keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Mikä kaikki voikaan mennä mönkään ulkosuomalaisen Suomi-joulussa ja sen valmisteluissa!

Kun ulkosuomalainen lähti viettämään jouluaan Suomeen, eivät kaikki valmistelut, eikä lopulta varsinainen joulun viettokaan ole mennyt mutkitta. Näitä mönkään menneitä joulunalustapahtumia tällä kertaa.
Valkoinen joulu.

Sikakalliit lentoliput


Jos ulkosuomalainen mielii viettävänsä joulun Suomessa, alkavat jouluvalmistelunsa Suomeen suuntaavien lentojen varaamisesta. Pääsimme varaamaan lentoja lokakuussa, kaksi kuukautta ennen joulua. Huh, saimmepa oitis huomata, että lennot olivat tänä vuonna sikamaisen kalliit aikaisempiin vuosiin verrattuna! Finnairin suorasta yhteydestä ja lyhyestä matkustusajasta olisi ollut valmis maksamaankin, mutta Finnair laittoi taas suoran San Francisco-Helsinki -yhteytensä talvitauolle joulukuun alussa.

Aikaisempina vuosina Norwegian Air on ollut usein pelastava tekijä. Silloin toki joutuu istumaan sen kolme lentoa päästäkseen Pohjois-Suomeen, mutta hinnat ovat olleet sitten sen verran kohtuulliset, että pidemmän matkustusajan on voinut kärsiä nahoissaan. Mutta voi kauhistuksen kanahäkki! Tänä vuonna lennot Norwegianilla pelkästään Helsinkiin olisivat maksaneet liki 1500 euroa ja kaiken kukkuraksi välilasku Gatwickin kentällä Britanniassa olisi kestänyt melkein 7 tuntia. Myös lentoaikansa Helsinkiin ja sieltä pois olivat surkeat. Olisivat vaatineet yöpymisen hotellissa sekä meno- että paluumatkalla. Siis lisää kustannuksia ja matkustusaikaa. Ei kiitos. Nyt voin jälkiviisaana sanoa, että onni onnettomuudessa oli, ettemme todellakaan valinneet lentoja Gatwickin kautta. Kyseinen lentokenttähän meni joulun alla täysin sekaisin drone-ilkivallan vuoksi, ensimmäisen kerran juuri sinä päivänä, kun mekin matkustimme. Vältyimme sentään siltä, vaikkei sitten lopulta omatkaan lentomme menneet kuin Strömsössä. Siitä postauksen lopussa lisää.


Lopulta siirryimme katsomaan vakavissamme muiden lentoyhtiöiden yhteyksiä ja hintoja. Olimme jo päätyneet SAS:n lentoihin, sillä Tulkolmasta olisi päässyt suoraan Ouluun jättäen Helsingin välilaskun kokonaan välistä. Mutta kas, SAS:n varausjärjestelmä sakkasi. Järjestelmä ei hyväksynyt syntymäajan syöttämistä oikeassa muodossaan, vaikka kyseessä oli totta kai pakollinen tieto. Ukkokulta teki virheilmoituksen asiasta SAS:lle, mutta vian korjaamiseen meni heillä yli viikko! Siinä vaiheessa olimme jo kääntyneet aivan eri lentoyhtiön puoleen. Kun yritimme alkuun odottaa vielä toisen puoli vuorokautta, josko SAS saisi varausjärjestelmänsä pystyyn, niin sinä aikana lentohinnat toisella yhtiöllä kallistuivat 200-300 dollaria henkilöä kohden. Ei kiva!

Lopulta lensimme Suomeen KLM-yhtiöllä Amsterdamin kautta ja saimme maksaa itsemme melko lailla kipeiksi. Että tässäkin mielessä se marraskuinen palkankorotukseni tuli kyllä ihan tervetulleeseen saumaan! Mutta kaikkea ei toki voi rahassa mitata. Joulun ajan tunnelma Suomessa ja yhteinen aika läheisten kanssa korvaa varmasti jokaisen lentolippuun satsatun lantin. 

Ennen kuin kerron joululentojemme onnistumisesta, niin tässä vielä Kaliforniassa sattuneita joulunalustapahtumia, jotka eivät nekään menneet ihan putkeen.

Elämäni kallein joulukortti


Saimme vähän viime tingassa idean, että lähetetäänpä tänäkin vuonna joulukortit henkilöille, jotka olivat majoittaneet meitä maailmalla kuluneen vuoden aikana. Kyseessä ei siis ollut tuntemattomia Airbnb-majapaikan pitäjiä, vaan tuttujamme tai tutun tuttuja. Valitsimme joulukorteiksi oikein amerikkalaiset monikerroskortit liikkuvine osineen niin emännällemme Peruun kuin henkilökohtaisesta nähtävyyskierroksestamme vastanneille leideille El Salvadoriin. Noh, postikonttorissa toinen kortti luokiteltiinkin paksuutensa puolesta paketiksi ja sen postitus maksoi 14,00 dollaria. Toisen kortin postitus maksoi 1,36 dollaria. Aika kalliiksi tulivat nuo kaksi postikorttia. Hah hah!
Joulukorttia Peruun lähettäessäni pääsin sitten täyttämään oikein tullikaavakkeenkin. Kiva, että postikonttorissa oli tuo USA-lippukynä ilostuttamassa kaavakkeen täyttöä.

Joulukalenteristakin maanantaikappale


Tapanani on ollut hankkia joka vuosi itselleni myös joulukalenteri. Tänä vuonna ostin sen Ikeasta. Ei olisi kannattanut. Yhdeksännen päivän kohdalla nimittäin selvisi, että käsissäni oli maanantaikappale. Kalenterista puuttui kokonaan 9. päivän luukku, vaikka luukkuja kalenterissa oli kyllä yhteensä 24 kpl. Sen sijaan 21. päivän luukkuja tässä kalenterin yritelmässä oli kaksi kappaletta. Että semmoista. Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Siinä ne ovat, kaksi joulukalenterin luukkua päivälle 21. joulukuuta.

Ukkokulta tilasi itselleen joululahjan. Kun paketti toimitettiin kotiovellemme Kaliforniassa, se piti kuitata vastaanotetuksi. Postityttö kysyi etunimeäni ja sen hänelle totta kai kerroin. Joo-o, kyllä minä tiedän, että nimeni on vaikea amerikkalaisille, mutta että ihan näin vaikea. Hahah, Gcaissia tässä vaan terve. :-D

Mutta kuinka sitten menivät lentomme Suomeen?

Myöhästyneet lennot ja kadonneet matkalaukut


Kun matkasimme Suomeen, olivat lentomme jonkin verran myöhässä. Niinpä oma matkustusaikani ovelta ovelle oli mukavat 25,5 tuntia! Jep, sai taas matkustaa oikein koko rahan edestä.

Viime jouluna matkalaukkukaaos valtasi Helsinki-Vantaan lentokentän. Tänä vuonna matkalaukkuhihnat eivät toimineet San Franciscossa eikä Helsinki-Vantaalla. Tämän seurauksena matkalaukkumme eivät tulleet perille Suomeen lainkaan. Järjestelmä näytti ukkokullan laukun jääneen San Franciscoon, mutta minun laukustani ei ollut minkäänlaista tietoa. Tässä vaiheessa mieleeni hiipivät ne uhkakuvat, että laukut saattaisivat seilata teillä tietymättömillä pahimmillaan viikkoja. Ei minua omat matkatavarani juurikaan surettaneet, mutta nyt laukkuihin oli pakattu niin joululahjoja kuin meiltä tilattuja tuliaisiakin. Niitä oli tarkoitus jättää sekä Helsinkiin että tuoda Pohjois-Suomeen. No, lopulta tämäkin mutka onneksi suoristui ja sain oman laukkuni vain 1,5 vuorokautta omaa saapumistani myöhemmin. Mielenkiintoinen päätös laukkuepisodille oli se, että kun matkalaukku oli jo nenäni edessä Oulussa, tuli viesti, ettei laukkua ole voitu toimittaa perille ja sen voi tulla lunastamaan Helsinki-Vantaalta! Että kuinka sekaisin voivatkaan järjestelmät olla!

Eikö tässä luulisi jo olleen tarpeeksi mönkään menneitä jouluvalmisteluja? Minut tuntien, ei tietenkään. 

Kirsikkana kakkuun sairastuminen


Kun jouluaattoon oli pari päivää aikaa, sainkin marssia Suomessa lääkärin pakeille. Lentomatkustamisen jälkimaininkeina korvatulehdus ja antibioottikuuri. Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi haalin itselleni nähtävästi vielä jonkin perusflunssankin kaupan päälle ja nämä joulunpyhät olen joutunut lähinnä makoilemaan, pahimmillaan 38,5 asteen kuumeessa. Kyllä harmittaa. Olo on ollut voimaton ja läheisten kanssa viettämäni laatuaika on kyllä kärsinyt. Nyt saa jännätä, kauanko tauti pitää minua vielä otteessaan ja kuinka paljon joudun Suomi-lomani loppuajasta suunniteltuja juttuja vielä perumaan. Yksi välipäivien tärkeä suunnitelma meni jo mönkään sairastumiseni vuoksi. 

Mutta nyt jatkan tapaninpäivää itseäni lääkitsemällä niin napeilla kuin levollakin ja toivotan kaikille lukijoilleni entistäkin ehompaa uutta vuotta! Jospa vuosi 2019 pääsisi alkamaan uljaasti, kuin Strömsössä konsanaan. Sitä odotellessa sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Lentolippujen varausajankohdan jälkeen sain tietooni uutisia, jotka voinevat selittää Norwegianin kallistuneita lentolippuja. Lentoyhtiön kaukokohteisiin lentävien Dreamliner-koneiden Rolls Royce -moottorit on kuulemma todettu pysyvän lentokuntoisina oletettua lyhyemmän ajan ja jo kesällä oli uutisoitu, että yhtiö joutuu vaihtamaan uusia moottoreita koneisiinsa. Tämä vaatii tietenkin jokaisen koneen poisoton lentoliikenteestä vaihdon ajaksi. Yhden moottorin hinta on erään lähteen mukaan noin 20 miljoonaa USA:n dollaria ja Dreamliner-koneita yhtiöllä on 21 kpl. Liekö tämä siis lentolippujen kalleuden taustalla? Lisäksi joulun alla osui silmään uutinen Norwegianin talousvaikeuksista.


lauantai 15. joulukuuta 2018

Michelle Obaman kirjanjulkaisukiertueella

Eilen perjantaina olin todella onnekas ja pääsin osallistumaan Michelle Obaman Becoming-kirjan julkaisukiertueen tapahtumaan. Tilaisuus pidettiin täällä Piilaaksossa San Josessa. Nyt tuoreita tunnelmia blogissani. 
Tapahtuman mainoskuva Facebookissa.


Alkuhuumasta pettymyksen kautta onnenkantamoiseen


Kun näin kuukausia sitten tilaisuudesta ihka ensimmäisen mainoksen, innostuin todella. Wau, tuonne olisi upeaa päästä! Nähdä ja kuulla Michelle Obamaa livenä. Ehkä oppia tuntemaan häntä hitusen paremmin. Päästä henkilökohtaisesti kurkistamaan millainen hän on ihmisenä. 

Tapahtuma oli ensimainoksen mukaan tarkoitus järjestää Stanfordin yliopistolla. Mutta kas, lokakuussa, kaksi kuukatta ennen tilaisuutta huomasin, että tapahtuma olikin siirretty pidettäväksi huomattavasti isompaan tilaan, NHL-joukkue San Jose Sharksien kotihalliin. Lipunmyyntikin oli jo täydessä käynnissä. Voi minua onnetonta! Olin nimittäin uinunut onneni ohi lipunmyynnin suhteen. Tuolla hetkellä, kaksi kuukautta ennen tapahtumaa halvin mahdollinen saatavilla oleva lippu maksoi 980 dollaria! Noita lippuja oli jäljellä 40 kappaletta. Seuraava hintakategoria oli yli tonnin ja kallein hintaryhmä yli 2 500 dollaria. Kalleimpia lippuja oli jäljellä 20 kappaletta. Huh huh! Kiitos, mutta ei kiitos, sanoin. Mutta kuten arvannette, lopulta tilaisuus oli loppuunmyyty eli jotkut "hullut", todelliset superfanit olivat ostaneet nuokin 2 500 taalan liput pois kuljeksimasta. 

Jäin siis tässä vaiheessa nuolemaan näppejäni lipun saannin suhteen. Ystäväni heitti jo ilmaan ajatuksen, että halvempaa olisi ostaa halpalentoyhtiön lennot johonkin toiseen osavaltioon ja osallistua kiertueen tilaisuuteen siellä. Esimerkiksi Detroitin tilaisuuteen myytiin lippuja hintaan 100 dollaria/kappale. Eli pientä Piilaakso-lisää oli taidettu lippuihin täällä laittaa.

Tapahtumaviikolla sattui kuitenkin onnenkantamoinen. Kahdeksan suomalaisnaisen porukasta yksi joutui jättäytymään pois ja sain ystäväni kautta ostettua lipun häneltä. Tämä porukka oli ollut kärkijoukoissa lippujen ostossa ja niinpä sain oman lippunikin lunastettua tässä tapauksessa vaivaisella 65 dollarilla. Voi minua onnen tyttöä!


Odotukset tapahtumasta


Itse en ole koskaan aiemmin näin massiivisessa kirjanjulkaisutapahtumassa ollut, joten en oikein tiennyt mitä kaikkea tilaisuudelta odottaa. Viralliselta nimeltään tapahtuma oli An Intimate Conversation with Michelle Obama. Etukäteen olinkin hiukan naurahdellut, että kuinkakohan intiimiksi keskusteluksi sitä sitten voidaan sanoa, kun paikan päällä on tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä.
Tapahtumapaikka San Josen SAP Center sisältä. Tulimme ajoissa paikalle ja tuolloin halli oli vielä lähes tyhjä ihmisistä.
Turvatoimet olivat järeämmät kuin perinteisessä San Jose Sharksien NHL-pelissä.
Ihmiset jonottamassa Michellen yhdelle kuvajulisteelle otattamaan selfietä. Tilaisuus pääsi alkamaan 30 minuuttia aikatauluaan myöhässä. Hallin kaikilla myyntikojuilla ja valokuvauspisteissä oli vielä niin pitkät jonot, että väkimäärän annettiin valua rauhassa katsomon puolelle.


Millaista siellä sitten oli?


Noh, kirjanjulkaisutilaisuudessa keskustellaan tietenkin kirjasta ja niin kävi nytkin. Ennen Michellen lavalle kutsumista lavan taustakankailla näytettiin videoklippejä tavallisten ihmisten vastauksista kysymykseen, mitä heistä "tulee isona", mitkä ovat heidän unelmiaan, kirjan Becoming-teemaa myötäillen. Nauhoitetuissa pätkissä esiintyi myös Barack sekä Michellen ja Barackin lapset. Barack myönsi naurussa suin tulleensa myöhässä ensitreffeille Michellen kanssa. Hän on arvatenkin saanut kuulla ikimuistoisesta pikku töppäyksestään elämässään aika monta kertaa. Lasten haastattelun kohdalla huvitti, että heidät oli tyynnytelty aika usein hiljaiseksi ostamalla jäätelöt. Tytöt nauroivat, että heidän jäätelökiintiönsä on varmastikin tullu täyteen loppuelämäksi isänsä presidenttiyden aikana. Myöhemmin tilaisuudessa myös Michelle mainitsi nämä molemmat, Barackin myöhästymisen heidän ensitreffeiltään ja tyttärien pienimuotoisen lahjomisen jäätelön avulla.

Tilaisuus kesti 1 h 40 min ja oli mielestäni sopivan mittainen. Tuhatpäinen yleisö oli selvästi naisvoittoista ja heistä iso osa oli afroamerikkalaisia. 

Lavalle oli asetettu kaksi nojatuolia, toinen haastattelijalle ja toinen Michellelle. Vaikka haastattelijan kysymykset ja Michellen pitkät, mutta erittäin mielenkiintoiset vastaukset olivatkin oletettavasti etukäteen käsikirjoitettuja, oli keskustelunkulku hyvin luontevaa ja todella rentoa. Michellen tapa puhua oli oikein miellyttävä ja hän sai yleisön nauramaankin useaan kertaan. Ja tietenkin amerikkalaiseen tyyliin muutaman kerran yleisö myös hurrasi ja taputti Michellen tarinoiden kohokohdille. Yllättävää kyllä, keskustelu oli kuin olikin yllättävän intiimiä, tilaisuuden otsikon mukaisesti. Tämä juontui mielestäni siitä, että Michelle kertoi hyvin avoimesti lapsuudestaan, opiskeluajoistaan, suhteensa alkuajoista Barackin kanssa, perhe-elämästään, perheen vaikeuksista, elämän karikoista mustana ihmisenä sekä tietenkin myös elämästä Valkoisessa talossa. Michelle käsitteli joitakin arkojakin aiheita, kuten parisuhdeterapiaan menoa Barackin kanssa, mutta niihinkin hän osasi tuoda ripauksen huumoria kevennykseksi, vaikka kuvasikin perheelle varmastikin raskasta aikajaksoa.
Michelle oli pukeutunut roosaan silkkijakkupukuun. Jännitin jossakin vaiheessa, näkyisikö hänellä loppua kohden hikiläntit pukunsa kainaloissa. Ei näkynyt. 

Halli täynnä.

Michellen signeerauksia kirjoihin ei ainakaan ison yleisön paikalla ollessa oltu järjestetty. Sellainenhan olisi varmasti kestänyt tuntitolkulla. Jo kolme tuntia ennen tilaisuuden alkua hallin edustalla luikerteli kuitenkin pitkä jono, oletettavasti VIP-vieraiden ja ehkäpä niiden, jotka olivat sen 2 500 dollarin lipun lunastaneet. Kenties he pääsivät pyytämään kirjailijan nimikirjoituksen omiin kirjoihinsa.
Tässä myös yksi jättikokoinen kuvajuliste, jonka edessä ihmiset kävivät ottamassa kuvia itsestään. Kuvakreditit ystäväni Annelle, joka sai napattua kuvan ilman ihmisiä julisteen edessä. 
Tämän roll-upin edessä kävimme itsekin ottamassa kuvat. Tietenkin. :-)

Mielestäni tilaisuuden kaikkein mielenkiintoisimmat tarinat koskettivat presidenttiparin perhe-elämää ja heidän lapsiaan presidenttiyden aikana. Michelle mm. kuvasi millaisia turvatoimia oli tehty, jos ja kun jompi kumpi tyttäristä halusi mennä luokkakaverinsa luokse yökylään. Michelle aprikoikin ääneen, että lasten muuttuneesta elämästä ja kommelluksista presidenttikausien aikana löytyisi varmasti kirjoitettavaa toisen kirjan verran. Se olisi taatusti aivan supermielenkiintoista luettavaa! Ja aion kyllä lukea tämän ensimmäisenkin kirjan.

Kyllä tämä oli taatusti sellainen once in a lifetime -tapahtuma itselleni. Todella ikimuistoinen ja sen vuoksi halusin siitä kirjoittaa tuoreeltaan blogiinikin. Toivon mukaan pääsitte edes hitusen tunnelmaan ja Michelle-huumaan mukaan postaukseni kautta. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

tiistai 11. joulukuuta 2018

Lisää havaintoja amerikkalaisesta työelämästä

Monissa blogeissa porskutellaan jo täyttä häkää jouluteemojen kimpussa, mutta koska oma postaustahtini näyttää edelleen ontuvan, en pääse jouluteemojen kimppuun ainakaan vielä tällä kertaa. Siispä aiheena jotakin aivan muuta, työelämää Amerikassa. Henkilökohtaista työkokemusta Piilaaksossa minulla on takanani nyt jo hups hei, yhdeksän kuukautta ja tarkoitukseni on nyt kirjoittaa lisää havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Aikaisempia työelämähavaintojani olen kuvannut heinä- ja elokuun postauksissani. Tässäpä siis niille jatkoa:


Oikeinkirjoitus


Olen kiinnittänyt huomiota, että yllättävän usein amerikkalaiset kollegani tarkistavat internetin syövereistä miten joku englanninkielinen sana kirjoitetaan. Pomoni en ole nähnyt tätä tekevän, mutta kollegoideni kyllä. Okei, useimmiten nuo sanat ovat olleet pitkähköjä ja ehkä harvemmin käytettyjä, mutta silti, että oman äidinkielen sanoja tarkistetaan näinkin usein. Suomessa en tätä tapaa havainnut työkavereillani enkä käyttänyt sitä myöskään itse. Lisäksi huomasin yhden kollegani kohdalla, ettei hän osannut kirjoittaa oikein muutamia lyhyitäkään sanoja. Esimerkiksi sanoja role (rooli) ja piece (pala, palanen) kirjoittaessaan hän kirjoitti ne päin honkia, eikä tarkistanut oikeinkirjoitusta mistään. Toki ajatuskatkoja tulee meille jokaiselle, mutta olen vain ollut kertakaikkisen yllättynyt tästä ilmiöstä. Noh, ainakin ilmiö on madaltanut omaa ja suomalaiselle tyypillistä "pakko kirjoittaa oikein" rimaani. Eipä se taida maailmaa sittenkään kaataa, jos jonkun sanan kirjoitankin vaikkapa työsähköposteissani väärin.
Työkaverini sai sitten piikittelyä väärin kirjoittamistaan sanoista ei suinkaan minulta, vaan asiakkaalta.


Ruokailuasiaa jälleen


Ehkäpä muistatte kuinka jo aiemmin ihmettelin pomoni kykyä paahtaa yli 8-tuntisia työpäiviä ilman ruokaa. No, syyskuussa aloittanut työkaverini on samaa kaliiperia. Vaikka meillä on etukäteen ollut tiedossa 8-10 tunnin työpäivä ja samoin se, ettei välillä ole aikaa lähteä lounaalle tai edes hakemaan lounasta työpaikalle nautittavaksi, niin silti hän tulla tepastelee työpaikalle ilman minkäänlaisia eväitä! Hän on jopa itse todennut, että hänestä tulee todellinen grumpy cat (pahantuulinen), jos hän ei syö. Sitä suuremmalla syyllä eväät olisivat mielestäni aika tärkeässä osassa. Pari kertaa hän on ratkaissut ongelman niin, että pyysi ex tempore puolituttua tuomaan hänelle syötävää kesken pitkän työpäivämme. Itse en jättäisi tuollaisen varaan koko päivän syömisiäni, mutta hän toimi niin. Kummallista. 
Gordo ei suinkaan ole grumpy cat.

Toinen ruokailuun liittyvä mielenkiintoinen havaintoni oli, että tulin käyneeksi ensimmäistä kertaa työlounaalla vasta yli 8 kk työskentelyni aloittamisesta. Toki työmme painottuu usein iltoihin, mutta hauska oli huomata tämäkin eroavaisuus aikaisempaan ja olla muiden "normaalien" työporukoiden kanssa lounaalla yhtä aikaa. Suomessa kun työelämässä tuli lounastettua työpaikan ulkopuolella vähintäänkin kerran kuukaudessa. Nyt sitten olemme tällä viikolla menossa pomoni ja kollegani kanssa jo toistamiseen kuukauden sisään yhteiselle, ns. joululounaalle. Aiomme syödä espanjalaisia tapaksia, emme jouluruokia.

Yhteydenpito työasioista viikonloppuisinkin


Sitten olen ihmetellyt amerikkalaista tapaa kertoa, raportoida tai sopia kanssani joitakin työasioita myös viikonloppuisin, vaikken siis olisi itse silloin töissä. Viestejä saattaa putkahdella myös arkivapaapäivieni aikana. Niitä nyt en niin kummeksu, mutta viikonloppuviestittelyt poikkeavat kyllä tavasta, johon olen tottunut. Varsinkin, kun viikonloppuisin viestitetyt työasiat ovat lähes poikkeuksetta olleet sellaisia, että ne olisi ehtinyt aivan hyvin kertoa vielä maanantainakin. Ajattelin ensin, että ehkä tämä olisi tapana vain minun työpaikassani, koska meillä on työpaikalla toimintaa myös viikonloppuisin, mutta ihan samaa kertoi täällä asuva ja työskentelevä suomalaisystävänikin, jonka työpaikka on avoinna ja toiminnassa vain arkipäivisin. Hänkin kertoi saavansa työviestejä viikonloppuisin. Tuntuu siis, että Suomessa viikonloppuvapaa on pyhä asia, eikä silloin ole todellakaan tapana kilkutella työasioita, ellei ole todellinen hätä. Täällä on ilmeisestikin toisin. 

Sairaslomapäivien kertyminen ja käsite pitämättömät sairaslomat


Muistan, kun Suomessa työkaverini, joka oli asunut ja ollut töissä Yhdysvalloissa useamman vuoden, puhui usein amerikkalaisten pitämättömistä sairaslomista. Pitämättömät sairaslomat, hah. Luulin tämän aluksi olleen vitsin, kunnes työkaverini kertoi tarkemmin. Nyt olen törmännyt samaan ilmiöön sitten jo itsekin.

Palkkakuitissani on näkynyt kuukausittain kohoava kumulatiivinen kertymä sairaslomatunneista, joita minulla olisi ollut lupa palkallisena pitää. Syyskuun loppuun mennessä minulla oli kertynyt sairaslomatunteja 17 tuntia. Lokakuussa jouduinkin sitten pitämään yhden sairaslomapäivän. Kysyin pomoiltani, että voinen nyt siis pitää näitä kertyneitä, palkallisia sairaslomatuntejani pois jäädessäni kotiin ja kuinka systeemi ylipäätään toimii. Miten merkitsen sairastunnit ja tarvitsenko kenties jotakin lääkärintodistusta? Sain vastauksen, että heidän pitää selvittää. Kukaan heillä ei koskaan aikaisemmin ole sairaslomatuntejaan pitänyt, sillä Kalifornian laki asiasta on kuulemma sen verran uusi! Niinpä minä nyt sitten olin työpaikassani ensimmäinen, joka näitä kertyneitä palkallisia sairaslomatunteja käytti!

Faktaa: Kalifornian laki sairasloma-ajan palkasta (Californian Paid Sick Leave Law) laajentui koskettamaan lähes kaikkia työnantajia vasta tammikuun 31. päivä 2018. Siinä taataan täysiaikaisille työntekijöille kolmen päivän palkallinen sairasloma vuodessa. Joissakin kaupungeissa kuten San Franciscossa ja Los Angelesissa taataan vuosittain 72 tunnin palkallinen sairasloma täysiaikaisille työntekijöille. Suomalaisen korvaan luvut kuulostavat hirvittävän vähäisille, mutta Kalifornian laki on itse asiassa yksi USA:n kattavimmista sairasloma-ajan palkkalaeista.

No kuinka homma sitten käytännössä kohdallani eteni? Minkäänlaisia todistuksia en tarvinnut, varmaankin luotto minuun pelasi tässä oikein hyvin. En tosin tiedä, harrastetaanko täällä lääkärintodistuksia oikein muutenkaan. Mutta sairasloman merkintä hämmensi minua hiukan. Yhden työpäiväni pituuden pitäisi olla noin viisi tuntia, tosin harvoin se niin lyhyeksi jää, joten halusin merkitä pitäneeni tuon yhden päivän eli viisi tuntia sairaslomaa. Kuun lopussa ennen palkanmaksua minulta kuitenkin vielä kysyttiin, haluanko ottaa kaikki siihen mennessä kertyneet 17 tuntia sairaslomaa, vai kuinka. Olin vähän äimänä. Halusin kuitenkin ilmoittaa vain sen minimin viisi tuntia, koska enhän voinut tietää, tulisiko sairasloman tarvetta vielä loppuvuodesta jossakin kohtaa uudestaan. Nyt siis olisin ikäänkuin voinut "laskuttaa" kaikki pitämättömät, siihen mennessä kertyneet sairaslomatuntini kerralla. Käsite pitämättömät sairaslomat on siis totisinta totta.

Lisää vertailua Suomen systeemiin: Lokakuussa, oltuani siis yli 7 kk osa-aikaisessa työssä, olisin siis voinut kalifornialaisessa työpaikassani sairastaa 17 tunnin edestä täyttä palkkaa nauttien. Tämän tuntimäärän jälkeen sairaspäivät olisivat menneet ns. omasta pussista, eli mitään korvausta ei tulisi. Jälleen kerran sitä tuli ajatelleeksi, kuinka suojeltua jopa sairastaminenkin suomalaisessa työelämässä on! Useimmissa työpaikoissa voit olla omalla ilmoituksellasi heti kolme ensimmäistä sairaspäivää pois, sen jälkeen vaaditaan usein lääkärintodistus, mutta palkka juoksee koko ajan. Jos sairaus pitkittyy yli 10 päivän mittaiseksi, työnantaja alkaa saamaan Kelan korvauksia palkanmaksuun, mutta työntekijä saa usein edelleen 100 % palkan. Vasta 60 päivän sairastamisen jälkeen työntekijän palkka tipahtaa 80 prosenttiin alkuperäisestä. Näin oli ainakin viimeisimmässä työpaikassani Suomessa. Ero kalifornialaiseen lakiin on huikea! Toki Kaliforniassakin laki takaa vain minimin. Monet työpaikat voivat olla anteliaampia sairasloma-ajan palkanmaksussa, jolloin se voidaan luokitella yhdeksi työsuhde-eduksi.

(Olen tainnut tämän jo joskus aiemminkin blogissani kirjoittaa, mutta en malta olla muistelematta tapausta tässä kohtaa vielä uudestaankin: Muistan, kun jo pari kolme vuotta sitten paikallisuutisissa haastateltiin rakennusalan työmiestä San Franciscossa. Uutisaiheena oli sairasloma-ajan palkka/palkattomuus ja mieheltä kysyttiin siihen mielipidettä. Hän sanoi, että miksi kenenkään pitäisi maksaa hänelle palkkaa, jos hän makoilee kotonaan. Jos hän sairastuu, se on merkki siitä, että hänen pitää ottaa itseään niskasta kiinni, alkaa syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän, jotta pysyisi jatkossa terveempänä. Nii-in. Ajattelumallinsakin on jo niin erilainen kuin Suomessa olettaisi olevan, kun ei ole automaattista, rahallista turvaverkkoa tukemassa, tässä tapauksessa sairastamisen yhteydessä. Laittoi ainakin minut ajattelemaan, kun uutisia silloin katselin.) 

Hyvästä työstä palkitseminen


Jo aiemmissa amerikkalaista työelämää koskevissa postauksissani kirjoitin saavani tosi usein pomoltani kehuja hyvin tehdystä työstä. Hän on sanonut sen hyvin usein minulle ääneen ja on kiittänyt. Suomalaiselle kovin uutta ja hämmentävää. Olen myös saanut jo tänä työssäoloaikanani ainakin kolmesti kukkia. Viimeisellä kerralla yhdet kukat tulivat myös eräältä asiakkaalta. Nyt sitten hyvin tehdystä työstä haluttiin myös palkita ihan rahallisestikin ja sain marraskuun alusta palkankorotuksen! Eikä ihan pieni korotus ollutkaan, sillä palkkaani nostettiin peräti 20 %! Jihuu!

Suomessa en ole koskaan saanut palkankorotusta, en, vaikka olisin hoitanut tehtäväni kuinka hyvin. Suomessa palkkani on noussut lähinnä pakollisten, melko pienien yleiskorotusten ansiosta. Nopeasti googlaamalla selvisi, että sekä vuonna 2018 että 2019 yleiskorotus näyttäisi Suomessa olevan 1,6 %. Tämän amerikkalaisen palkankorotukseni rinnalla suomalaiset yleiskorotukset tuntuvat suoraan sanoen aika vaatimattomille. Mutta maassa maan tavalla, onhan Suomessa todella monet asiat työpaikoilla erinomaisen hyvin. Kuten nyt vaikkapa se henkilöstön käytössä oleva kahvinkeitin. ;-)
Tämä oli kyllä hellyttävä tapaus. Meillä oli töissä sellainen 11-12-vuotias ongelmatapaustyttönen. Olimme siinä sitten kaikki, pomoni, kollegani ja minä ongelmaa ratkomassa. Muutamien sessioiden kautta ongelma saatiin ratkaistuksi, minkä jälkeen tämä tyttö askarteli kaikille meille tällaiset kiitospaketit kortin kera. Pussissa on amerikkalaisen kaakaon tykötarpeet: kaakaojauhetta, suklaanappeja, piparminttukarkkeja ja vaahtokarkkeja. Sokerihumala lienee taattu! :D

Tällaisia tarinoita tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!