tiistai 29. joulukuuta 2015

Amerikkalaisia vihkisormuksia ja timanttihakukoneita

Ohops, edellisestä postauksesta onkin jo hujahtanut taas kaksi viikkoa, mutta tässä onkin nyt kuulkaas tapahtunut kai-ken-lais-ta. Joulukin tässä välissä tulla jollotti ja niin, mehän menimme ukkokullan kanssa naimisiin! 

Meidät vihittiin Suomessa. Sormusten hankinta täytyi kuitenkin tehdä jo Jenkeissä, sillä Suomessa siihen ei ukkokullan kanssa olisi juurikaan yhteistä aikaa ollut ennen h-hetkeä. Niinpä pääsin kurkistamaan itselleni aivan uuteen maailmaan, amerikkalaiseen vihkisormusmuotiin, sekä sormustrendeihin ja -valikoimiin ylipäätään. Tästä maailmasta muutamia huomioita postauksessani tällä kertaa. 


Sen tuhannen kategoriaa


Ensinnäkin minut yllätti se, että sormuksia myytiin mielestäni paljon useammassa teemakategoriassa kuin Suomessa. Kaikki nämä kategoriat olivat kuitenkin aiheen rakkaus ympärillä. Amerikassa valikoimassa oli perinteisten kihla- ja vihkisormusten lisäksi myös ns. lupaus- ja vuosipäiväsormuksia. Näistä ulkonäöllisesti vaatimattomin taso oli lupaussormukset (promise rings). Ihmettelin, mitä näiden sormusten annon yhteydessä oikein lupaillaan, jos ja kun kihlasormukset ovat vielä erikseen. Kuulema rakkautta ja sitoutumista. Näin yhden korukaupan sivustolla minulle maallikolle paljastettiin. Okei... 

Joka tapauksessa nämäkin lupaussormukset olivat näyttävyydessään mielestäni jo suomalaisten kihlasormusten tasoa tai osa hyvinkin paljon prameampia. Jo näissä lupaussormuksissa näkyi paljon bling blingiä, eikä esimerkiksi suomalaisten usein suosimia pelkistettyjä, tasaisia, ilman jalokiviä olevia kulta-, valkokulta- tai hopeasormuksia juurikaan valikoimissa ollut.

Myös seuraavaksi näyttävimmät sormukset, kihlasormuskategoriaan luokitellut sormukset olivat todella isoja ja näyttäviä. Monen suomalaisen mielestä ne olivat kihlasormuksiksi varmastikin jo yliampuvia tai suorastaan ökyjä. Tässä hiukan esimerkkejä:
Otanta Teels-korukaupan kihlasormusvalikoimasta. Kuvakaappaus osoitteesta: teels.com


Lisää kihlasormuksia adjektiiveilla "fantastic", "graceful" ja "impressive". Kuvakaappaus osoitteesta: teels.com

Näiden kategorioiden lisäksi olivat vielä eräänlaiset timanttisormusten kehyssormukset (ring wraps ja ring guards) sekä 3-kiviset sormukset omana luokkanaan. Kolmen kiven sormuksissa kivet kuulema kuvastavat pariskunnan menneisyyttä, nykyisyyttä sekä tulevaisuutta yhdessä. Nämä kaikki edellä mainitsemani sormuskategoriat olivat siis naisten sormuksia. Miesten sormukset oli useissa paikoissa kuitattu vain yhtenä kategoriana: Wedding Bands. Miesten puolella nousevana hittinä tuntui olevan edulliset titaanisormukset.

Mutta sitten niihin vihkisormuksiin.


Vihkisormuksissa niin eri maku


Naisten vihkisormuksissa päivän sana oli räätälöinti tai vaihtoehtoisesti tiettyjen (huippu)suunnittelijoiden mallistot. Minulle nämä suunnittelijoiden nimet eivät kyllä sanoneet entuudestaan yhtään mitään ja päätinkin sivuuttaa heidän mallistonsa heti alkumetrien jälkeen.
Täysin tuntemattomia sormussuunnittelijoita minulle. Kuvakaappaus osoitteesta: shreve.com

Kun etukäteen hiukan eri korukauppojen nettisivuja selasin, tiesin oitis, että en halua perinteistä amerikkalaista vihkisormusta. Ne nimittäin pääsääntöisesti vaikuttivat kaikki olevan malliltaan sellaisia, että ensin on ns. sormuksen pohja, "panta", johon sitten kootaan itselle mieleinen yksi jättikokoinen, glamouria uhkuva timantin mollukka tai muu jalokivi. Vaihtoehtoisesti siihen voidaan koota myös rykelmä eri jalokiviä. Esimerkkisormuksissa nuo jalokivirykelmät tuntuivat korkeuksissaan tavoittelevan Kilimanjaron huippua ja samalla tietenkin hinnatkin kimposivat pilviin. Omasta mielestäni tällaiset todella koholla olevat, särmikkäät kivet tai kivirykelmät tuntuivat varsin epäkäytännöllisiltä. En todellakaan haluaisi jäädä monta kertaa päivässä sormuksestani kiinni milloin mihinkin.

Toinen aika tyypillinen amerikkalainen vihkisormusmalli oli ns. Halo Diamond -sormukset. Näissä sormuksissa oli valmiina sädekehämuodostelmassa jo joitakin jalokiviä ja asiakas saisi sitten itse taas valita keskelle tulevan isoimman kiven. Ei sitten meikäläisen makuun taas ollenkaan. Kun taas siinä olisi se koholla oleva särmikäs mollukka, höh!


Tässä kaksi tyypillistä amerikkalaista vihkisormusmallia hintoineen. Vasemmalla ns. sädekehäsormus vielä vailla keskelle tulevaa jumbojalokiveä sekä "tee se itse timanttirykelmä" -sormus myöskin vielä vailla möhkälekiveä/-kiviä. Kuvakaappaus osoitteesta: jewelryexhange.com.


Timanttihakukone


Useat koruliikkeet näyttivät palvelevan asiakkaitaan vain etukäteen sovituilla tapaamisajoilla. Näihin liikkeisiin ei siis sopinut mennä tuosta vain ohikulkiessaan pällistelemään valikoimia. Ahdistavaa, ei kiitos sellaista. Paitsi että tällainen henkilökohtainen palvelu korostui, myös tosiaan oman, persoonallisen sormuksen räätälöinti tuntui olevan melkoisen mainostettua ja myös ilmeisen suosittua.

Ja sitten tietenkin, jotta sen juuri oikeanlaisen timantin tai timanttirykelmän saisi koottua, oli yhdenkin korukaupan nettisivuilla oikein timanttihakukone! Hakukoneeseen pystyi asettamaan haluamansa kriteerit mm. timantin muodolle, karaatimäärälle, hinnalle, värille ja symmetrisyydelle. Siitäpä sitten vain sopivaa sorvaamaan...


Timanttihakukone. Haettavien timanttien hintamaksimi näyttäisi olevan noin 1,66 miljoonaa dollaria. Huh huh! Tämä hintamaksimi näkyi hakukoneessa oletuksena, en siis itse haarukoinut hintoja. :-) 

Hintataso 


Olivatko amerikkalaiset timanttisormukset sitten edullisempia kuin vastaavat sormukset Suomessa? Sitä minun on hankala lähteä arvioimaan, sillä ensinnäkin jokaisen sormuksen niin perusmateriaalin (kulta, valkokulta tms.) kuin timanttienkin tai muiden jalokivien karaatit vaihtelivat reilusti. Ja toisekseen, kun oli tuo mallistokin aika erilainen kuin Suomessa... Tarkkaa hintavertailua antaakseen pitäisi siis olla huomattavasti enemmän asialle vihkiytynyt. Hi hii, vihkiytynyt. Sanamuoto sopiikin hyvin tähän postaukseen.


Omat ostoksemme 


Myymälä, jossa me asioimme oli eräänlainen timanttitehtaanmyymälä. Timantit sormuksiin ja liikkeen muihin koruihin tulivat siis suoraan tehtaalta ilman välikäsiä. Myymälässä sisällä sijaitsi lasiseinän takana sormuksien ja muiden korujen valmistajien työpisteet. He siis toteuttivat asiakkaiden toiveet mm. näissä sormusasioissa paikan päällä käsityönä. 

Menimme liikkeeseen ilman ajanvarauksia, varausta ei siis onneksi tarvittu, ja saimme oikein ystävällisen miesmyyjän esittelemään valikoimia. Vaikka kerroin heti aluksi myyjälle, etten halua sellaista "tee se itse jalokivikasa"-sormusta, niin silti myyjä kiikutti näytille juuri niitä pantoja, joihin erilaisia jalokiviä tai jalokiviröykkiöitä voisi alkaa kasaamaan. Jouduin täsmentämään vielä pari kertaa, että pidän enemmän eurooppalaisesta tyylistä (arvelen sen olevan joku eurooppalainen tyyli) eli saa olla vaikka vähän bling blingiäkin, mutta tasaisempana asetelmana. Mollukkalinjalle en lähde!


Lopulta oma sormukseni löytyi ns. anniversary- eli vuosipäiväsormusten valikoimasta, ja ihan valmiista malleista, ei suinkaan timanttihakukoneen kautta. :-) Jos amerikkalaiselta kysyttäisiin, niin varmastikin sormukseni on siis aivan liian vaatimaton vihkisormukseksi. :-) Pääasia kai kuitenkin, että sormus on kantajansa näköinen, mieleinen, eikä aiheuta päivittäisiä ei-toivottuja tarttumapoliittisia konflikteja. Ukkokulta mieltyi miehekkääseen titaanisormukseen. Komea on, sekä ukkokulta että sormus.

Summa summarum, sormushankinta tuntui siis tällaiselle suomalaiselle, amerikkalaisittain katsottuna maltillisemman linjan vaalijalle hiukan työläällekin prosessille. Mitä isompaa, hintavampaa ja yksilöllisempää mollukkaa olisi ollut vailla, niin siihen olisi kyllä palvelua ja työkaluja aina timanttihakukoneista lähtien löytynyt. Huh huh. Ne ovat amerikkalaiset erikseen ja oma lukunsa, tässäkin asiassa. 


Sormuksen huoltosopimus


Nyt kun tuossa vasemman käden nimettömässäni tuo uusi sormus kimaltelee, haluaa sormusta tietenkin myös varjella ja suojata. Itselleni oli täysin yllätys, että ainakin tämän myymälän sormuskauppoihin sisältyi kaksi ensimmäistä sormuksen huoltokertaa mukaan! Tällä taataan sormuksien ensimmäinen takuuvuosi. Eli kuuden kuukauden välein sormuksen kunto tarkastetaan, katsotaan, että kivet ovat yhä jämptisti kiinni ja sormus puhdistetaan perusteellisesti. Wau! En ole itse ainakaan aiemmin kuullut, että Suomessa tällainen kuuluisi pakettiin. Varmasti huoltoja toki saa, mutta lienevät sitten eri maksusta ne. No, nyt nähtäväksi jää, olenko minä sitten kuuden kuukauden päästä sormuksen ostohetkestä oikealla mantereella, jotta voisin sormuksen huoltoon oikea-aikaisesti Bay Arealla kiikuttaa. Jäädäänpä jännittämään sitä!

Mutta hei, nyt toivotan teille oikein hyvää uutta vuotta! Jos ei timanttien, niin ainakin tähtien tuiketta tulevaan vuoteenne 2016! Ja lopuksi vielä hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Paluumuuttajan toinen viikko

Huh, huh, onpa ollut pyöritystä. Blogikin jäänyt aivan kiireen jalkoihin. Jos joku lukijoistani on vaikkapa sattunut ajattelemaan, että olenko nyt ollut aivan masentunut palattuani Suomeen ja joutuessani olemaan erossa ukkokullastakin, niin voin kertoa, etten ole ehtinyt masentumaan. Olen ollut keskellä hullunmyllyä.
Oululainen lumimyräkkä klo 9 aamulla.

Olen nyt siis palannut Suomessa ns. ihmisten ilmoille, työelämään ja harrastuksien pariin. Sitä minä olen jaksanut viimeisen viikon aikana ihmetellä, että kuinka voikaan yhden ihmisen yksityiselämä kiinnostaa niin paljon ja niin montaa ihmistä?! Olen ollut kertakaikkisen hämmästynyt. Esimerkiksi työpaikalla on tuntunut, etten pääse käytävää viittä metriä etenemään, kun jo seuraava vetäisee hihasta ja lataa paluutani koskevan kysymysarsenaalin sarjatulella tiskiin. Ja kummallisinta on ollut se, että kysymyksiä, jopa tungettelevia sellaisia ovat esittäneet myös puolituntemattomat sekä henkilöt, jotka eivät seuraa blogiani, eivätkä ole somessa. Joidenkin kohdalla olen hiukan huvittuneena mietiskellyt, että jääköhän heillä pian oma elämä elämättä. Niin tiiviisti ovat elämänkäänteitäni nyt seuranneet ja udelleet. :-) No, ehkä ei kuitenkaan näin.

Eilen oli kuitenkin onnen päivä, sillä ukkokulta saapui Ouluun joululoman viettoon. Tuliaisena sain uunituoreen Kalifornian ajokorttini, joka oli tullut lähtöni jälkeen postitse Kalifornian kotiin. Kortti olisi vielä noin 3 kk voimassa...

Kun menin ukkokultaa lentokentälle vastaan, silloin alkoikin jo minun jouluni. Joulun paras paketti oli saapunut. Vielä en halua ajatella sitä synkkää hetkeä, kun ukkokulta palaa joulun jälkeen Piilaaksoon ja taas välimatkamme pitenee yhdellä maapallon puolikkaalla. (Välihuomautuksena lentokenttäkäynnistä muuten, että parkkipirkkohan siellä taas viuhtoi kärpän lailla, kuvaten ja yrittäen sakottaa meitä raukkoja, jotka lentokenttäalueen viiden minuutin ilmaisia parkkiruutuja yritimme käyttää... Kyllä se ihmisten kiusaamista se touhu on!)

Nyt on sitten vuorostaan ukkokulta töttöröö aikaeroista. Tosin ei nämä omatkaan unirytmit vielä normaalin rajoissa ole. Vaikka unikohtaus vaivasi molempia tuona ensimmäisenä iltana, nauliuduimme katsomaan inhokkinäyttelijäni Nicolas Cagen leffaa. Se oli nimittäin kuvattu New Orleansissa. Voih, vain alle kolme viikkoa sitten tepastelimme noita samoja ranskalaiskorttelin katuja, joita elokuvassakin näytettiin. Ihania reissumuistoja!
Nicolas Cagen itselleen vuonna 2010 lunastama ja rakennuttama hautapaikka New Orleansissa. Kun näyttelijästä aika jättää, hänet haudataan tähän pikku pyramidiin.


Elokuvan ja muistojen tiimoilta tajusin, että ei tässä ihan taida olla vielä itsekään lopullisesti sisäistänyt tätä Suomeen muuttoaan. Tänään nimittäin hoksasin senkin seikan, että tosiaan, vain reilu pari viikkoa sitten hypistelin bootseja ja cowboy-hattuja Nashvillessä ja olin ihan relax. Tänään kuuntelin Itämeri-strategiaa Oulun kaupungintalon valtuustosalissa ja olin vähemmän relax. Niin, että voisiko joku kertoa minulle mitä ihmettä tässä välissä oikein tapahtui?!

Tämä äimän käki sanoo teille nyt taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ensimmäiset Suomi-kummajaiset

Töttöröö. Suomessa ollaan ja jetlag on jälleen kerran yllättänyt olemalla erilainen kuin koskaan aikaisemmin. Nyt jaksan valvoa päivät, suorastaan tuntikaupalla, eikä perinteisiä nukkumattikohtauksia ole tullut. Yöunta on riittänyt ensimmäisen yön kolmen tunnin unien jälkeen joka yö aina yksi tunti lisää. Viime yönä pääsin jo melkein seitsemään tuntiin, jiihaa!
Onneksi Oulussa odottikin juuri satanut valkea lumipeite ja aurinkokin kurkisteli parina ensimmäisenä päivänä.

Paluumuutto on herättänyt paljon ajatuksia, mutta koska olo vähien unien vuoksi vielä melko kukkuluuruu, postailen ainakin tällä kertaa kepeämpiä juttuja. Toisaalta paluumuuttoonhan ne liittyvät nämäkin, sillä nyt jo näiden muutamien päivien aikana olen pistänyt merkille pari suomalaista seikkaa, jotka nyt vuorostaan tuntuvat Amerikka-elämän jälkeen minusta kummajaisilta.

Aivan ensinnä tapaus, kuinka Suomi toivotti minut tervetulleeksi, omalla tavallaan:


Järkyttävän kallis alkoholi


Olin saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle ja odottelin Oulun konetta lähteväksi. Ajattelin ottaa ja nauttia Amerikan pöperöiden jälkeen lautasellisen perisuomalaista, kermaista lohikeittoa. Keiton sain ja kahden (mitättömän) pienen ruisleipäpalan kera se oikein hyvää olikin. Mutta sitten. Keiton kaveriksi ruokalistalla suositeltiin lasillista valkoviiniä, jonka hinta oli yli 17 euroa! Kääk! Siis enemmän kuin itse ruoan hinta. Joo-o, kyseessä on lentokenttähinnat tiedetään, mutta silti. Olihan tämä nyt järkytys! Että yksittäinen alkoholiannos voi todellakin maksaa enemmän kuin lämmin pääruoka.

Lisäksi tiesin, että Suomessa kun ollaan, olisi tuo lasiin tuleva viini tottakai tarkasti mitattu ja olisin tuolla 17 eurolla saanut sitä sen 12 cl, ehkä jopa huikeat 16 cl, en muista kumminko ruokalistassa luki. Kaliforniassahan nimittäin hyvin harvassa paikassa, jos missään, viiniannoksia mitataan. Ne kaadetaan ns. vapaalla kädellä. Väkevien alkoholiannosten kohdalla mittaa käytetään hiukan ahkerammin, mutta ei aina silloinkaan.
Lentokentän lohikeitto. Ruokajuomana sattuneesta syystä vesi.


Sitten Oulussa sain seuraavan omalaatuisen tervetulotoivotuksen:


Nipottaminen parkkimaksuista


Serkkuni saapui minua hakemaan Oulun lentokentältä. Lentokentän pihassa on nykyään maksuton viiden minuutin, muutamalle autolle tarkoitettu pysäköintialue näitä nopeita noutoja ja saattamisia varten. Kun serkun kanssa lentokentän tuloaulassa kohtasimme, totesi hän, että nyt on jo kiire autolle. Minä, että häh? Serkku kertoi, että siellä on parkkipirkko kiertämässä ja kuvaamassa pysäköityjä autoja juuri sillä viiden minuutin pysäköintialueella. Siis klo 22 tiistai-iltana! Ei hyvää päivää! Oli serkullekin sanonut, että jos matkalaisella on ruumatavaraa, niin sinun on parempi viedä auto puomien taakse. Siis tälläkö täällä kaupungin kassaan rahaa kerätään? Kyllä siinä saa parkkiliisa muutamat sakot rapsauttaa, jotta tienaa edes oman palkkansa verran. Ottaen huomioon, että kyseessä oli iltatunnit, joihin Suomessa kuuluu tietenkin kaikenmoiset lisät. Amerikassa, ainakin valtaosassa työpaikkoja, palkka on sama, tekipä työtä aamulla, illalla, arkena tai sunnuntaina. 

Olihan tämä nyt kummaa nipottamista. Ja siis tuohon aikaan vuorokaudesta. Sitä nimittäin pääsi Piilaaksossa jo tottumaan käytäntöön, ettei parkkimaksuja juurikaan koskaan esimerkiksi tienvarsipaikoilla tai laajoilla parkkialueillakaan kerätty, vaikka kyseessä olisi kaupungin keskusta. (San Francisco on asia erikseen.) Pitääkin yrittää olla täällä tarkkana, ettei jätä autoaan parkkiin piilaaksolaisen huolettomasti. Sakothan siitä täällä lävähtää. 


Tylsät rekisterikilvet


Kyllä suomalaiset rekisterikilvet ovat sitten tylsiä. Nyt sen vasta hoksaan, kuinka huomaamattani olen Amerikassa tottunut erilaisten rekisterikilpien bongaukseen. Siellä kun törmäsi päivittäin johonkin hauskaan tai muuten vain erikoiseen kilpeen. Täällä olen vaistomaisesti jatkanut samaa bongaustaktiikkaa, mutta eipä juuri erikoiskilpiä ole katseen alle osunut. Tässä alla ukkokullan Alabamassa asuvan serkkupojan rekisterikilpi vertailukohdaksi. Musta tää on aika cool!
Serkkupoika on veteraanikilpensä oikeutetusti ansainnut, vaikka onkin alle 30-vuotias.

Tiski- ja pyykkikoneen hanat


Arvatkaapa, kuinka on käynyt, kun olen täällä Suomi-kodissani yrittänyt laittaa pyykki- ja tiskikonetta päälle? No eiväthän ne ole aluksi inahtaneetkaan, sillä unohdan joka kerta avata niiden hanan! Amerikassa kun ei vakuutustarkastajan kauhuksi näitä hanoja ole, joten niiden avaaminen ja sulkeminen on näemmä päässyt reilussa vuodessa unohtumaan. Taas opetellaan siis nykyään uusille, mutta vanhoille tutuille tavoille. 
Niin, kyllähän siinä selvästi on/off lukee. Vielä kun muistaisi käyttää...

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. 1. Olen saanut teiltä lukijani useita eri kanavia pitkin ihanan kannustavia palautteita jatkaa blogiani. Kiitos niistä ja lentosuukot kaikille!

PS. 2. Tänään itsenäinen Suomi täyttää 98 vuotta. Onnea, Suomi! Viime heinäkuussa Amerikan itsenäisyyspäivän postauksessani kirjoitin kuvauksen myös Suomen itsenäisyyspäivän vietosta. Arvelin sen olevan hiukan karrikoitu, mutta tänään voin todeta, että noin se Suomessa menee, prikulleen. :-)

maanantai 30. marraskuuta 2015

Viisumiongelma ja Amerikka-elämän loppukiri

Hyvät lukijani, tämä on Ribs & Coke -blogin 98. postaus. Samalla se on toistaiseksi viimeinen postaus, jonka kirjoitan Amerikan mantereelta. Olen palaamassa Suomeen. Osin omasta päätöksestäni, mutta valtaosin taka-alalla painaa myös pakko.
Mississippiläisellä havunneulasella on kokoa. Jatka postaustani ja lue lisää "piikki lihassa"-tilanteesta.


Taustaa


Lankavyyhtihän alkoi sylttääntyä siinä vaiheessa, kun sain viime kerralla kylmää kyytiä USA:n maahantulotarkastuksessa. Nyt asiaa on selvitetty aina ukkokullan työpaikan lakimiehiä myöten ja kyllä, olen nähtävästi ollut viisumillani kuluvan vuoden aikana jo liian pitkään USA:ssa. Sallitut aikarajat ovat paukkuneet yli jo aika päiviä sitten. On siis melko, ellei jopa erittäin todennäköistä, että seuraavan kerran maahan pyrkiessäni, joutuisin todella maahantulotarkastuksen takahuoneeseen tarkempia selvityksiä varten. Ainakin jos pyrkisin maahan tämän vuoden puolella. Riskinä olisivat nykyisen, vielä 3,5 vuotta voimassa olevan viisumini evääminen ja maastakarkoitus. Niinpä minun on palattava nyt Suomeen, ainakin joksikin aikaa. Taitaa vielä olla jotakin "pientä" säätöä luvassa viisumiasioissa Suomen päässä, puuh...

Kun olen tapauksestani täällä rapakon takana ystäville kertonut, olen kuullut tosi monen, niin suomalaisen kuin amerikkalaisenkin sanovan, että ai, taas näitä tapauksia. En siis ole ainoa, joka viisumi- ja maassaoleskelulupa-asioissa tällaisen julman mankelin läpi vedetään. Jos siis jotakin olen tässä prosessissa kantapääni kautta oppinut niin sen, ettei The United States of America ole todellakaan maa, jonne tullaan ja mennään miten halutaan. Täällä rajatarkastukset eivät ole läpihuutojuttuja, kumileimasinmeininkiä. Täällä katsotaan kuka olet ja millä asioilla liikut. Myös pohjoissuomalainen, itseään viattomana pitävä kotirouva ratsataan rajalla. Ja siellähän minäkin sitten ns. kiinni jäin. 
Ostin muistoksi ja Suomi-kotiin vietäväksi tällaisia kotirouva-aiheisia lautasliinoja. Hiukan glamourimpaa kuvaa tosin antavat todellisista kotirouva-ajoistani, mutta ihan hauskoja.


Miltä nyt tuntuu?


Potuttaa. Potuttaa kuin sitä pientä kalifornialaista mustaa oravaa. Sitä, jolla on se liuhuhäntä, ei lainkaan tuuhea, eikä pörröinen. Sitä, joka näyttää enemmän rotalle kuin oravalle. 

Erityisen inhottavan tilanteesta tekee se, että ukkokulta jää tietenkin tänne ja joudumme nyt siis olemaan erossa ennalta määrittelemättömän ajan. Toinen toisella puolella maapalloa. Ei siis ole tiedossa päivämäärää, jolloin taas saman katon alla asumme. Se ei tunnu kivalle. Tällä hetkellä tähtien asento näyttäisi kuitenkin sen verran lupaavalle, että saan ukkokullan jouluksi sentään Suomeen. Omassa palapelissäni sen sijaan on nyt sen verran monta liikkuvaa osaa, etten vielä tiedä, tulenko olemaan Suomessa pari kuukautta vai puoli vuotta. Kauanko? En tiedä. 

Lisäksi kuin kohtalon ivaa tilanteessa on vieläpä se, että tunnen täältä suomalaisia, jotka haluaisivat palata ensimmäisellä mahdollisella lennolla takaisin Suomeen. Nyt he jäävät tänne ja minä, joka todellakin haluaisin pysyä Piilaaksossa, joudun pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja palaamaan Suomeen. Joo, se on sitä elämää se. Jep!

Olen yrittänyt kaivaa tikulla tämänhetkisestä tilanteesta positiivisia puolia. Ja onhan niitä toki. Ensinnäkin iloitsen henkilökohtaisesti siitä, että sain olla Suomesta pois marraskuun. Vaikka se on rumasti sanottu Suomea kohtaan, niin marraskuu vain on minusta vuosi toisensa perään vuoden ankein kuukausi Suomessa. Pimeää, kylmää ja märkää. Inhoan suomalaista marraskuuta. Ja ah, minkälaisen marraskuun olenkaan saanut täällä elää ja kokea, road tripeineen kaikkineen. Saati, jos mietin millainen huippukokemus viimeinen reilu vuosi elämästäni on ollut! Viimeinen kuukausi onkin ollut suorastaan Amerikka-elämäni loppukiriä. Olen halunnut ottaa irti kaiken mahdollisen, mihin rahkeet ovat riittäneet.
Tämä kuva on otettu eilen, marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä. Syömme lounasta ULKONA! Ihanaa!


Tyhjyyttään ammottava matkalaukku


Niin, niistä kimpsuista ja kampsuista. Pitäisi pakata. Mitä ihmettä minä laukkuuni nakkaan? Toppatakin. Takin, joka tuli tarpeeseen viime talvena Lake Tahoella. Ja uudet, alennusmyynnistä ostetut farkut. Muutenpa kalifornialaisen vaatekaappini sisältö onkin kesäkamppeita. Turha niitä on Suomen pakkasiin kiikuttaa. Ja taas se, minkä eniten haluaisin mukaani pakata, jää tänne. Ukkokulta.


Kuinka käy Ribs & Coken?


Entä kuinka käy blogini? Uskokaa tai älkää, mutta minulla olisi blogialustallani yli 50 postausaihetta odottamassa! Isoa osaa niistä olen jo kirjoitellutkin, osaan ottanut kuviakin valmiiksi. Mutta onko se sitten sama, Suomesta käsin niitä julkaista? Toisaalta, olisi varmasti jonkin verran ajatuksia avattavaksi myös (ainakin väliaikaisen) paluumuuttajan näkökulmasta. Kun mamu palaa maailmalta. Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut oikein mukavaa ja nyt siihen on ollut aikaa, olen spekuloinut Ribs & Coke -blogin tulevaisuudesta seuraavia vaihtoehtoja:

a) Jatkan blogiani Suomessa ja kirjoittaminen toimii itsellenikin jonkinlaisena ajatusikkunana Kaliforniaan. Paikkaan, jonne minun on jonakin päivänä tarkoitus vielä palata. Aiheina voivat olla nyt jo aloitetut postausaiheet tai paluumuuttajan näkökulmasta kirjoitetut.

b) Kirjoitusintoni lopahtaa ja blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

c) Kirjoitusintoa riittäisi, mutta suomalainen oravanpyörä haukkaa minut taas rattaisiinsa, halusin sitä tai en, eikä aikaa kirjoittamiselle jää. Tämänkin seurauksena blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

d) Tapahtuu jotakin muuta. Mitä? En tiedä.

Ehkäpä tässä asiassa käännynkin teidän puoleenne, lukijat. Mitä sinä haluaisit Ribs & Coke -blogilta jatkossa? Palautetta ja kommentteja kaivataan.
Heippa Kalifornian palmut! Nähdään joskus ensi vuonna taas.


Loppukiteytys


Jos tilannetta nyt siis jollakin tavalla yrittää kiteyttää, niin tällä hetkellä radikaalit muutostuulet puhaltavat lähes jokaisella elämäni osa-alueella: parisuhteessa, asumisessa, työ-/vapaa-ajassa, sosiaalisessa lähipiirissä, harrastuspiireissä ja ympäröivässä kulttuurissa. Lisäksi vaihtuvat käytettävä valuutta, mittayksiköt, alla oleva menopeli, liikennekulttuuri, keittiöuunin koko, leivinpaperit ja kaikki. 

Kävi miten kävi, niin minun kuin bloginkin, mutta nyt on kuitenkin aika vaihtaa varvassandaalit toppakenkiin. Piakkoin alkavan joulukuun vietän pilkkopimeässä ja kylmässä Pohjois-Suomessa. Uskon kuitenkin, että läheiset, ystävät, mahtavat Kalifornia-muistot ja joulukinkku lämmittävät mieltä. Kiitos ja kumarrus, ja loppuun vielä hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ja sinulle, Amerikka. Sinulle minä sanon yhden asian: "I'll be back!"

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kiitospäivän kodittomat ja paistetut vihreät tomaatit

Vielä tupsahtaakin yksi pikapostaus ennen sitä teille jo lupailemaani rytinäpostausta.

Viime torstaina Amerikassa vietettiin jälleen vuoden tärkeintä juhlaa Thanksgiving Day eli kiitospäivää. Vuosi sitten pääsimme viettämään oikein periamerikkalaista kiitospäivää mekin ja kirjoitinkin siitä kattavan postauksen perinteisine ruokineen ja ohjelmineen sekä kiitospäivän jälkeisine ostoshurmoksineen. Voit lukea postauksen halutessasi täältä

Tänä vuonna eri kuviot


Tänä vuonna sen sijaan saimme täysin erilaista näkökulmaa kiitospäivän viettämiseen. Kiitospäivänä tepastelimme nimittäin katuja Memphisissä, Tennesseessä. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta kaupungin kaikki ruokapaikat, musiikkibaarit ja kaupat olivat tuolloin kiinni. Kadutkin tuossa eläväisessä kaupungissa, yhdessä musiikkimaailman kehdoista, olivat täysin autiot. Amerikkalaiset olivat hellojensa ääressä paistamassa kalkkunoitaan. Ainoat autot katukuvassa olivat matelevaa menoa tarkkailevia, parkkeerattuja poliisiautoja. Kaduilla hiippailivat meidän ja parin muun turistin lisäksi vain kodittomat, osa roskiksia tonkien, osa kiitospäivää toivotellen, osa jumalansanaa ponnekkaasti saarnaten, elokuvista tuttuun "Praise The Lord!" -tyyliin, kyllähän sä tiedät. Kuka tai mikä kenenkin kodittoman jumala sitten aina olikin...

Niin, kodittomat. Heillä ei ole kalkkunaa, eikä uunia sen kypsentämiseen. Liekö kaikilla perhettäkään kenen kanssa juhlapyhää voisi oikein viettääkään. Koska kadut olivat jopa absurdin autiot, kodittomat todellakin valtasivat katukuvan, vaikkei heitä sankoin joukoin ollutkaan. Näky synnytti mieleenpainuvan tunnelman. 

Olipa siis kokemus, aivan toisesta ääripäästä viime vuoden kiitospäivään verrattuna. Huh huh. Ja kun kiitospäivää kerran juhlittiin, niin tämä toimi kyllä oikein hyvänä muistutuksena olla kiitollinen, että ympärillä on läheisiä ja pään päältä löytyy katto, vaikka pirun kallis piilaaksolainen katto onkin.
Beale Street, Memphis. Pitäisi olla vilkasta niin päivisin kuin öin, mutta kiitospäivänä oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Sama kuvio mustana perjantaina


Sama ilmiö toistui kiitospäivän jälkeisenä perjantaina, Black Fridayna, Nashvillessä. Kaupungissa, jossa yleensä kantri raikaa ja bootsit kopisevat, oli nyt mustana perjantaina aina myöhäiseen iltapäivään asti keskustan kadut lähes tyhjillään. Nyt hyväosaiset amerikkalaiset rynnivät edullisten ostosten perässä ostoskeskuksissa tai klikkailivat nettiostoksia tietokoneiltaan ja katuja tallasivat jälleen kodittomat. Osa Nashvillen kodittomista nautti päivästään katuradioista kuuluvan musiikin tahdissa jammaten. Oli taas aika pysäyttävät näkymät seurattaviksi.
Eipä raikanut live musiikki Black Fridayn aamuna Nashvillen kaduilla. 
  
Aivan täysin ilman perinteistä kiitospäivän viettoa emme joutuneet olemaan, sillä ukkokullan serkkupoika houkutteli meidät kutsullaan kiitospäivän illallisen rääppiäisille Alabaman puolelle. Siellä pääsimme istumaan iltaa serkkupojan amerikkalaisvaimon äidin luokse, mielettömän hienoon kartanoon. Ulkona takkaloimun ääressä oli kiva jutustella amerikkalaisten ja suomalaisten eroavaisuuksista. Lisäksi pääsin taas maistamaan sitä kiitospäivän perinteistä bataattisosevuokaakin, namskis.

Jotta tästä kodittomuusaiheisesta postauksesta ei jäisi ankea maku suuhun, niin seuraavaksi vielä pieni loppukevennys. Tomaattiteemalla mennään:

Paistetut vihreät tomaatit


Kenties muistatte elokuvan Paistetut vihreät tomaatit? Paitsi että elokuvalla on mielestäni hauska nimi, niin nyt pääsin omin silmin ja suin todistamaan, että näitä paistettuja vihreitä tomaatteja siis syödään ihan oikeasti ja yhä edelleen, vuonna 2015. Ainakin syvässä etelässä, Tennesseessä ja Alabamassa näytti useammankin ruokapaikan listoilla koreilevan tämä elokuvasta tuttu Fried Green Tomatoes -annos ns. lisukeruokana (engl. side). Täällä Kaliforniassa en ole törmännyt näihin paistettuihin vihreisiin tomaatteihin missään ja niinpä päätin hyödyntää mahdollisuuden päästä kerrankin niitä maistelemaan. No, ne maistuivat paistetuille vihreille tomaateille. Hyviä olivat. :-) 

Arvelen tomaatit valmistettavan niin, että tomaattiviipale kastetaan jonkinlaisessa ohuehkossa taikinassa ennen paistamista. Minun piti kuoria tuo paistopinta yhdestä tomaatista pois, sillä olihan se pakko päästä kurkkaamaan, että onko se sitten kans varmasti vihreä tomaatti. Ja olihan se! 

Yllä olevassa kuvassa näkyy myös toinen Alabamassa eteen tullut uusi lisuketuttavuus: hushpuppies. Kyseessä on maissileipäpallero, joka on (uppo)paistettu. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Ensimmäinen oma sitruuna!

Voi tätä ilon ja onnen päivää! Olen saanut ihka ensimmäisen oman, itse kasvatetun sitruunan, kypsän sellaisen! Katsokaa tätä ihanuutta!
Todella mehukas, mutta pirun kirpsakka yksilö!


Mistä unelma sai alkunsa?


Tämä pieni unelmahan lähti siitä, kun jo vuosi sitten kesällä ja syksyllä aivan huvikseni seurailin Piilaaksossa myynnissä ja vuokrattavissa olevien talojen ilmoituksia. Silloin silmääni osui yksi kohde, joka mainosti takapihalla olevan oman greippipuun. Ooh! Olen aina ollut sitrushedelmien ystävä ja tuollaisesta kultakimpaleesta kuin omasta sitruspuusta saatoin vain haaveilla. No, muuttoa tuollaiseen meille aivan liian isoon ja kalliiseen taloratkaisuun ei koskaan vakavissaan ole edes harkittu, mutta oih, se greippipuu jäi mieleeni kummittelemaan.


Löytö puutarhamyymälästä


Mutta sitten, kappas vain! Kävimme viime keväänä paikallisessa puutarhakaupassa ja sieltä löytyi kääpiösitruunapuu. En edes tiennyt sellaisia olevan olemassa. (Kuten en myöskään sitä, että sitruunoita on olemassa myös tummempia Meyer-merkkisiä, jotka ovat makeampia sitruunoita.) Myymälässä kerrottiin, että kääpiösitruunapuu viihtyisi myös ruukkukasvatuksessa, sillä puun koko jää korkeintaan pariin metriin. Niinpä yksi nätti kääpiösitruunapuu muutti meille sillä samalla kauppakäynnillä. Siinä se nyt on halkaisijaltaan noin 50 cm:n ruukussa patiollamme kasvaa touhottanut ja tänään, yli puoli vuotta myöhemmin sain pikku puustamme ensimmäisen kerran satoa! Jee!

Kääpiösitruunapuun hedelmät ovat kooltaan pienempiä ja toisin kuin luulisi, niiden pitäisi olla hiukan makeampia kuin normisitruunoiden. Ei siis ole luvassa tiivistettyä kirpeyttä, kuten yksi ystävistäni hauskasti arveli. Selittäneekö seuraava kappale, miksi tästä meidän ensimmäisestä sitruunastamme tuli kuitenkin suorastaan tajunnanräjäyttävän kirpeä? 

Sitruunamme kukinto. Tuoksunsa on huumaava!


Kypsymisen hoputtaminen


Se täytyy tunnustaa, että tämän ensimmäisen sitruunan kypsymisen kanssa minun täytyi ottaa ns. pikakaista käyttöön. Raakileet ovat nimittäin jäpittäneet täsmälleen samassa tilassa nyt ainakin kolme kuukautta, korkeintaan hiukan lisää kokoa kasvaen, mutta hedelmiensä kypsyttämisestä ei kasvilla ole ollut vainuakaan. Niinpä katkaisin sen ensimmäisen puussa olleen raakileen oksastaan sisälle ja olen varjellut sitä kuin aarretta, siirrellen päivisin ulos suoraan auringon valoon ja tuoden yöksi aina sisälle lämpimään. Ja sainhan minä sen lopulta kauniisti kellastumaan! 
Tässä irrottamani raakile, joka lähti pikakypsytyskaistalle.


Nyt puussamme olisi vielä viisi ihanaa raakiletta odottamassa, mutta olen ollut huolissani, ennättääkö kalifornialainen "talvi" tulla ennen kuin sitruunasatomme kypsyy. Tämänkin vuoksi otin ensimmäisen hedelmän kohdalla pikakaistan kokeiluun. Aurinko nimittäin paistaa tähän aikaan vuodesta täälläkin jo paljon matalemmalta, jolloin sitruunapuumme saa paikassaan huomattavasti vähemmän valoa. Lisäksi yöt ovat alkaneet olla jo todella viileitä, alimmillaan jopa + 6 Celsius-astetta. Viisaammat osasivat kuitenkin somessa minua valistaa, etteivät sitrukset pikku pakkasistakaan kuulema säikähtäisi ja ainakin appelsiineista tulee kuulema makeampia, jos saisivat pienen pakkasenpureman. Huh, ehkäpä tässä on vielä toivoa noiden viiden vihreän raakileen kanssa. Jospa ne joku päivä siitä vielä kypsyvät.
Siinä niitä raakileita olisi. Joko kellertää, joko, joko, joko?

Lisäksi sain jotakin kautta vihiä, että sitruunapuita pitäisi keväisin leikata. Tarkemmin minulla ei tästä vielä tietoa ole, joten opiskeltavaa riittää. En siis lähtisi itseäni tässä vaiheessa vielä kutsumaan kovinkaan ammattimaiseksi sitruunafarmariksi. Eikä tässä kannattane vielä lähteä torikojuakaan pystyttämään näillä satomäärillä. Heh heh!

Lopuksi vielä hiukan sitruuna-aiheista filosofointia. 


Leikkimieliset lopputeoriat


Tiesithän, että meidät ihmiset on jaoteltavissa kahteen makumaailmaryhmään? On olemassa banaani-ihmiset ja on olemassa sitruunaihmiset. Minä kuulun sitruunoihin. Sitruunaihmiset pitävät voimakkaista, myös kirpeistä ja tulisista makumaailmoista. Banaani-ihmiset ovat enemmän tasaisempien, ei niin ärhäköiden makujen kavereita. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitruunaihminen voisi syödä myös banaania, tykätäkin siitä, ja toisin päin. 

Luin tällaisen jaottelun joskus silloin, kun Suomessakin katseltiin vielä kuvaputkitelevisioita. Jälkeenpäin kehittelin teoriaa itse mielessäni vielä vähän pidemmälle. Mielestäni nimittäin sitruuna- ja banaanijaottelu toimii meihin ihmisiin myös toimintaamme kuvaamaan. Sitruunaihmiset ovat usein impulsiivisempia ja lähtevät ehkä rohkeammin erilaisiin hullutuksiin mukaan. Banaani-ihmiset puolestaan arvostavat tasaisempaa menoa, hyvää suunnittelua, asioiden ennustettavuutta ja tiettyjä rutiineja. Ei banaaneillakaan tylsää ole, ei tämä sitä tarkoita. Banaanityypeillä voi olla myös hetkittäisiä sitruunahetkiä ja toisin päin: sitruuna tarvitsee kirjavan menonsa keskellä välillä tasaisempaakin poukamaa, banaanijaksoa. Valtaosa toimintatavoista kuuluu kuitenkin jompaan kumpaan, joko sitruuna- tai banaani-ihmisen lokerikkoon. Hupaisaa on muuten se, että sitä pystyisi halutessaan omasta kaveripiiristäänkin jaottelemaan ihmisiä aika pitkälle näihin sitruunoihin tai banaaneihin, leikkimielellä toki. Mitenkäs on, oletko sinä enemmän sitruuna vai banaani?
Meyer-sitruunoita kaupassa. Meyerit ovat noita keskellä olevia, tummempia sitruunoita. Tässä kaupan kyltit ovat hiukan nurinkurisesti.

Mutta hei, seuraavaksi minä uppoan taas pienen lomaluupin syövereihin! Luvassa on matka Louisianaan, Tennesseehen ja Alabamaan eli nenät kohti syvää etelää! Reissupostauksia ei välttämättä tule, mutta voin varoittaa jo ennakkoon, että reilun viikon päästä blogissani rytisee. Jääkääpä kuulolle! Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 8

Nyt on aika ottaa taas esiin muutamia amerikkalaisia kummajaisia. Edellisten listauksesta onkin kulunut jo pitkä tovi. Aivan ensinnä mukava alkulämmittelykuva:

Ruokakauppa se vain jaksaa aina yllättää. Hevi-osastolla oli myynnissä kaktuksen lehtiä, piikkeineen päivineen. Kuulin road tripillämme, kun mummeli selitti toiselle, kuinka kaktuksesta saa NIIN hyvää... jotakin. En kuullut lausetta loppuun, mitä se hyvä sitten oli.


Mutta sitten niihin kummajaisiin.


Vuoristoleipominen


Paikallisessa kaurahiutalepurkissa pitää tietenkin olla ohjeet kuinka taikoa terveellisistä kaurahiutaleista ihanan rasvaisia ja sokerisia cookieseja, kaurakeksejä. Tein leivontaohjeesta huomion, että korkeille paikoille annetaan ekstraohje jauhojen lisäämiseksi taikinaan. O-ou. Ei tällaista vaan Oulun kamaralla tullut koskaan vastaan. Kyllä se on tiikerikakku kohonnut Oulussa Pokkisen törmällä ihan yhtä lailla kuin Heinäpäässäkin. Ja kohoaa varmasti jatkossakin. Sama jauhomäärä on riittänyt, leipoi sitten lättänässä maastossa tai hitusen korkeammalla kukkulalla. Tai vaikka Lapin tuntureilla.

Täällä kuitenkin jo yhden ja saman osavaltion sisältä löytyy huimia korkeuseroja, Kaliforniassakin aina liki kolmeen kilometriin asti. Lisäksi näitä samoja kaurahiutalepurnukoita myydään varmasti muissakin osavaltioissa, samalla cookies-reseptillä varustettuna. Vuoristossa on toden totta ohuempi ja kuivempi ilma, ja siis myös eri ilmanpaine. Näemmä nämä seikat sitten todella vaikuttavat keksienkin kohoamiseen ja koostumukseen. Äkkiseltään en kyllä hoksaa fysikaalista selitystä sille, miksi jauhoja pitää nimenomaan lisätä. Luulisi, että kuivassa ilmanalassa niitä pitäisi vähentää...

Cookies-ohje kaurahiutalepurkin kannessa. High altitude -olosuhteissa on reseptiä muokattava.


Kierrettävät kruunukorkit



Ai että minä olen päässyt pariin kertaan mokaamaan itseni aivan täysin! Olen tilannut ravintolassa pullossa olevan juoman, viimeksi omenamehun, jossa oli kruunukorkki. Tarjoilija jättää juoman eteeni avaamatta sitä, jolloin minä pyydän, että anteeksi, aukaisisitko tuon pullon myös, kiitos. Sillä samalla sekunnilla, kun näen tarjoilijan ilmeen, tajuan tilanteen itsekin. Kyseessä on kierrettävä kruunukorkki eli saisin sen oikein vaivattomasti auki itsekin, ilman korkinavaajaa. Kun sitten tarjoilija kiertää minulle korkin auki, näkyy hänen päänsä päällä mustanpuhuva ajatuskupla tekstillä: "Ei-i, taas näitä idiootteja!" No, siinä vaiheessa minun kannaltani on jo myöhäistä, moka tuli jo tehtyä. 

Eli kierteillä oleva kruunukorkki! Tämä nyt vain on jotakin sellaista, mikä ei suomalaisen kalloon tahdo mahtua.

Osassa amerikkalaisia kruunukorkkeja olen sitten jälkikäteen tarkastellessa nähnyt korkin kannessa pienen nuolen osoittamassa, että kyseessä on kierrekorkki. Kaikista korkeista tätä aukaisutapaa ei kuitenkaan päälle päin mielestäni huomaa millään tavalla. Pitäisi vain tietää. Ja kun suomalaisella se näyttää olevan takaraivossa aika vankasti, että kierrekorkin aukaisuun tarvitaan aina se aukaisija, niin mokaileehan sitä sitten.
Arvatkaapas, lähtikö ukkokulta kirmaten kauppaan, kun sanoin että tarvitsisin muuten kuvan kierrettävästä kruunukorkista? :-D Osti sitten 6-packin Budia, ihan vaan kuvausmateraaliksi...


Jahas, no nyt kun oikein tarkasti tihrustan, niin kyllähän korkin sivussa näyttäisi lukevan "twist off".  Muuten ihan kiva, mutta suurennuslasin tuon lukeakseen kyllä tarvitsee.

Sitten yksi kummajainen on tullut eteen muutamilla huoltoasemilla.


Tankkaus-TV:t



Täällä joillakin huoltoasemilla on bensamittareissaan omat TV-ruudut. Kun tankkaaja nostaa bensapistoolin ja aloittaa tankkaamisen, hyrähtää TV:ssa ohjelma päälle. Sus' siunakkoon, kun minä ensimmäisellä kerralla säikähdin sitä äänineen kaikkineen! Minun tankkauskerroilla noissa TV-ruuduissa on pyörinyt aina uutiskanava, joten hyvällä tuurilla täällä pääsee tankatessaan seuraamaan vaikka Donald Trumpin vaalidebattia. ;-)  

Tankkaus-TV. Kun tankkaaminen loppuu, myös TV-ruutu pimenee eli pummilla ei televisiota töllistellä.

Takaisin pissaavat seinät


Jo jokin aika sitten täällä uutisoitiin uudesta kokeilusta San Franciscossa. Eräällä vilkkaalla iltaelämän alueella oli kyllästytty hajuun, joka syntyy juhlijoiden virtsaamisesta alueen nurkkiin ja seinien alaosiin. Asialle haluttiin tehdä jotakin. Nyt tuon alueen talojen seiniä on maalattu uudella erikoismaalilla. Maalin ansiosta tietyssä kulmassa seinään osuva nestesuihku roiskahtaakin takaisin! Voi siinä öinen lorottelija hämmentyä, kun omat lahkeet kastuvatkin, vaikka kuinka tähtäisi itsestä poispäin. Hi hii!
Kuvituskuvaa Las Vegasista. Tässäkin neste valuu pitkin seinää, mutta ihan luvan kanssa. ;-) Ja neste on onneksi vain puhdasta vettä.

Loppuun vielä yksi tuore kummajaistapaus.


Pankin ohje sirukortin PIN-koodia koskien


Kenties muistattekin, kuinka vastikään kirjoitin amerikkalaisista pankkikorteista ja kuinka täällä juuri ja juuri alkaa sirukortteja ylipäätään näkymään. (Postaus luettavissa täältä.) Nyt sai ukkokulta postitse ensimmäisen amerikkalaisen sirukorttinsa, mutta voi hyvät hyssykät sentään! Kyllä sai nauraa, mitkä ohjeet pankki sirukortin PIN-koodia koskien oli mukaan laittanut. Ohje oli, että jos jossakin maksupisteessä nelinumeroista koodia kysytään, niin kierrä kysely! Toisin sanoen, vaikka sirukorttiominaisuus nyt on, niin pankkikin ohjeistaa olla käyttämättä sitä! Mitään PIN-koodia ei koskaan ole kyseiselle kortille annettu, eikä taideta antaakaan. Hohhoijjaa! Onhan tämä nyt perin kummallista! Väistämättäkin herää kysymys, että miksi ihmeessä sirukortti sitten on valmistettu ja asiakkaalle postitse lähetetty! Niin, ja en muuten edes halua ajatella etukäteen, mikä sotku siellä VR:n junassa Suomessa sitten tämän kortin kanssa joku päivä mahdollisesti tulee... Sirukortti ilman PIN-koodia. Pah, tuumaa varmaan konduktöörikin.
Ooh, Ämeörikan siru! In Finland we call this toimiva maksutapa.


Tällaisia kummajaisia tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Grand Canyon ja Suomi-muistikuvia

Tämä on neljäs ja viimeinen postaus road tripistämme, lupaan. :-) Vielä nimittäin olisi se yksi kohde puitavana, Grand Canyon. Nimesin sen sellaiseksi kiikun kaakun -kohteeksi reissullamme ja seuraavaksi kerron teille miksi. 
Pala Grand Canyonia.

Itselläni oli Grand Canyonista hiukan ristiriitaidet ennakko-odotukset, sillä noin puoli vuotta aikaisemmin näimme Havaijilla sijaitsevan Waimea Canyonin. Sitä kutsutaan vihreäksi Grand Canyoniksi kanjonin pohjalla olevan yltäkylläisen vehreyden vuoksi. Arizonassa sijaitseva Grand Canyon on tietenkin pituudessaan voittaja, mutta mielestäni molemmat kanjonit ovat aivan yhtä värikkäitä ja yhtä jylhiä, mittasuhteiltaan jopa järjettömiä. 

Niinpä ajattelin jo etukäteen, että millaisenkohan vaikutuksen Grand Canyon saa minussa aikaan. Olen katsokaapas vähän sitä mieltä, että jos ihminen näkee kaksi samankaltaista nähtävyyttä, kuten tässä tapauksessa Waimea Canyon ja Grand Canyon, niin suuremman vaikutuksen ja elämyksen saa aikaan nähtävyys, jonka henkilö näkee ensin. Näin minulle taisi käydä niiden Valle Verzascan ja Hooverin patojenkin kohdalla. Tapaus, josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Niinpä Grand Canyonin katselu oli toki upea kokemus sinänsä, mutta ehkä vieläkin suuremmat väreet selkäpiitäni pitkin kulki, kun ihailimme Waimea Canyonia viime toukokuussa.


Olosuhteetkin vaikuttavat


Toisaalta toki, heh heh, elämyksien mielekkyyteen saattoi toki vaikuttaa myös nähtävyyksien katseluolosuhteet. Havaijilla ihailimme Waimea Canyonia t-paita- ja varvassandaalilinjalla, kun taas marraskuista Grand Canyonia taivastelimme raesateessa! Eteläisen puolen näköalapaikat tuohon kanjoniin nimittäin sijaitsevat noin kahden kilometrin korkeudessa ja kuinka ollakaan, kun meikäläinen sinne nokkansa työntää, niin alueelle sattuu juuri silloin poikkeuksellisen kylmä säärintama tuoden mukanaan jopa raekuuroja! No, kyllähän minä pohjoisen tyttö siellä joten kuten pärjäsin, mutta voi, olisittepa nähneet ne intialaisturistinaiset hamosissaan. Raukat yrittivät hampaat kalisten hymyillä selfie-otoksissaan.
Todistettavasti, rakeita ne ovat. Kuva otettu Grand Canyonin yhdellä näköalapaikalla.
Tässä ajokelissä Grand Canyonia lähestyimme. Onneksi sää kuitenkin selkeni parissa tunnissa.

Sitten vielä road tripiltämme yksi hauska kokemus, johon Utahissa törmäsimme.


Kuin olisi sääntö-Suomeen palannut


Utahissa saimme kokea Kaliforniaa, Nevadaa ja Arizonaa huomattavasti tiukemman alkoholikulttuurin. Utahissa vahvempia alkoholijuomia saavat myydä vain valtio-omisteiset ns. ABC -kaupat eli Alcohol Beverage Control -liikkeet. Päivittäiskaupoissa tai huoltoasemilla oli myynnissä korkeintaan n. 3 %-vahvuisia oluita, jos niitäkään. Siis tämähän oli aivan kuin olisi sääntö- ja kontrolli-Suomeen palannut! :-D Lisäksi Utahissa tulimme käyneeksi elämämme ensimmäisen kerran illallisella steak housessa, jossa ei saanut edes olutta, saati mitään väkevämpää.

Samoin, nähtävästi uskonnollisista syistä, sunnuntait Utahissa olivat todellakin pyhäpäiviä. Iso osa kauppoja ja ruokaravintoloita oli kokonaan kiinni tai sulkivat ovensa aikaisin illalla. Olihan se aikamoinen kontrasti, kun Nevadan Las Vegasissa tai Renossa uhkapelaaminen, ryypiskely ja sisällä tupakointi on sallittua 24/7, olipa arki tai pyhä! 

Tässä vielä toinen elävä esimerkki toisesta ääripäästä. Arizonasta löytyi viinakauppa, jossa oli drive-thru-ikkuna. Mitäpä sitä turhia hyllyvälejä kiertelemään, jos tietää mitä haluaa...
Viinakauppa pikapalveluikkunalla varustettuna. Itse emme kaupan palveluita kylläkään käyttäneet.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän road trip -postaukset tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!