljas tunne kävellä sen alitse. Meidän ihana ja itsenäinen Suomi.
Olimme kaupungintalolla valojen sytyttämisen hetkellä. Koska ei ollut vielä täysin pimeää, niin tässä vaiheessa valaistus näytti vielä enemmän sinikeltaiselle kuin sinivalkoiselle. Muiden kuvista näin, että myöhemmin illalla valaistus oli kyllä oikein onnistunut.


Gaalan ohjelma


Illan ohjelma koostui virallisemmasta vastaanotosta puheineen sekä gaalaillallisesta. Viihdepuolen pääesiintyjänä oli Ismo Alanko. Toisena bändinä keikan vetäisi The Horsmas. Se on Irwin Goodmanin kappaleita soittava, suomalaisista koostuva kokoonpano, jossa on muutama meidänkin ystävä ja tuttava soittamassa. Meno juhlissa ei siis ollut mitenkään jäykkää, päinvastoin.
Gaalan kutsu.


Ismo Alanko. Tykkäsin!


Hauska sukka- ja tohvelipolitiikka


Gaala pidettiin Supercell-yhtiön tiloissa San Franciscon keskustassa, 52. kerroksessa. Maisemat konttorista olivat kyllä upeat ja niitä riittikin 360 asteen verran! Sain myös sisäpiiritietoa, että isoa toimistotilaa jakavat sisäseinät ovat kaikki suunnattu osoittamaan Suomen pääkaupunkiseutua. Mielenkiintoista. 

Suomalaisuutta oltiin tuotu esiin myös lattiamateriaalissa. Toimiston lattiat olivat herkkähipiäistä koivua ja niinpä gaalassakin pidettiin kiinni yhtiön "no shoes"-politiikasta. Mitään kovapohjaisia kenkiä ei siis tiloissa sallittu, joten naisiltakin oli juhlavat korkokantakengät täysin kielletyt. Tämä tuntui aiheuttavan joissakin gaalavieraissa hiukan närää etukäteen. Kun itse asiaa tuoreeltaan makustelin, minusta se oli vain hauska vivahde iltaan. Parhaista tai hauskimmista tohveleista tai sukista luvattiin jopa leikkimielinen kilpailu.

Ja kuinkas ollakaan, vain muutama päivä ennen juhlia sukka- ja tohvelikisaan tuli hiukan kierrettä lisää. Järjestäjät nimittäin ilmoittivat, mikä tulisi olemaan sukka- tai tohvelikisan palkinto: Finnairin lennot kahdelle henkilölle business-luokassa San Franciscosta Helsinkiin ja takaisin. Wow! Tämän jälkeen tuli töppösiin töpinää Korpelallakin. Siinä sitten yritin parin viimeisen päivän aikana kehittää jotakin. Hmm, pitäisikö sen olla enemmän Suomi- vaiko jouluaiheista... Paikallisissa kaupoissahan olisi ollut nyt tähän aikaan vuodesta runsaasti saatavilla myös ns. Ugly Christmas Slippers -tyylisiä, jopa mauttomia tohveleita, mutta sellaiseen en lähtenyt. Harkitsin myös villasukkia ja moni sellaisissa gaalaan tulikin. Lopulta päädyin kuitenkin näihin, sinivalkoisiin Marimekko-tossuihin, jotka löytyivät meiltä varaston perukoilta:

Sinistä ja valkoista sekä suomalaista brändiä.

Ja tässä ukkokullan tuunaamat jääkarhutöppöset. Nykytrendin mukaisesti yhteen kynteen maalattuna Suomen siniristi. :-) Ukkokulta pääsikin kisassa kärkikahinoihin, mutta pääpalkinto meni jollekin toiselle, en tiedä kenelle. Kuvassa näkyy myös tämä paljon puhututtanut koivulattia.

Seuraavasta Piilaakson ja San Franciscon gaaloihin liittyneestä tapauksesta kirjoiteltiin Suomen lehdistössä asti:


Tapaus Laitilan Kukko



Tapahtuman järjestäjät olisivat ehdottomasti halunneet tarjota niin juhla- kuin ennen kaikkea sanfranciscolaisille kutsuvieraille Suomessa kehitettyä gluteenitonta Laitilan Kukko -olutta. Gluteenittomuus on San Franciscossa ja Bay Arealla kovassa huudossa, lieneekö gluteenittomuusbuumi lähtenyt jopa näiltä nurkilta alunperin liikkeelle. Järjestäjät saivat kuitenkin kasvoilleen märän rätin, sillä Laitila oli joutunut vetäytymään USA:n markkinoilta viime maaliskuussa, eikä yrityksellä ollut vientilupaa Yhdysvaltoihin. 


No, hätä keinot keksi. Kuinka sattuikaan sopivasti, juuri edellisellä viikolla Suomessa järjestettiin kasvuyritystapahtuma Slush. San Franciscosta tapahtumaan lensi Slushin tilauslento Nerd Bird ja niinpä Laitilan johto, Slush, lentoyhtiö ja San Franciscon gaalan järjestäjä pääsivät nopeasti yhteisymmärykseen ratkaisusta: Ainoa tapa tuoda Kukko-olutta Yhdysvaltoihin oli matkustajatuonti ja niinpä olutta pakattiin Slush-tapahtumasta San Franciscoon palaaville sijoittajille mukaan, tölkkipakkaus kerrallaan. Yksi kuuden tölkin erä huutokaupattiin lauantain juhlassa ja sillä saatiin kokoon 1 500 dollaria paikalliselle Suomi-koululle. Hatun nosto näille urheille ritareille, vaikka mitäpä sitä ei suomalaisen uhrautuisi oluen tai lonkeron eteen, hih. Hauskasta maahantuontiratkaisusta voi lukea tarkemmin Kauppalehden artikkelista. 

Kukko-olutta en juhlissa nähnyt, mutta saimme yllätykseksi toisen harvinaisuuden Laitilan lonkeron jaettavaksemme. Koska nämä olivat todellakin harvinaista herkkua, jaoimme kaksi tölkillistä viiden hengen pöytäseurueen kesken. Jaettu ilo oli moninkertainen ilo! Myös Kyrö Distilleryn Napue-giniä oli juhlissa tarjolla.

Lopuksi kerron vielä huvittavan tapauksen omasta valmistautumisestani juhlaan:

Pientä ja sievää...


Olin onneksi löytänyt itselleni iltapuvun jo hyvissä ajoin, mutta asu vaati vielä koruja. Lähdin viime viikonloppuna etsimään kaulakorua. Mielessäni oli hankkia jokin pieni ja yksinkertainen kaulariipus. Ah, niin tyypillistä suomalaista, pientä ja sievää. Kerroin toiveen myyjällekin. No, lopulta sitten päädyin tähän alla olevaan kaulakäätyyn. Hah hah! Ei toteuta kumpaakaan kriteeriä, ei ole pieni, eikä yksinkertainen, joten taisi tulla enemmän amerikkalainen bling-bling-lopputulema.
Kerrankos sitä! Nyt jos koskaan oli aihetta juhlaan, jopa kimaltelevaan sellaiseen!
Gaalavieraille annettiin Minna Parikan kenkäpussit. Kiva muisto!

Kaikkine näine vivahteineen gaala oli mielestäni upea ja onnistunut. Oli ilo olla mukana juhlistamassa 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Näihin sanoihin on hyvä päättää ja sanonkin teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Holiday Train ja saksalaiset joulumarkkinat

Kalifornian Bay Arealla on perinne nimeltään Holiday Train. Kyseessä on tuhansin valoin ja jouluteemalla koristeltu joulujuna, joka puksuttaa ilta-aikaan San Franciscosta Piilaakson läpi aina Santa Claraan asti. Juna pysähtyy usealla asemalla noin 20 minuutiksi ja junasta hyppää asemalle joulupukki ja monenlaisia eläinhahmoja lapsia viihdyttämään ja toivottamaan hyvää joulua, tai paremminkin holiday'ta, kuten täällä kuuluu korrektisti kutsua.
Holiday Train.

Tänä vuonna tuli mentyä itsekin joulujunaa katsomaan. Juna oli todella suosittu ja paikalla Sunnyvalen asemalla oli satoja lapsiperheitä. Taisipa siellä olla kuorokin laulamassa, mutta en rynnistänyt itse kuoron lähelle, vaan päästin ennemmin onnesta soikeat lapset kuoroakin ihastelemaan. Joulujuna keräsi myös hyväntekeväisyyteen uusia lasten leluja vähävaraisille, joten hyvää mieltä sai halutessaan jakaa eteenpäin. Kun juna lähti asemalta jatkamaan matkaansa, se "tuiskutti" peräänsä vielä tekolumihiutaleita. Söpöä.
Siinä sitä "lunta" nyt tuiskuttaa. :-)

Minusta tällainen joulujuna on kyllä hieno traditio kaikkine hyväntekeväisyysnäkökulmineen ja sellaisen soisi leviävän muuallekin. En tiedä Suomesta, mutta olettaisin tällaisia joulujunia löytyvän muualtakin maailmalta. Kertokaa toki, missä kaikkialla joulujunia kulkee.


Saksalaiset joulumarkkinat


Eilen päästiinkin joulun odotustunnelmaan oikein roppakaupalla, sillä kävimme myös saksalaisilla joulumarkkinoilla San Joséssa. Pienillä myyntitiskeillä oli kaupan mm. käsitöitä ja jouluaiheisia koristeita ja tulinkin tehneeksi pari pientä hankintaa keittiöön. Kun menimme aamupäivän puolella tapahtumaan, olivat jonot niin glühwein- kuin ruokakojullekin jo melkoisen pitkät. Maltoimme kuitenkin jonottaa glögit itsellemme ja söimme myös omenastruudelit. Noh, kun sitten noin tuntia myöhemmin lähdimme jatkamaan markkinoilta matkaamme, olivatkin jonot venähtäneet jo korttelin mittaiseksi! Ihan hyvä ajoitus siis, vaikkakin himoitut bratwurstit jäivät tällä kertaa syömättä.
Väen paljoutta joulumarkkinoilla.
Viime vuonna kirjoitinkin postauksen jouluvaloövereistä, joihin verrattuna nämä kaksi paikallisen omakotitalon pihaa ovat vielä ihan maltillisella linjalla:


Mukavaa joulunalusaikaa teillekin! Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Bucket list: Meksikon rajan ylittäminen autolla — Done!

Muutaman viimeisen vuoden aikana oma bucket listani on elänyt aika lailla. Moni kaukaiselta tuntunut haave on jopa hiukan yllättäen toteutunut, mutta tilalle on luonnollisesti tullut uusiakin kohteita. (Ja jos nyt mökin mummolle bucket list on kummajainen, niin kyseessä on eräänlainen henkilökohtainen toivelista asioista, joita haluaa elämässään nähdä tai kokea.)

Viime viikonloppuna olimme hurjia ja toteutimme yhden bucket listallani olleen toiveen: Yhdysvaltojen ja Meksikon välisen rajan ylittäminen omalla autolla. Viime viikon torstainahan täällä vietettiin amerikkalaisten tärkeintä, perheet yhteen kokoavaa juhlaa Thanksgiving ja tämä tiesi myös ylimääräisiä vapaapäiviä. Varsinainen Thanksgiving-reissukohteemme oli tänä vuonna Etelä-Kaliforniassa sijaitseva Mojaven aavikko, mutta yhtenä päivänä toteutimme tämän pienen seikkailun Meksikon puolelle. Pari mielenkiintoista havaintoa tuli tehtyä ja niistä kerron teille tällä kertaa.
Värikästä katukuvaa Meksikon puolelta.


Rajanylityspaikkana Andrade


Valitsimme tietoisesti mahdollisimman pienen rajanylityspaikan. Meksikon puolelle kun ei ollut tarkoitus jäädä viettämään aikaa tuntitolkulla, emmekä halunneet myöskään tuhlata tunteja rajatarkastuksessa tullessamme takaisin. Tiedoksi tässä kohtaa, että mikäli ajaisi Meksikon rajalta ns. Free Zonea (tyypillisesti 20 - 26 kilometriä) pidemmälle, tarvitsee jo auton väliaikaisen maahantuontiluvan (Mexico Vehicle Import Permit). Meidän autolle luvan kerrottiin maksavan noin 120 dollaria. Hinta riippuu auton vuosimallista. Lupaa hankkiessa käsittelymaksun lisäksi maksetaan ensin suurempi vakuusmaksu (esimerkiksi vuosimallia 2007 ja sitä uudemmilta autoilta 400 USD), josta saa sitten palautusta ajaessaan takaisin Yhdysvaltojen puolelle. Autojen maahantuontilupiin alueittain Meksikossa liittyy poikkeuksiakin ja niistä voi lukea lisää täältä. Luvan olisi voinut hankkia myös rajalta, mutta emme sitä ostaneet, joten rajan pinnassa oli visiitillämme pysyteltävä jo ihan tämänkin vuoksi. Suomalaiset tai Yhdysvaltain kansalaiset eivät tarvitse turistiviisumia alle 180 päivän visiitille Meksikoon.

Rajanylityspaikkamme Andrade oli siis todella pieni sijaiten aivan Kalifornian kaakkoiskulmassa. Andrade on myös pohjoisin Meksikon rajanylityspaikoista. Lähin isompi kaupunki on Arizonan puolella oleva Yuma. Pienen paikan valinta rajanylitykseen oli osuva, sillä rajamuodollisuudet hoituivat vaivattomasti. Jopa hämmentävän vaivattomasti:

"Passintarkastus" keskellä ostoskatua


Lauantaina puolen päivän aikaan Meksikon rajalle ajettaessa ei ollut minkäänlaista ruuhkaa. Rajalla ainoastaan autot valokuvattiin automaattikameralla. Ihmisten suhteen ei siis ollut minkäänlaista kontrollia, kuka USA:sta poistuisi. Ihmettelimme myös, ettei kukaan ollut kyselemässä Meksikon puolella, että kuka maahan pyrkii. Kunnes... Ajoimme siis jo valtiorajan yli, mistä välittömästi alkoi meksikolaiskaupunki Nuevo Algodonesin ostoskadut. Ehkä noin 50 metriä rajalta, keskellä ostosvilinää automme pysäytti yksittäinen mies, joka pyysi avaamaan ikkunat. Takapenkki tarkastettiin, samoin kysyttiin miksi tulimme Meksikoon ja vaadittiin passit. Jälkikäteen hiukan huvitti, että olisiko kuka tahansa ikkunaan koputtelija saanut meidät luovuttamaan passit, mutta miehellä oli kyllä ihan virallisen näköinen henkilö- tai kulkukortti kaulassaan ja pukeutumisensa viranomaistyyliä. Mies katsoi passimme, mutta minkäänlaista leimaa ei laitettu, eikä tarkastuksessa käytetty mitään sähköisiä järjestelmiä. Rajatarkastus Meksikoon oli siinä.
Andraden rajanylityspaikka.


Rähjäistä katukuvaa ja lääketurismia


Rajan ylityksen jälkeen katukuva muuttui välittömästi astetta rähjäisemmäksi, mutta myös iloisen värikkääksi. Kauppaliikkeiden kirjosta ei voinut olla tekemättä yhtä huomiota. Noin 95 % rajan välittömässä läheisyydessä olevista liikkeistä oli joko optikko- ja silmälasiliikkeitä, hammaslääkäriasemia, apteekkeja tai viinakauppoja. Jälkeenpäin luimmekin, että kyseisen meksikolaisen pikkukaupungin turismi oli alkanut muuttua ns. lääketurismin suuntaan -80-luvulta lähtien. Eikä tarvinne ihmetellä, sillä esimerkiksi yhden silmälasiliikkeen edustalla oli mainos: ilmainen näöntarkastus ja yksiteholasit 40 dollarilla. On varmasti houkutteleva hinta amerikkalaisille, joilla ei esimerkiksi ole lainkaan amerikkalaista silmäsairausvakuutusta hankittuna. 

Ja kun olimme jalkautuneet autosta kadulle, yhden hammaslääkäriaseman sisäänheittäjä tuli jo kauppaamaan ukkokullalle aseman palveluita. Kertoi aseman kuuluvan jopa johonkin amerikkalaiseen hammashoitoalan yhdistykseen ja että osa amerikkalaisista hammashoitovakuutuksista korvaisi myös tässä meksikolaisella asemalla tehtyjä hoitoja. Aikamoista!

Apteekeissakin näytti käyvän aktiivinen kuhina amerikkalaisista ostajista. Ehkäpä sieltä sai reseptilääkkeitäkin. Yhdessä apteekissa oli esimerkiksi eräs tunnettu kipugeeli tarjouksessa 9 dollaria/tuubi. Tarkistin saman kipugeelin hintaa täällä ja hintahaitari oli 10 - 30 dollaria. Saatavilla näytti olevan myös amerikkalaisia tunnettuja käsikauppalääkemerkkejä, mutta niiden hintoja en tutkinut.

Edellä mainittujen liikkeiden lisäksi kaduilla ja jalkakäytävillä oli runsaasti katukaupustelijoita. Jokainen oli päättänyt myydä meille jotakin vaikka väkisin ja tämä tyrkyttäminen alkoikin sitten nopeasti ärsyttää. Pienen kiertelyn jälkeen teimme parit tuliaisostokset ja päätimme lähteä takaisin Kalifornian puolelle.
Siitäpä Francolta hammasimplantit ja ei kun menoksi!


USA:n viranomaisilla maahantulorekisterit ajan tasalla


Autojen letka takaisin USA:n rajalle olikin melkoisen pitkä. Meillä ei ollut etukäteen tietoa, millaiset maahantulotarkastusprosessit tällä rajalla tulisivat olemaan. Olisivatko ne samanlaiset kuin Kanadan rajalla, mistä meillä oli jo kokemusta entuudestaan? Hiukan jännitti. Autojono eteni kuitenkin yllättävän nopeasti. Kun meidän vuoromme tuli, auto taas kuvattiin, minkä jälkeen siirryimme virkailijan tentattavaksi. Passeja ei edes kysytty, vaan tarkastus tehtiin kohdallamme Green Cardien avulla. 

Maahantulovirkailija syötti ensimmäisen kortin lukijaan. Hah! Olisittepa nähneet virkailijan ilmeen, kun maahantulorekisteri oitis näytti, että olimme tulleet maahan vain viikko sitten Bahamasaarten Nassausta! (Tämä oli se loma, josta minun on ollut tarkoitus kirjoitella blogiinkin terveisiä.) Virkailija vaati tiukkaan sävyyn selvitystä kuinka on mahdollista, että olemme vain viikko sitten tulleet maahan Nassausta ja nyt tulemme jälleen maahan ja vieläpä ajaen Meksikon puolelta! Niin, missään rekistereissähän ei katsokaas näkynyt sitä, että olimme ylittäneet Meksikon rajan vain noin 1,5 tuntia aiemmin. Ja kieltämättä, olihan tässä parin viimeisen viikon aikana muutama reissumaili taas tupsahtanut. 

No, ukkokulta sitten alkoi avaamaan nämä meidän lomakuviot, vai sanoisinko suorastaan reissuruuhkamme, heh. Virkailija kuunteli korva tarkkana. Seuraava kysymys oli, kauanko olimme olleet Meksikossa. Ukkokulta vastasi rehellisesti, että noin 1,5 tuntia. (Kieltämättä, tässä vaiheessa saattoi koko kuviomme kuulostaa enemmän tai vähemmän kokainiin hakureissulta, mutta voin kertoa, ettei kyseessä ollut mitään sellaista. Enkä suosittele muillekaan.) Tämän jälkeen virkailijan mielenkiinto heräsi, että mitä sitten olimme ostaneet, koska täytyihän lyhyeen visiittiin jokin järkevä syy olla! Mistään bucket listasta emme puhuneet, vaan kerroimme kiltisti ostoksemme. Tämän jälkeen takapenkki tarkistettiin ja toivotettiin hyvää matkaa USA:n puolelle.

Meiltä ei siis katsottu edes passeja, eikä niihin lyöty minkäänlaista leimaa. Myöskään minkäänlaisia tullikaavakkeita ei täytelty. Tarkastuskäytäntö erosi siis aika lailla USA:n lentokenttien maahantulotarkastuksista. 

Kun sitten ajelimme jo Kalifornian puolella, nauroimme, että saattoihan moinen pikavisiitti tosiaan haiskahtaa jollekin huumeiden hakureissulle. Jos sellaisia laittomia aineita olisi autossamme ollut, olisi niiden kanssa kyllä päässyt rajan yli todella helposti! Ei ollut huumekoiria, ei mitään. Ehkä ottavat satunnaisotannalla joitakin autoja tarkempaan syyniin. Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, emme harrastaneet laittomuuksia, enkä suosittele kenellekään moiseen ryhtymistä.
Elämäni Top 2:een menevät kalatacot söin maahantulotarkastusjonossa autossa. Nam, kyllä maistuivatkin!

Lopuksi vielä yksi vinkki:

Liikenteessä vuokra-autolla? No problem. 


Jos nyt joku matkailija haaveilee toteuttavansa samanlaisen rajanylityksen, mutta on liikkeellä autovuokraamon autolla, kannattaa muistaa, etteivät kaikki autovuokraamot anna lupaa ajaa Meksikon puolelle. Joissakin autovuokraamoissa ilmeisesti rajanylitys onnistuu erillissopimuksella (ja lisähinnalla). Mutta eipä kannata masentua. Rajan voi nimittäin ylittää myös kävellen! Tälläkin pienellä kalifornialaisella rajanylityspaikalla Andradessa oli valtavankokoinen pysäköintialue viimeisenä ennen valtionrajaa. Moni jättää siis autonsa sinne parkkiin ja kävelee rajan yli ostoksille. Ja jos menee kävellen, säästää tietenkin autojonossa odottamisen maahantulotarkastukseen. Siitäpä seuraava täppä omaankin bucket listaan: Meksikon ja USA:n rajan ylittäminen kävellen!
Ja jos nyt joku janoaa tietoa, että millainen "muuri" siellä rajalla sitten oli, niin tässä se kuvan oikeassa laidassa näkyy. Eipä tuo ole aitaa kummoisempi.

Tällaisia kokemuksia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

tiistai 21. marraskuuta 2017

Pari painavaa sanaa postinkulusta

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, jolloin piakkoin postiluukkuun saattaisi tupsahtaa pari kovasti toivottua joulukorttia. Paino sanalla saattaisi. Muutamat ystävämmehän ovat nimittäin tämän postikorttiasian saralla jo luovuttaneet. Enkä yhtään ihmettele. Kerron seuraavaksi luovuttamiselle pätevän syyn. 

Jo pari vuotta sitten avauduin postauksessani, kuinka sain suomalaisen pankin lähettämän kirjeen perille Piilaaksoon viiden viikon viiveellä. Siis v-i-i-s-i viikkoa. Samoin Suomesta meille lähetetyt joulukortit saapuvat perille tyypillisesti tammikuun loppupuolella. Ja tästä syystä siis muutamat tuttavamme ovat jo ilmoittaneet, etteivät postikortteja meille juuri enää lähettele. Niin, kukapa niitä joulukortteja muistaa laittaa postin kuljetettavaksi jo tyyliin heinäkuun helteillä. Paras esimerkki postinkulusta tähän mennessä on kuitenkin äitini lähettämä onnittelukortti. Se saapui 2,5 kuukauden kuluttua perille. Oliko silloinenkin etanavauhti USA:n vaiko Suomen postin ansiota, sitä ei tarina kerro. Että näin vain kirjeillä ja korteilla tahtoo kestää... 

Sitten seuraavaan sappeani kiehuttavaan tapaukseen:

No tulisi edes viiveellä, eikä jäisi matkalle...


Tilasin heinäkuun puolivälissä kaksi tuotetta suomalaisesta nettikaupasta. Niillä piti olla kiire. Piti. Voi pojat, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää! Olisinpa vain jättänyt tilaukseni tekemättä tai paremminkin odottamaan seuraavaa Suomi-visiittiäni, johon oli aikaa tilaushetkellä reilut viisi viikkoa. Mutta minä poloinen hyväuskoisena kuvittelin, että kyllähän pieni paketti viidessä viikossa ehtii Suomesta Yhdysvaltojen länsirannikolle. No, ei ole ehtinyt. Eli nyt neljä kuukautta myöhemmin voin todeta, että tilaamani paketti on edelleen matkalla! Se on tiedossa, että paketti saapui USA:n itärannikolle jo noin viikko tilaukseni jälkeen, mutta sen jälkeen se on hävinnyt kuin ilmavaiva Saharaan. Ei minkäänlaista jäljityskoodia tai yhteydenottoa paikalliselta postipojalta. Taitaa siis olla turha toivo saada enää tuota pakettia koskaan omiin hyppysiin. Olen jo luovuttanut. Että sinnepä meni nekin roposet, jotka tilaukseen käytin.
Välipiristys: Kuvassa tänä aamuna poimimiani itsekasvatettuja minipaprikoita. Hyviä ovat!


Tapaus Netposti


Taisin jo joskus aiemmin sadatella myös sitä, kuinka postinkääntäminen Suomesta tänne oli ensinnäkin suhteellisen kallista niiden muutamien tärkeiden kirjeiden osalta ja taas toisekseen, ainakin meidän kohdalla juuri ne muutamat tärkeät kirjeet menivät "inhimillisestä erehdyksestä", kuten Posti reklamaatioomme vastasi, Suomen osoitteeseen. Näitä erehdyksiä sattui kohdallamme useampia. Saimme väärään osoitteeseen menneistä kirjeistä erinäisiä sanktioita, kuten laskujen viivästys- ja korkomaksuja. Kaikki silloiset vakiolaskut oli toki laitettu automaattisesti maksuun, mutta kuinka ollakaan juuri tuolloin, kun postinkäännön piti homma hoitaa, tuli pari sellaista ylimääräistä, ei vakiokuluihin kuulunutta laskua. Tuntui siis, että kallis postinkääntömaksu meni siis ihan harakoille. Ja olisihan sen mielellään voinut maksaakin, jos palvelu olisi ollut luotettavampi. 

No, otinpa sitten kokeeksi Postin tarjoaman Netposti-palvelun käyttööni. Sehän kuulosti oikein kätevälle ja palvelulle, joka pelastaisi tästä viivästyspinteestä ja väärään paikkaan toimitetuista kirjeistä. No, melko lailla katin kontit voisin sanoa. Palvelu on ollut minulla nyt käytössä puolisen vuotta ja olen saanut sinne tasan yhden kirjeen! Siis yksi kappale kirjeitä. Wau! Ja sekin oli sellainen, joka tuli jo automaattisena tiedotteena sähköpostiini kyseiseltä palveluntarjoajalta. Ja kirjeitä minulle on kyllä puolen vuoden aikana tullut jokunen enemmän! Ai niin, ja onhan minulla siellä Netpostissa kaksi Netpostin omaa tiedotetta, jep.

Mukana näissä tapauksissa on varmasti ollut huonoa tuuriakin, mutta tuntuu, että kyllä tämä postinkulku Yhdysvaltojen ja Suomen välillä on niin nähty! Toisaalta taas on pari esimerkkiä molempiin suuntiin lähetetyistä kirjeistä tai jopa pikku paketeista, jotka ovat hoituneet oikeinkin mallikkaasti. Omalla kohdallani kuitenkin enemmän on harmi kyllä näitä viivästyneitä, väärään osoitteeseen tai jopa teille tietymättömille jääneitä tapauksia.

Että tällaista pientä urputusta tällä kertaa. Edellisestä postauksestani pääsikin jo hurahtamaan pari viikkoa! Tulin nimittäin ottaneeksi vähän omaa lomaa opinnoista mukavan reissun merkeissä, mutta siitä kenties ensi postauksessa lisää. Nythän tässä katsokaas painavat jo Thanksgiving-kiireet päälle, hih! Joten eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

tiistai 7. marraskuuta 2017

Häveliäisyydestä amerikkalaisessa lääkärissä

Loukkasin tässä jokin aika sitten selkäni urheillessa. Koska sama vaiva oli ollut riesanani aiemminkin, ja tuolloin ilman urheilusuorituksia, päätin nyt lopultakin ottaa selville vaivani aiheuttajan. Selkäni röntgenkuvattiin ja siitäpä muistui mieleeni tämänkertainen postausaihe. Tästä aiheesta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo aikaisemmin, nimittäin häveliäisyydestä amerikkalaisilla lääkärikäynneillä. Se on minusta jotenkin niin kummallista, että ihmettelenpä asiaa teillekin tänne blogiin.
Tässä olen menossa röntgenkuvaukseen perinteinen amerikkalainen sairaalakaapu päälläni. Kaapu on selkäpuolelta avoin. Kaavun käytöstä lisää tässä postauksessa. 

Ensin kuitenkin hiukan käytännöstä, joka minua amerikkalaisilla lääkärikäynneillä tahtoo aina hätkähdyttää. Eli tapa, jonka suomalaisena koen täällä hiukan vaivaannuttavaksi:

Suomalaisena säpsähtää


Potilasvastaanotossa kysytään usein syntymäaika. Tämä tapahtuu yleensä vastaanottotiskillä, jonka ympärillä kaikki muut jo ilmoittautuneet potilaat odottavat vuoroaan. Tilanteessa ei siis ole minkäänlaista intimiteettisuojaa, joten aina minä tämän syntymäaikakysymyksen kohdalla hiukan hätkähdän. Samalla tavalla syntymäaikaa kysytään kaikkien kuullen aina myös verikokeita otettaessa laboratoriossa. Tällä varmistetaan, että potilas on oikea ja otettavat kokeet täsmäävät. Laboratoriossa viereisillä potilaspaikoilla istuu aina muitakin potilaita sekä heidän verikokeidensa ottajat, joten jälleen kerran potilaan syntymäaika tuntuu olevan "vapaata riistaa". 

Jotenkin sitä suomalaisena ajattelee pinttyneellä tavalla, ettei haluaisi toitottaa omaa syntymäaikaansa kaikelle kansalle jossakin terveysaseman aulassa tai verikoelaboratoriossa. Suomessa oman syntymäaikansa liittää niin vahvasti varjeltavaan sosiaaliturvatunnukseen, mutta täällä sen sijaan syntymäajalla ja sosiaaliturvatunnuksella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikilla täällä asuvilla ei edes ole sosiaaliturvatunnusta ja itsekinhän kuuluin tähän joukkoon reilusti yli vuoden ajan. Niinpä syntymäajalla ei Yhdysvalloissa ole vastaavaa merkitystä tietoturvanäkökulmasta kuin Suomessa, joten hätkähtämiseni on jokseenkin turhaa. Ja heh, toisekseen on vain hyvä, että minullakin on paikallisittain katsottuna ulkomaalainen ja vaikea nimi. Jos siis joku sattuisi syntymäaikani saamaankin, niin nimi menisi takuulla ensiyrittämällä väärin.

Usein tunnistus potilasvastaanotolla tapahtuu myös puhelinnumerolla, mikä taas suomalaisena tuntuu ihan turvalliselle antaa jopa terveysaseman aulassa. Näin kävi viimeksi, kun kävin mainitsemissani röntgenkuvissa. Minulta ei kysytty nimeä, eikä syntymäaikaa, vaan nimenomaan puhelinnumero, jonka avulla lääkärin kirjoittama lähete koneelta etsittiin. Ja totta, onhan puhelinnumerokin täysin yksilöivä tieto.

Mutta seuraavaksi siihen häveliäisyyteen, jota suomalaisena jaksan täällä ihmetellä:

Kummallinen häveliäisyys, lääkärissä!


Tämä häveliäisyysasia muistui jälleen kerran mieleeni, kun röntgenkuvaukseen mennessä minua kehoitettiin pukemaan tuo ensimmäisessä kuvassa näkyvä potilaskaapu ylleni. Jos ja kun lääkäri täällä on aikeissa tehdä sinulle jonkinlaisia tutkimuksia, niin sitä ennen potilaalle annetaan puettavaksi tuollainen samanlainen kaapu päälle. Ja kun potilas riisuu ja vaihtaa ylleen kaavun, kaikki hoitajat ja lääkärit poistuvat huoneesta siksi ajaksi. Potilaan alastomuutta siis mielestäni jotenkin aivan ylivarjellaan. Suomessahan homma menee niin, että housut tai paita otetaan pois lääkärin edessä ja that's it! Minusta tämä amerikkalainen käytäntö on jotenkin niin käsittämätön, jopa huvittava, koska eikö juuri lääkärin jos kenen tulisi ammatissaan tutkia ja tästä syystä luonnollisesti myös nähdä alastomia tai puolialastomia ihmisvartaloita!

Viimeksi minulle siis puetutettiin tuo kaapu ylle, kun menin röntgenkuvaukseen. Kaapu ohjeistettiin vaihtamaan yksityisessä pukukopissa. Röntgenkuvat otettiin kaapu päällä. Toinen mainio, elävästi muistamani esimerkki kaaputilanteesta on parin vuoden takaa lääkärintarkastuksesta, joka vaadittiin Green Card -anomuksia varten. Tuolloin jälleen hoitaja valmisteli minua lääkärin tapaamiseen lääkärin vastaanottohuoneessa, antoi minulle kaavun puettavaksi, poistui huoneesta ja palasi vasta, kun olin saanut kaavun vaihdetuksi. Lääkärintarkastukseen kuului yhtenä osana jokin ihmeellinen (ja täysin turhalta tuntuva) vatsan alueen tutkinta. Tutkimus suoritettiin niin, että minä makasin selälläni hoitopöydällä ja lääkäri tunnusteli ja paineli vatsaa päältä. Ja huomatkaa, vaikka minä olin vaihtanut sen kaavun päälleni näitä tutkimuksia varten, niin lääkäri ujutti kätensä vain kaavun reunoilta kaavun alle, ettei vaan vilaustakaan paljaasta ihosta päässyt lääkärille näkymään. Kyllä minua huvitti silloin ja huvittaa edelleen, kun tapausta muistelen. Lääkärihän olisi siis päässyt tekemään aivan saman "sokkotutkimuksen" ilman tuota kaapuakin, kun olisi vastaavalla tavalla ujuttanut kätensä vain paitani alle. Voi hyvät hyssykät sentään!

Muutoinkin alastomuus tuntuu amerikkalaisille olevan melkoinen tabu. Jos esimerkiksi perhe viettää päivää uimarannalla ja lapselle pitäisi vaihtaa uima-asu, niin vaikka kyseessä olisi aivan pieni lapsi, niin siinäkin tapauksessa paljaan pepun näkymistä estellään yli kaiken. Uima-asu mennään joko vaihtamaan rannan vessa- tai suihkutiloihin, tai jos vaihto tehdään rannalla, niin näköesteeksi laitetaan kyllä kaiken maailman viritykset. Tämä tuntuu suomalaisen silmin aika uskomattomalle, kun Suomessa on tottunut tietenkin saunomiseenkin, mutta paljaspeppuinen pikku taapero suomalaisella uimarannalla nyt ei tosiaankaan olisi mikään harvinainen, eikä ainakaan pöyristyttävä näky. Joka tapauksessa samankaltainen alastomuuden välttely ja häveliäisyys nimenomaan lääkärin vastaanotolla on minusta jotakin niin outoa, etten ole vielä tähän mennessä sitä tässä maassa oikein käsittänyt.

Muitakin tuon sairaalakaavun kanssa tehtyjä tutkimustapauksia minulla on, mutta jotta en nyt avaisi koko terveydentilaani ja sairaushistoriaani julki, jätän muut kerrat postaukseni ulkopuolelle. Toki nämä Kaliforniassa tapahtuneet lääkärissäkäyntikokemukset ovat kohdallani olleita yksittäistapauksia, mutta kyllä kaikki tähänastiset kokemukseni ovat olleet samansuuntaisia, häveliäisyyttä noudattelevaa linjaa. Kenties taustalla on hoitohenkilökunnan pelko joutua syytetyksi seksuaalisesta ahdistelusta, mutta silti, minusta tämä on vain ou-to-a.
Käypäs siihen hoitopöydälle, mutta iiks, varokin näyttämästä paljasta pintaa lääkärille! :-D

Lopuksi vielä yksi vertaileva esimerkki amerikkalaisen ja suomalaisen lääkärin pakeilta:

Keuhkojen kuuntelua amerikkalaisittain ja suomalaisittain


Kun viimeksi kävin terveyteni vuositarkastuksessa täällä Kaliforniassa, kiinnitin huomiota kuinka lääkäri kuunteli keuhkot paitani päältä. Tällä kertaa ei siis puettu edes kaapua ylle, vaan lääkäri asetti stetoskoopin paitani selkämykseen. Hah, on varmasti kuulunut melkoista rahinaa, veikkaisin! Kun taas edellisen kerran kävin lääkärissä Suomessa, kokemukseni oli aika lailla päinvastainen. Olin silloin toki karmeassa flunssassa, mutta keuhkoja kuunnellakseen mieslääkäri käski minun ottaa koko yläosan paljaaksi, siis rintaliivejä myöten! Heh heh, en olekaan tiennyt että rintaliivit aiheuttaisivat häiriöitä keuhkojen kuuntelussa. Suomalaisella lekurikäynnillä ei siis ollut häveliäisyydestä tietoakaan. Kaikki paljaaksi vaan!

Tällaista avointa ja vähemmän avointa menoa tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kun Suomi-vieraat lähtevät

Suomi-vieraamme ovat palanneet kotiin, Suomeen. Joka ikinen kerta se iskee. Mieleni valtaa suunnaton haikeus hetkellä, jolloin lähtöhalauksia annetaan. Alahuuli tuppaa väpättämään ja silmäkulma kostuu. Erkaantumisen hetkellä on vain jotenkin niin käsinkosketeltavaa se totuus, kuinka kaukana synnyinmaastamme Suomesta tällä hetkellä asumme. Tämä valtava etäisyys valkenee monelle vasta, kun itse matkustavat tänne, Yhdysvaltojen länsirannikolle Kaliforniaan. Haikeuden lisäksi heippojen sanomiset ja halaamiset, tapahtuivat ne sitten lentokentällä, juna-asemien asemalaitureilla tai parkkihalleissa, saavat pintaan muitakin tuntemuksia ja mietteitä ainakin omalla kohdallani. Niistä sananen tällä kertaa. 

Joka kerta Suomi-vieraiden lähdettyä omaan arkeen palaaminen tuntuu jotenkin oudolta. Kuinkas se oma tavallinen arki nyt rullasikaan? Mitä minun keskiviikkoihini oikein kuuluikaan? Ehkä omaan ulkosuomalaisen perusarkeen palaaminen kangertelee sen vuoksi, että luonnollisesti vieraiden kanssa yrittää tehdä ja näyttää lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon. Ja sitä näkemistähän täällä riittää. Pysytään siis lähes jatkuvasti liikkeessä, joten vieraiden lähdettyä laskeutuu hetkellinen tyhjyys. Kenties omaan arkeen palaaminen tuntuu tästäkin syystä hiukan uinuvalle, eikä arjen syrjästä tahdo aina saada välittömästi sitä kaikkein napakinta otetta. 
Toki Suomi-vieraiden visiitit tuntuvat usein lomalta myös itselle kiertäessämme upeita maisemia ja nähtävyyksiä. Tältä näyttää Yosemiten kansallispuisto 2,2 kilometrin korkeudesta.  

Myös koti tuntuu yllättäen tyhjälle, kun vieraiden tuoma mukava lisähulina on poissa. Kenkämäärä eteisessä on vähentynyt ja vierasvuoteen voi korjata taas teloilleen. Ei avonaisia matkalaukkuja muistuttamassa matkalaisista. Lisäksi, pitkästä aikaa kun taas nähdään, juttua vieraiden kanssa on riittänyt useimmiten pitkälle yöhön. Niinpä univelkaakin on päässyt kertymään. Sekin lisää pökerryksissä olon tunnetta vieraiden lähdön jälkeen. 

Mutta sitten se kaikkein merkittävin ja tuorein huomioni. Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana meillä kävi tosi paljon vieraita Suomesta, mutta sen jälkeen visiitit ovat harventuneet. Nyt meillä ei käynyt reilusti yli vuoteen yhtäkään Suomi-vierasta, paikallisia vieraita toki kyllä. Tämänkertaisten Suomi-vieraiden jälkeen minulla kuitenkin syttyi lamppu. Nyt minä sen hoksasin ja osasin pukea sanoiksi, mitä aiempien vierailujen kohdalla en vielä osannut. Huomasin, että Suomi-vieraiden lähdön hetki on itselleni joka kerta myös eräänlainen itsetutkistelun tai itsearvioinnin paikka. Millaista oma eloni tai yhteinen elomme olisi juuri tällä hetkellä, jos ulkomaille muutto ukkokullan kanssa olisi jäänyt tekemättä? Olisinko onnellinen? Voisinko muutoin hyvin? Mikä omassa elämässäni olisi muuttunut vai olisiko mikään? Tämä pohdiskelu näyttäisi korostuvan erityisesti niiden vieraiden kohdalla, jotka tulevat entisestä kotikaupungistamme Oulusta. Tietenkin, koska jutustelumme liippaavat aika ajoin väistämättä myös Oulua ja ystäviämme siellä. En tiedä, onko tällainen itsetutkistelu ja pohdinta Suomesta kaukana asuvalle ulkosuomalaiselle luonnollista vaiko luonnotonta. Joka tapauksessa nyt tämän itsessäni tunnistin ja osasin pukea sanoiksi asti.

Tulivatko tuntemukset esiin normaalia voimakkaammin ja jäivät mieleeni juuri sen vuoksi, että saimme vieraita nyt todella pitkästä aikaa? Tai siksi, että jälleen kerran muistui mieleen tosiasia, ettei kukaan piipahda meille Suomesta vain viikonlopuksi, samoin kuin emme itsekään pysty lyhyisiin vierailuihin Suomeen päin, kiitos valtavien välimatkojen. Mene ja tiedä. Kauaksi aikaa en ehtinyt kuitenkaan jäädä tällä kertaa näihin ajatuksiini harhailemaan, sillä heti vieraiden lähdön jälkeisenä päivänä minulla alkoikin kolme uutta opintokurssia! Huh huh, tohinaa siis piisaa ja arki alkaa taas asettua uomiinsa. Jos ei muuten, niin pakon sanelemana. Hih!
Yosemite Valleyn upeaa ruskaa.


Kuva-arvoitus: Kuinka voikaan taivas olla noin hassun kivikkoinen? Keksitkö selityksen? :-)

Suomi-vieraiden vierailuajoista jää toki aina varsin mieleenpainuvia muistoja:


Vauhtia ja vaarallisia tilanteitako?


Lopuksi minun täytyy vielä kertoa, millaiseen yllättävään tilanteeseen Suomi-vieraamme kanssa jouduimmekaan. Kuten postauksen kuvistakin käy ilmi, teimme myös reissun Yosemiten kansallispuistoon. Yhtenä päivänä teimme noin 10 km päiväpatikoinnin. Ukkokullan kanssa oli tarkoituksena ottaa Yellowstonen reissusta jäänyt karhuspray mukaan, ihan vain kaiken varalta, mutta tietenkin se lähtötohinoissa unohtui. Samoin vieraamme harrastaa Suomessa metsästystä, mutta ei ole koskaan törmännyt metsissä karhuihin. Näistä seikoista johtuen vitsailimme, että no tottahan se karhu nyt tömistelee patikkapolullamme vastaan. No, arvannette kuinka kävi. Kyllä, Yosemite Valleyn patikkapolulla aivan polkumme vieressä tallusteli pienikokoinen mustakarhu! Minä jäädyin tilanteessa aivan totaalisesti, enkä kyennyt ottamaan kuvan kuvaa. Pelkonahan nimittäin oli, että jos pienemmän karhun emo sattuisi myös samoille paikoille ja jäisimme poikasen ja emon väliin. Lopulta emokarhu ei onneksi tilanteeseen ilmestynyt, nähtävästi pikku karhu oli jo sen verran varttunut, ja ukkokulta sai napattua karhusta kuvankin. Kaiken kukkuraksi näin vielä toisenkin mustakarhun, tosin auton ikkunasta, paluumatkallamme majapaikkaan. Se oli tonkimassa erään omakotitalon roskista. Aika sykähdyttäviä tapauksia molemmat!
Tässä kuvanottohetkellä karhu oli jo hiukan etäämmällä, kuin mitä sen aivan aluksi havaitsimme.

Tällaista ulkosuomalaisen pohdiskelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Joko nämä ovat rantautuneet Suomeen? Osa 2.

Viime viikolla kirjoitin postauksen, jossa ihmettelin muutamien tuotteiden ja ilmiöiden mahdollista rantautumista Suomeen. Aika pian postauksen julkaisemisen jälkeen löysin puhelimeni kuvakätköistä vielä lisääkin näitä tallentamiani pieniä kummajaisia, joiden levinneisyydestä Suomeen tai muualle Eurooppaan minulla ei ole tietoa. Niinpä päätin kirjoittaa jatko-osan samasta aiheesta.


Vartijarobotit


Piilaaksossa on jo parin vuoden ajan voinut nähdä vartijarobotteja esimerkiksi ostoskeskuksissa. Nämä Knightscope-merkkiset robotit on myös kehitetty täällä Piilaaksossa. Moni voi nyt kysyä mielessään: Siis mikä ihmeen vartijarobotti? 

Vartijarobotit ovat noin 1,5 metriä korkeita, liki 140 kg painavia möhkäleitä. Yhdestä möhkäleestä näette kuvan alla. Robotit voivat liikkua ennakkoon määritetyllä maantieteellisellä alueella ja havainnoida mahdollisia rikokseen viittavia piirteitä tai muutoksia ympäristöstä. Robotti käyttää havainnointiinsa videokameraa, ultraäänisensoreita, lämpökuvausta, etäisyysmittausta, tutkaa, ilmanlaatumittaria ja mikrofonia. Lisäksi robotit keräävät reaaliaikaista dataa esimerkiksi autojen rekisterikilvistä ja ihmisten liikkeistä sekä kykenevät kasvojentunnistukseen. Jos robotti esimerkiksi havaitsee etsintäkuulutetun henkilön tai auton, se ilmoittaa havainnostaan välittömästi viranomaistaholle. Myös vaikkapa nopeat ja radikaalit muutokset ilmanlaadussa aiheuttavat hälytyksen.
Robotti lataamassa itseään latausmaton päällä. Ehkä se kuvasi minua, kun minä kuvasin sitä. :-)

Vartijarobottien tarkoituksena on lisätä yleistä turvallisuutta julkisilla paikoilla kuten koulut, toimistorakennukset, piha-alueet (esim. parkkialueet) ja ostoskeskukset. Mitenkään ripeä "kintuistaan" robotti ei kuitenkaan ole. Maksiminopeus on 29 km/h, mutta yleensä robotti tarkkailee ympäristöään liikkuen vain korkeintaan nopeudella 5 km/h. Koska robotti voi ottaa kuvia ja videota ympärillään olevista ihmisistä täysin huomaamatta, samoin tarkkailla heidän käymiään keskusteluja, ovat robotit aiheuttaneet luonnollisesti huolestumista ihmisten yksityisyydestä. Pieniltä onnettomuuksiltakaan ei ole vältytty. Kesällä 2016 Stanford-ostoskeskuksen vartijarobotti törmäsi alle 1,5-vuotiaaseen lapseen kaataen hänet ja rullaten lapsen jalan päältä. Washington D.C.:ssa puolestaan yksi vartijarobotti pulahti erehdyksessä toimistorakennuksen suihkulähteeseen. Lisää Knightscope-roboteista voi halutessaan lukea vaikkapa Wikipediasta, josta poimin tähänkin kirjoitukseen vähän noita teknisiä tietoja.

Ostosympäristössä jatketaan:


Ostoskärryille omat liukuportaat


En muista missään muualla nähneeni ostoskärryille omia liukuportaita kuin täällä. Täällä siis kaupassa saattaa olla normaalit liukuportaat asiakkaille ja niiden vieressä erilliset, vain ostoskärryille tarkoitetut liukuportaat. Ostoskärryt kiinnittyvät liukuportaidensa alkupäästä laitteeseen ja matkaavat joko alas tai ylös vaakatasossa. Kärryt eivät siis kallistu matkan aikana. Hankala tätä on selittää, ehkäpä tämä ottamani kuva yli vuoden takaa kertoo asiaani tarkemmin:
Ostelijat oikealla, kärryt vasemmalla, kas näin.

Kovin monessa kaupassa en näitä ole täälläkään tosin nähnyt, sillä täällähän tykätään rakentaa kaupat yhteen kerrokseen, oli sitten kyseessä kuinka iso hehtaarihalli tahansa. Suomessa sen sijaan useatkin isommat marketit voivat olla monikerroksisia, mutta niissä ostoskärryjen kuljettelu kerroksesta toiseen on taidettu ratkaista liukumatolla, ei liukuportailla. Niissä vain muistan aina itse epäilleeni, että ostoskärry lähteekin siinä kaltevalla hihnalla vierimään alas ja rusikoi edessä seisovien nilkat tai muuta vastaavaa. Liekö Yhdysvalloissa taas haluttu vältellä mahdollisia oikeusjuttuja tällaisella ostoskärryjen omalla liukuporrasratkaisulla? Heh. Vai onko näitä ostoskärryjen omia liukuportaita jossakin muuallakin? Minulla ei ole aavistustakaan. 

Build-A-Bear eli rakenna itse oma pehmolelusi


Saimme muutama viikko sitten kutsun ystäväperheen lapsen syntymäpäiville ja halusimme ostaa jonkin kivan lahjan päivänsankarille. Korviimme kantautui vinkki Build-A-Bear -kaupasta, jossa lapset voivat itse rakentaa mieleisensä pehmolelun. Vinkki kuulosti oikein hyvälle, ellei jopa jännittävälle. Samalla tuli itsekin opittua jotakin ihan uutta.

Build-A-Bear -kaupassa lapsi saa siis itse valita minkä hahmon pehmolelukseen haluaa. Valikoima on runsas! Valinnan jälkeen pehmoleluun valitaan äänitehosteet ja halataan pientä sydäntä toiveiden kera, minkä jälkeen minisydän asetetaan pehmolelun sisään. Tämän jälkeen pehmolelu täytetään. (Tämä täyttöoperaatio oli kuulemma ollut lapsista tosi mielenkiintoista seurattavaa!) Pehmoleluun voi halutessaan ottaa myös tuoksun, pamppailevan sydämen äänitehosteilla tai brodeerauksen omilla teksteillä. Kun pehmolelu itsessään on valmis, sille voi hankkia vielä vaatteita, silmälaseja, reppuja jne. Aikamoista, etten sanoisi! Saamamme tiedon mukaan lahja oli ollut tosi mieluinen ja taisipa päivänsankarin sisarus kirjoittaa samanlaisen toiveen Joulupukillekin. Uskallan siis suositella tätä lahjaideaa! Onkohan tällainen pehmolelujen tuunaus alusta asti mahdollista vain täällä USA:ssa, vai löytyykö vastaavia kauppoja muualtakin?
Tässä Build-A-Bear -kaupan näyteikkunaa. Jo 20 - 25 dollarilla pääsee pehmolelukaupassa hyvään alkuun.

Kit Katin uudet maut


Ukkokulta sai jokin aika sitten kollegaltaan tuliaisia Japanista. Tuliaispaketista löytyi myös cantaloupemelonille maistuvaa Kit Kat -suklaata. Joo-o, cantaloupemelonille! Maistoin toki tuliaisherkkua minäkin ja kylläpä se vain cantaloupelle maistui. Makustellessani mietin, että kaikkea ne japanilaiset keksivätkään, kunnes... Viime viikolla törmäsin sitten meidän paikallisessa ruokakaupassa mansikanmakuiseen Kit Kat -pakkaukseen! Siinä suklaaosuus näytti olevan vaaleanpunaista. Mansikkapläjäys sai jäädä hyllyyn, mutta näemmä tällaisilla uutuusmauilla leikitellään täälläkin Yhdysvalloissa. Onkos Suomessa tai muualla Euroopassa jo muitakin kuin perinteisiä Kit Kat -suklaita?
Japanin herkkuja. Sokkotestissä olisin kyllä voinut mauksi veikata mangoakin. :-)

Tällaisia juttuja tällä kertaa. Seuraavan postaukseen minulla voikin hurahtaa aikaa hiukan pidemmästi, sillä saamme nyt viikonloppuna piiiitkästä aikaa Suomi-vieraita. Aivan mahtavaa! Alankin tästä seuraavaksi laittamaan vierasvuodetta kuntoon ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!