Kuusi vuotta

Facebook muistuttaa kuuden vuoden takaisesta kuvastani. Se on otettu Oulun lentokentällä ja siinä kuplii kaksi lasillista skumppaa. Kuvatekstiksi olen kirjoittanut: "Tässä sitä nyt ollaan, uuden ja erilaisen elämän kynnyksellä. Enpä tiedä mitä se tuo tullessaan, mutta lähden sitä nyt tutkailemaan. Malja sille!"

Olimme muuttomatkalla Piilaaksoon. Viiden matkalaukun kanssa. Ja mehän tulimme tänne alunperin siis vain vuodeksi. Että katsotaan, mikä paikka se tämä Piilaakso oikein on ja kuinka me täällä viihdymme. No, nyt olemme viihtyneet kuusi vuotta ja pari päivää päälle. En kerta kaikkiaan tiedä, mihin tuo aika on hujahtanut. Niinpä aion katsella vähän peruutuspeiliin ja muistella menneitä. Millaisia vaiheita muiden muassa tuo kuusi vuotta on sisällään pitänyt.

Lähtökohdat

Tuolloin lentokentällä meillä oli takataskuissamme painotuoreet viisumit. Suurlähetystö Helsingissä oli remontissa, joten meidän kohdalla viisumihaastattelu tapahtui konsulaatissa. Minun viisumini tosin oli aluksi aivan rupusellainen, sillä emme olleet viisuminhakuhetkellä naimisissa. USA:n viisumikäytännöissä ei oikein avopuolisoja tunnusteta ja niinpä sain ensimmäiseksi viisumikseni vain turistiviisumin. Kuten alkuajoilta asti blogiani seuranneet muistanevatkin, kantapään kautta sitten opin, että viisumillani todellakin olisi saanut olla maassa vain kuusi kuukautta vuodessa. Tästä kantapääoppimisesta minulla oli lukuisia epämiellyttäviä episodeja lentokenttien rajatarkastuksissa. Turistiviisumini ei tietenkään sallinut myöskään työntekoa, nimensä mukaisesti.

Tulimme tänne siis kesäkuun loppupuolella 2014 ja ukkokulta aloitti työt 1. heinäkuuta. Minä tulin viettämään tänne aivan aluksi kuuden viikon kesäloman. Kyllä, kuusi viikkoa. Niistä kaksi oli suomalaisen työnantajani lomautusviikkoja ja loput neljä pitämättömiä lomiani. Olin tehnyt viimeisen vuoden - puolitoista töitä kuin hullu ja lomia oli jäänyt aika lailla rästiin. Nyt ne lomaviikot tulivat pidettäviksi satumaiseen saumaan. Nuo ensimmäiset yhteiset viikot olivat kyllä uuden alun kannalta todella tärkeät. Saimme yhdessä maistella uutta arkea ukkokullan aloittaessa työt ja minun makustellessa kotirouvan elämää. Saimme haistella tulevan kotimme sijaintia, minne lopulta Piilaaksossa muuttaisimme. Ja se uusi arki, kyllä se vaati monenmoista opettelua, uunien Fahrenheiteista lähtien. Pitkän kesälomani jälkeen palasin Suomeen saattamaan silloiset työtehtäväni maaleihinsa ja lokakuussa 2014 jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle, kiitos upean suomalaisen systeemin! Palasin Piilaaksoon, missä ukkokulta oli jatkanut töidensä paiskimista koko sen ajan.

Mihinkäs sitten omassa elämässäni nuo kuusi vuotta ovat uponneet?

Kaisan kuusi vuotta

Ensimmäiseen pariin vuoteen en siis ollut oikeutettu työskentelemään USA:ssa, mutta minulla oli työpaikka Suomessa aina loppuvuoteen 2017 saakka. Vuorotteluvapaani aikana oleskeluni USA:ssa siis karahti viisumini vuoksi kiville, joten olin pakotettu palaamaan Suomeen. Tai siis ainakin poistumaan Yhdysvalloista. Palasin töihin. Veri veti kuitenkin takaisin Kaliforniaan, joten ei muuta kuin naimisiin ukkokullan kanssa, jotta minulle voitiin anoa uutta ja parempaa aviopuolison viisumia. Kun uuden viisumihaastattelun aika koitti, kapuloita rattaisiin iski umpisuoli. Jouduin umpisuolileikkaukseen. En unohda tuon saakelin suolenpätkän valitsemaa ajankohtaa koskaan! Lopulta uusi viisumi oli kourassani ja silloinen pomoni myönsi minulle vielä 10 kk palkattoman vapaan. Pomoni saatesanat olivat, että tämän vapaan aikana minun täytyy päättää tulenko takaisin vai en. No, lopulta päätöstä ei tarvinnut tehdä itse, sillä tuona aikana työpaikallamme alkoivat YT-neuvottelut. Palasin töihin odottamaan YT-päätökset ja niinhän siinä kävi, että YT-kirves heilahti kohdallani. Työurani Suomessa oli päättynyt.

Alkuvuodesta 2018 aloitin etsimään töitä Piilaaksosta, sillä olimme onnekkaina saaneet jo Green Cardit, pysyvät oleskeluluvat Yhdysvaltoihin. Green Cardiin kuuluu työlupa automaattisesti. Ehdin olla työttömänä, elämäni ensimmäistä kertaa noin 3,5 kk, kunnes helmikuussa työnhaussa tärppäsi. Olin saanut jalkani amerikkalaisen työelämän oven väliin, jes! Olin töissä liki kaksi vuotta, kunnes tämän vuoden tammikuussa päätin irtisanoutua. Loppuaika työpaikallani oli jo aika tuskaisaa ja oikeastaan, kun näin jälkeenpäin ajattelen, vaakakuppeihin kohdallani asettuivat työ ja parisuhde. Kummanko halusin voivan hyvin? Kumpaan panostaa? Niin paljon tajusin tuon kyseisen työn syövän silloista elämänlaatuani. Se siis vaikutti jo meidän parisuhteeseemme, eikä suinkaan positiivisella tavalla. Pidän siis silloista päätöstäni irtisanoutumisesta edelleen hyvänä.

Kevään 2020 suunnitelmani olivat tietenkin jotakin aivan muuta, mitä lopulta toteutui. Nyt olen ollut viimeiset viisi kuukautta ilman työtä. Yhtä työpaikkaa itse asiassa tässä koronakevään aikana hainkin, mutta se homma kaatui vähän omaan mahdottomuuteensa ja jätin hakuleikin kesken. No, työnhaku ei varmasti tule olemaan helppoa jatkossakaan, sillä täällähän on oikeasti sitten se miljoona hakijaa, kun työnhakumarkkinat alkavat taas aktivoitua. Isoja irtisanomisia ja lomautuksia on pyyhkinyt viikoittaisina tuulina Piilaaksossakin.

Kuuden vuoden kodit

Kuuden vuoden aikana myös kodit ovat vaihtuneet. Kuudessa vuodessa olemme asuneet kolmessa eri kaupungissa ja viidessä eri kodissa. Tämä ei kuitenkaan ole mennyt "noin vuosi per koti" -tahtia, e-hei. Ensimmäiset pari kuukautta saimme asua ukkokullan työnantajan tarjoamassa asunnossa Mountain View'ssa. Tämä etu kuului ns. relokaatiopakettiin. Tämä asunto ei kuitenkaan ollut vielä tyhjillään saavuttuamme maahan, joten ensimmäisen viikon asuimme kerrostalokaksiossa San Josessa. Siinä ei ollut edes parveketta ja ilmastointilaite puhalsi suoraan sänkyyn. Asunto oli koko ajan joko liian kuuma tai kylmä.

Ihka ensimmäinen kotimme San Josessa. Tässä oli yllättävän pieni tiskiallas. :-D



Koti oli valmiiksi kalustettu ja hyvä niin, sillä vain viiden matkalaukun kanssa maahan saavuimme.


Viikon jälkeen sokkeloinen kaksio Mountain View'ssa oli vapaana ja siirsimme muuttokuormamme eli ne viisi matkalaukkua uuteen kotiin. Koti oli pohjakerroksessa. Siellä oli sentään se parveke, mutta yläkerrassamme asui "norsu". Tässä vaiheessa alkoi raivokas kalustaminen. Koska aikeenamme oli viettää Piilaaksossa vain se vuosi, liki kaikki kalusteet keittiön ruokailupöytää ja -tuoleja lukuunottamatta hankittiin Ikeasta. (Voin kertoa, että iso osa noista kalusteista on edelleen käytössä.)

Kun ukkokullan työnantajan tarjoamat, meille ilmaiset asumiskuukaudet oli ns. lusittu, oli aika etsiä uusi koti. Silloisen asunnon sijainti oli niin ideaali ukkokullan työmatkan kannalta, että päätimme pysytellä samassa taloyhtiössä. Muutimme tien toiselle puolelle, nyt kaksikerroksiseen townhouse-tyyppiseen kotiimme. Vieraille oli tarjota oma huone ja siihen aikaan meillä kävikin mukavasti Suomi-vieraita. Tuossa kodissa meillä vierähti kaksi vuotta. Kunnes sitten vuokran suuruus kertakaikkisesti karkasi käsistä ja alkoi jälleen uuden kodin etsintä.

Seuraavaksi muutimme kaksikerroksiseen luhtitaloon Sunnyvalessa. Valitsimme kaksion toisesta kerroksesta, ei enää norsuja, kiitos. Parvekkeita oli kaksi. Siellä viihdyimme kolme vuotta. Noita vuosia ilahduttivat oma pieni kasviplantaasi, tietenkin päivittäisillä vierailuilla käyvä Gordo-kissa sekä omalaatuinen kanadalainen naapurimme, kanukki, hahah. Kolmantena vuonna taloyhtiön managerointi laski kuitenkin yllättäen kuin lehmänhäntä ja oli parempi vaihtaa taas maisemaa. Jälleen uusi koti etsintään. Tällä kertaa se löytyi liki viime tingassa, kuitenkin samasta kaupungista, mutta tällä kertaa omakotitaloalueelta. Ja tässä nykyisessä olemme asuneet jo yli vuoden. Neliöitä on lisää ja parvekkeet ovat vaihtuneet omaksi takapihaksi. Huh, melkein hiki tuli, kun muistelenkaan noita kaikkia muuttojamme.

Ensimmäisen pidempiaikaisen kotimme edustalla kasvoi koivu. Se muistutti minua aina synnyinmaastani Suomesta ja sen valoisista kesistä.

Kuudessa vuodessa tottuu

Ja voi kuinka sitä alkuaikoina riittikin ihmeteltävää. Hämmennystä aiheuttivat kodeista tyystin puuttuvat eteiset sekä puolikkaan ammeen kokoiset tiskialtaat. Autojen konepellit ylettyivät minua, pitkää ihmistä otsan korkeudelle. Nykyisin pitsasiivun dippaaminen Ranch-kastikkeeseen kuulostaa jo ihan normaalille, samoin tuntemattomien huikkaamat pienet kehut, kuten esimerkiksi sushikauppiaan kehaisut kasvojesi ihosta. Kuudessa vuodessa näihinkin on siis jo tottunut. Myös amerikkalainen pankkimaailma verkkopankkeineen on ottanut kuudessa vuodessa ison harppauksen eteenpäin. Ja miten ihanaa, en enää saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, jos joudun soittamaan jonnekin. Lisäksi jopa veden tilaaminen ravintolassa ameörikan aksentilla menee jo kuin vettä vaan. Brittiaksentilla sitä ei nimittäin onnistunut aina saamaan.

Muistan huvittuneeni amerikkalaisista autokaupoista. Nekin olivat aivan kuin elokuvista kimaltelevine killuttimineen. Vain kuulakärkikynää sormissaan napsutteleva automyyjä puuttui kuvasta.


Yllätyksekseni huomasin, etten ollut aikaisempina Kaliforniassa asumisen vuosipäivinä tällaista katsausta kirjoittanutkaan. Nyt sille löytyi aikaa ja ehkä vähän tilaustakin, joten tällaisia muistelmia tällä kertaa. Postauksen kaikki kuvat ovat kesältä 2014. Nyt sanon teille taas hello, hi ja halipatsuippa!

Elämä on hyvää! -blogihaaste

Sain jo toukokuun puolivälissä sosiaalisessa mediassa Elämä on hyvää! -haasteen. Siinä tuli ottaa kymmenen kuvaa omasta nykyisestä arjesta sellaisista asioista, jotka tuottavat iloa ja hyvää mieltä. Tällaisena korona-aikana positiivisten arkisten asioiden nosto onkin ollut varmasti monelle paikallaan. Minusta haaste oli aika kiva ja osallistuin siihen. 

Viime aikoina muutamat bloggaajat ovat tuskailleet, etteivät ole keksineet blogeihinsa mitään kirjoitettavaa, sillä päivät toistuvat lähes samanlaisina. Niinpä ajattelin, että tällainen haaste voisi auttaa joitakin ylittämään taas bloggauskynnyksen ja palauttamaan kirjoitusinspiraation. Kun on joku aihe. Lisäksi ajattelin, että nämä arkiset asiat kuvineen voisivat olla ihan hauskoja ja omalla tavallaan antoisia myös lukijoille. Heitän siis omat jatkohaasteeni postaukseni päätteeksi, mutta seuraavaksi avaan omia arkisia ilostuttajiani täältä Kaliforniasta. En tule jakamaan täsmälleen samoja kuvia ja aiheita kuin jaoin aiemmin sosiaalisessa mediassa, osittain halutessani jättää joitakin yksityisempiä asioita julkisen blogin ulkopuolelle ja osittain siksi, että ne aiemmat arkikuvani somessa nähneillekin tulisi jotakin uutta. Ihan mukava oli siis huomata, että pystyin löytämään arkisia ilostuttajia omasta korona-arjesta huomattavasti useammankin kuin kymmenen kappaletta.

1. Lukuhetket auringossa

Tämän kevään aikana tulin tarttuneeksi pitkähkön tauon jälkeen taas muutamiin kirjoihin. Viimeisimpänä luin Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjan. Se kertoo Kaliforniaan, lähinnä San Diegon ja Piilaakson alueille muuttaneista, ns. eliittisiirtolaisista eli teknologia-alalle työskentelemään tulleiden suomalaisinsinöörien perheistä. Kirjailija on haastatellut lähinnä Nokia-yrityksen palveluksessa olleiden puolisoita, teknovaimoja, kuten hän heitä kirjassaan nimittää. Julmetunmoisesta ennakkokohusta huolimatta kirja ei tuonut itselleni juurikaan uutta, mutta voi olla toki Suomessa asuvalle suomalaiselle ihan silmiä avaavaa luettavaa.

2. Leipominen

Toinen asia, jonka kaivoin tauon jälkeen naftaliinista heti karanteeniaikojen alussa oli leipominen. Varmaan työkiireidenkin vuoksi leipominen oli jotenkin vain jäänyt paitsioon, mutta tänä keväänä innostuin kokeilemaan uusiakin reseptejä. No, tämä kyllä näkyi sitten pian vaa'allakin, heheh, joten pientä malttia piti alkuhuuman jälkeen leivontainnostukseen ottaa. Viimeisimpänä leivoin raparperipiirakkaa sekä porkkanasämpylöitä. Ja hei, en siis muista leiponeeni ylipäätään mitään sämpylöitä ainakaan 10 vuoteen!

Porkkanasämpylät yli 10 vuoden tauon jälkeen.

3. Uudet ruokakokeilut

Viimeiset kuukaudet olemme käyneet ruokakaupassa keskimäärin 1,5 -2 viikon välein. Juuri ennen seuraava kauppareissua, kun kaapeista löytyvät tarvikkeet alkavat olla jo melko rajalliset, on tullut käytettyä luovuutta ja kehiteltyä uusia "reseptejä" ihan omasta päästä. Ihan maukkaitakin juttuja on tullut lopputulokseksi, mm. erilaisia piirakoita ja munakkaita. Lisäksi on tullut kokeiltua uusia reseptejä noin muutenkin, valmistin mm. ensimmäistä kertaa appelsiini-inkiväärikanaa. Yksi viimeisimmistä uusista ruokakokeiluistamme oli paella, jonka valmistimme takapihamme hiiligrillissä. Siihen kyllä meni tarvikkeita niin montaa eri sortimenttia, että vaati kauppakäynnin ennen kokkailuja. 

Kaikkine esivalmisteluine paella oli aika isotöinen tehdä, meiltä kahteen pekkaan meni aikaa noin kolme tuntia. Mutta oikein mukavaa ajanvietettä siitä saatiin yhdelle lauantaipäivälle. Ja lopputulos oli kyllä herkullinen! Tätä syötiinkin meillä sitten neljä päivää. Kannatti urakoida. :-D

Noh, ainahan uudet kokeilut eivät suinkaan ole menneet ihan putkeen. Halloumi on USA:ssa kallista ja tässä yrityksemme grillata yhtä halloumin korviketta. Ei mennyt niin kuin Strömsössä:

Ei jatkoon!

4. "Romanttiset" ulkoruokailut

Ruokalinjalla jatketaan. Siinä vaiheessa, kun ravintolat saivat alkaa myymään ruoka-annoksia ulos, meille muodostui joksikin aikaa uusi traditio. Lähdimme sunnuntaisin aina ajeluille, ostimme lounaan jostakin ravintolasta ja söimme sen joko autossa tai joskus auton konepellillä tai takakontin päällä. Kävimme siis ulkona syömässä, sanan varsinaisessa merkityksessään. 

Tässä syön merenrantaravintolasta noudettua katkarapucocktailia romanttisesti autossa, hahah.

5. Virtuaaligrillijuhlat ja videopuhelut Suomeen

Varsinkin karanteenin alkuaikoina tuli otettua yhteyttä tosi vanhoihin ystäviin, joihin ei ollut tullut pidettyä aktiivisesti yhteyttä, osaan heistä jopa vuosiin. Oli aivan mahtava muistella yhteisiä menneitä ja päivittää nykyhetken kuulumisia.

Lisäksi olemme pitäneet jo pariinkin otteeseen Piilaaksossa asuvan kaveripariskunnan kanssa ns. virtuaaligrillijuhlat. He grillasivat omalla patiollaan ja me omalla takapihallamme ja kaikki nautimme illasta, hyvästä grilliruoasta ja toistemme seurasta videopuhelun kautta. Toisella kertaa saimme vielä yhden Suomi-vahvistuksen Floridasta lisää. Ne olivat kyllä mukavia illanviettoja ja piristivät pitkäksi aikaa. Ja juuri senhetkinen eristäytyneisyys unohtui hetkeksi ihan kokonaan.

Ensimmäisen virtuaaligrillijuhlamme kruunasi kavereidemme kissa, joka päätti myös tulla linjoille sanomaan oman painavan "miaunsa".

6. Takapiha

Ja sitten, meidän takapiha. Se on tullut mainittua tässä jo ohimennen pariinkin kertaan, mutta ansaitsee postaukseen kyllä ihan oman pylpyränsä. Ilman takapihaamme olisin nimittäin varmasti tullut tämän kevään aikana hulluksi. Kerrottakoon, että täällä meidän alueellamme koronarajoitukset ovat olleet huomattavasti tiukempia kuin esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi kaikissa taloyhtiöissä, joissa on yhteiset grillipaikat ja uima-allasalueet, nämä yhteiskäyttöalueet pysyivät kiinni useita kuukausia. Oma takapihamme on kyllä antanut tänä keväänä hurjasti enemmän elintilaa ja helteiden porottaessa se oma piha on mahdollistanut ruoanlaittoa myös ulkona. Lisäiloa on tuonut jo viime kesänä pystyyn pykäämämme pieni kasvimaa, josta olen saanut jo monenmoista satoa tänäkin vuonna. Ja on taatusti luomua.

Rucolaa, lehtikaalta ja lehtisalaattia omalta kasvimaalta.

Tänään saatiin myös ekat mansikat omasta penkistä.

7. Jääkahvi

Tämän kevään aikana olen jotenkin aivan hurahtanut jääkahviin! Aikaisemmin en ollut oikein ymmärtänyt jääkahvin autuutta, mutta tänä keväänä me olemme todellakin löytäneet toisemme. Varsinkin, kun täällä on paukkunut yli +30 Celsius-asteen helteitä jo useampana viikkona, niin iltapäivällä takapihalla nautitusta jääkahvista on tullut minulle jo pieni traditio. Ihana virkistäytymishetki. Ostan nämä kahvit useimmiten tölkeissä ja monipakkauksina kotiini eli en hae niitä joka kerta erikseen kahviloista.

Jos siis olisin superujo kissanpentu, minut saisi houkuteltua ulos kolostani jääkahvilla! :-)

Mun päivittäinen jääkahvirituaalini takapihan nojatuolissa. Usein juon jääkahvinikin ihan mustana, mutta postaukseen valitsin tämän vähän fancymmän latte-tyylisen kahvin.

8. Viikonloppuhaikit

Arkisista aamulenkeistäni teille jo kirjoitinkin, mutta todellinen riemuhan repesi, kun vihdoin toukokuussa Piilaakson ympäristössä aloitettiin avaamaan ensimmäisiä luontopolkuja. Uudet säännöt ovat voimassa poluillakin, mm. kasvomaski pitää olla vähintäänkin aina mukana ja sosiaalista etäisyyttä tulee edelleen pitää oman kotitaloutensa ulkopuolisiin henkilöihin. Mutta ah, kyllä luonnonhelmaan pääsy tekee niin eetvarttia!

Yhdellä sunnuntaihaikilla polullemme osui tällainen hauska kierteellä oleva puunrunko.

9. Oman pihan kolibrit ja lähinaapuruston eläimet

Päivittäin olohuoneen ikkunamme edustalla pörrää kolibreja ruokinta-alustalla ja niiden seurailu on myös ollut mukavaa puuhaa. Lisäksi olemme tutustuneet viime kuukausina lähinaapurustomme kissoihin, joita onnen potkaistessa pääsee myös rapsuttelemaan. Löytyypä yhden lähitalon pihasta pieni kilpikonnakin.

Kilpikonna, joka kylläkin aina jähmettyy kuin kiveksi, kun jäämme sitä jalkakäytävältä aidan yli seuraamaan.

Ukkokulta sai kamerallaan hyvän kuvan yhdestä pihapiirimme kolibrista. Sillä oli kosiohommat meneillään paikallisten daamien kanssa ja niinpä tukkansa oli tuolla lailla pörhöllään. Olisiko vetänyt geelillä tukan taakse? :-D

10. Netflix

Tämän kevään ja alkukesän aikana on kyllä tullut katsottua todella paljon elokuvia, useimmiten Netflixistä. Olemme katsoneet leffan melkeinpä joka ilta. Nauroinkin ukkokullalle, että ainoa hankaluus tässä nyt on, että kun elokuvia on tullut ahmittua ns. sarjatulella, niin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en muista niiden nimiä. Hah hah!

Varsinainen taikanappi tuo punainen tuossa keskellä. Sen takaa löytyy vaikka mitä.

Extra: Kreisit kotivideot

Jo pääsiäisen aikaan sain pähkähullun päähänpiston ja tein kavereilleni videon mielikuvituksellisesta lomakohteestamme Santa Cruz de la Backyard. Videoin tämän siis omalta takapihaltamme. No, video saikin kaveripiirissäni yllättävän suosion ja niinpä olen tuosta lähtien tehnyt noin kerran viikossa aina uuden kreisin videonpätkän tästä "lomakohteestamme", jonne olemme jääneet "jumiin". Ehkä videot ovat hauskuuttaneet monia kavereitanikin, mutta täytyy sanoa, että hullulla itsellään eli allekirjoittaneella on kyllä ollut hauskaa tehdä niitä. Puhua pulputan videoille yleensä aika lonkalta eli mitään käsikirjoituksia tai muita en ole videoideni eteen tehnyt. (Ehkä sen myös huomaa, hahah!) Videoita ei myöskään ole mitenkään editoitu, vaan se on täytynyt saada ns. kerralla purkkiin. Kuten sanoin, ainakin itselläni on riittänyt viihdettä noiden tekemisestä, videoiden saamista kommenteista ja katsojien esittämistä lisäkysymyksistä.  

Yhdellä kotivideolla esittelin "lomakohteemme" kasvillisuutta. Tässä ensimmäinen kypsä minilime vuosimallia 2020.

Tällaisia arjen ilostuttajia valitsin omaan postaukseeni. Olikin muuten hiukan vaikea tehdä lopullisia valintoja näistä kymmenestä asiasta. Minulla ne näyttivät painottuvan aika paljon ruokaan ja syömiseen sekä erilaisiin tekemisiin, ei niinkään esineisiin. 

Haaste eteenpäin

Seuraavaksi heitän haastetta eteenpäin kolmelle bloggaajakollegalle: Jonkinasteista aihepulaa blogiinsa muistan tuskailleen ainakin Katrin USA:n itärannikolta. Lisäksi kokeilen haastaa Liisan Hollannista sekä Petran Turkista. Katsotaan, josko he innostuvat! 

Ja tässä vielä blogihaasteen ohjeet lyhykäisesti:

1. Otsikoi postauksesi otsikolla Elämä on hyvää! -blogihaaste.

2. Valitse postaukseesi kymmenen sinulle iloa tuottavaa asiaa nykyisestä arjestasi. Ne voivat olla mitä vain, isoja tai pieniä asioita, esineitä tai tekemisiä. Liitä arjen ilostuttajista ehdottomasti mukaan myös kuvat, jos suinkin mahdollista. Tekstin määrä jokaisen kohdalla on vapaa.

3. Linkkaa postaukseesi haasteesi lähteet eli tämä alkuperäinen postaus Ribs & Coke -blogista sekä keneltä otit haasteen vastaan.

4. Merkitse blogin yhdeksi tunnisteeksi/hakusanaksi Elämä on hyvää! -blogihaaste.

5. Haasta halutessasi eteenpäin 2 - 3 bloggaajaa ja toki jokainen on vapaa nappaamaan haasteesta kopin, vaikkei kukaan juuri sinulle haastetta osoittaisikaan. 

Jaa nykyarkesi herkkupalat meille muillekin!

Näiden arkisten ilostuttajien myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää juhannusta, ken sellaista viettää! Täällä USA:ssahan juhannusta ei juhlita, kun ei meillä ole sitä kuuluisaa yötöntä yötäkään. Mutta kyllähän me suomalaisina ukkokullan kanssa aiomme tuon juhlan taas tehdä itse itsellemme. Luvassa on ainakin grillausta, silliä ja pikku perunoita. Niinpä nyt sanon teille jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Maailman huonoin ryöstäjä asuu Curacaolla

Nyt kun matkailusta, tai ainakaan kaukomatkailusta, ei voi juuri tällä hetkellä muuta kuin haaveilla, on mukava muistella menneitä reissutapahtumia. Vaikka olen päässyt jo aika monia paikkoja tällä meidän ihanalla maapallolla koluamaan, on sen verran onnea ollut aina matkassa, että isommilta omaisuuden menetyksiltä olen onnistunut välttymään. Tässä kohtaa en tarkoita helppoheikkimäisten myyjien epätoivoisesti pyytämiä kiskurihintoja basaareissaan tai turkkilaisen taksikuskin huijausyritystä ovelalla setelinvaihtotempulla, vaan ihan oikeata ryöstöä. Siis että tullaan sanomaan tyyliin "rahat tai henki". Tämä ryöstöyritys, josta seuraavaksi kerron, on siis kohdallani ainoa laatuaan. Onneksi. Kop-kop, koputan puuta.

Curacaolainen fashion store eli muotikauppa.

Tapahtumat sijoittuvat niinkin kauas kuin joulukuuhun 2013, jolloin teimme ukkokultani kanssa Karibianmeren ABC-saarten kiertomatkan eli tutustuimme omatoimisesti saariin Aruba, Bonaire ja Curacao. Pahoittelut muuten postaukseni kuvien laadusta. Kuvat olen siis ottanut tuolloisella kännykälläni eli nyt jo seitsemän vuoden takaisella teknologialla. 

Curacaon pieni saari on Alankomaiden kuningaskuntaan kuuluva autonominen alue ja viimeisimmän väestönlaskennan mukaan saarella asuu alle 160 000 ihmistä. Turismi on yksi saaren tärkeistä elinkeinomuodoista ja esimerkiksi useat loistoristeilijät pysähtyvät Curacaon pääkaupunkiin Willemstadiin. Moni varmaan tunnistaakin mainoslehdyköissä esiteltävän idyllisen klassikkokuvan Willemstadista:

Jos turisti pysyttelee vain ja ainoastaan pääkaupungin ydinkeskustassa, jää saaren todellisesta luonteesta ja tilasta mielestäni paljon näkemättä. Pääkaupunki värikkäine ja hoidettuine rakennuksineen voi antaa vauraan kuvan, mutta sukeltaessasi saarta yhtään syvemälle, tulet huomaamaan köyhyyttä ja tuloeroja. Edelleen näin lähes seitsemän vuoden ja kaikkien lukuisten muiden reissujemme jälkeen muistan Curacaon kodit. Joka ikisen kodin, oli rakennus sitten hyväkuntoinen tai luhistumispisteessä oleva mörskä, ikkunat ja ovet oli varustettu kalterein. Osa kodeista oli myös rajattu aidoin. Jo aikoinaan Brasiliassa opin, että talon vaurauden tunnistaa sen turva-aidasta. Kaikkein varakkaimmilla aidan päällä on sähköistys. Seuraavaksi varakkaimmilla on rautapiikit. Alemman tulotason perheillä aidan päälle on ripoteltu lasinsirpaleita. Jokainen aidanpäällys toimittaa tehtäväänsä: yrittää pitää vorot loitolla. Curacaolla näin aidanpäällisinä vain ja ainoastaan lasinsirpaleita, jos suojaavaa aitaa kotitalojen ympärillä ylipäänsä oli. Näillä kaltereilla ja mahdollisilla aidoilla saaren omatkin asukkaat pyrkivät siis suojautumaan näpistelijöiltä ja muilta rikollisilta. Nämä saarelaisten isot varakkuuserot johtivat varmaan meidänkin ryöstöyritystapaukseen.

Curacaolainen turvajärjestelmä: kalterit ikkunoissa ja ovissa sekä lasinsirpaleet taloa ympäröivän aidan päällä.

Olimme itse varanneet majoituksen Curacaolla ydinkeskustan ulkopuolelta, sillä käytössämme oli vuokra-auto ja halusimme nähdä saaresta ehdottomasti muutakin kuin vain pääkaupungin. Majoituimme kivaan pieneen sukelluskeskukseen, joka tarjosi myös muutamia yösijoja. Sielläkin autot parkkeerattin aina aidatulle alueelle lukkojen ja vartijoiden taakse, valvontakameroiden alle.

Majoittumalla keskustan ulkopuolelle saimme parvekenäkymäksi näin upean ja rauhallisen satamapoukaman.

Eräälle illalle olimme tehneet keskustan ravintolaan pöytävarauksen ja päätimme lähteä majapaikastamme hyvissä ajoin kävellen kohti ruokapaikkaa. Matkaa oli ehkä pari kilometriä. Siis ihan kiva iltakävely ja samalla näkisi paikallista asutusta, pihapiirejä ja menoa. Olimme liikkeellä täysin valoisaan aikaan ja reitti kulki vilkkaasti liikennöidyn kadun vartta. Jalkakäytäväkin oli käytössä. Niinpä emme ennustaneet mitään vaarallista tapahtuvaksi. 

Kun olimme kävelleet ehkä vajaan kilometrin, hyppäsi yhtäkkiä taaksemme jalkakäytävälle resuisen näköinen mies. Hän tuli kirjaimellisesti puskista. Havahduimme mieheen takanamme, sillä hän alkoi hokemaan: "Gimme your money! Gimme your money!" Mies linkutti toista jalkaansa. Tässä vaiheessa ainakin minä totta kai säikähdin ja sanoin ukkokullalle, että nyt muuten pistetään töppöstä toisen eteen ja vähän nopeasti! Kiihdytimme askeliamme. Hyvin nopeasti huomasimme, ettei ryöstäjämies pysynyt linkaten mitenkään meidän perässämme. Mies huohotti ja henkensä pihisi. Välimatka välillämme kasvoi kasvamistaan, mutta mies ei kumma kyllä antanut periksi. Yritti poloinen roikkua perässämme.

Ehdimme pitää raviamme yllä ehkä reilu pari sataa metriä, kunnes saavuimme hienon hotellin eteen. Hotellin massiivisilla porteilla, jotka tietenkin olivat paikalliseen tapaan kiinni, seisoskeli vartija. Hän näki tilanteemme. Vartija selvästi tunnisti tämän laitapuolen kulkijan ja sanoi resupekalle topakasti, että nyt Rudolf lopeta tuo! Tai mikä hänen nimensä ikinä olikaan. Ryöstäjä totteli käskyä, hyppäsi tien toiselle puolelle ja hävisi pusikkoon yhtä nopeasti kuin oli sieltä esille pelmahtanutkin. Huokaisimme helpotuksesta. 

Tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Jatkoimme kävelyämme kohti keskustaa ja molemmat vilkuilimme aika ajoin olkamme taakse. Pian tämä resupekka oli jälleen takanamme, joskin aika kaukana ja uhoten yhä samaa "Anna rahat"-hokemaa. Kiihdytimme jälleen omia askeliamme ja saimme todeta, että mies oli kertakaikkiaan fyysisesti niin huonossa kunnossa, ettei hän pärjännyt vauhdissamme ei sitten mitenkään. Mies jäi reilusti jälkeen ja lopulta luovutti. Tämä oli tietenkin meidän onni.

Mutta kas, heti seuraavaksi olikin jo uusi tilanne, jota etukäteen kauhistuin. Jonkin matkan päässä edessämme jalkakäytävän ja tien välissä kasvoi tuuhea puu ja sen katveessa istui joku henkilö muovijakkaralla. Puu varjosti istujan niin, ettei hänestä erottanut kuin ääriviivat. Ehdin jo todeta ukkokullalle, että mitä nyt taas! Jännitin jo varmaan jokaisen lihakseni valmiiksi, jos pitäisi ottaa taas 100 metrin sprintti. Mutta kun lähestyimme varjossa istujaa, huomasimmekin hänen olevan poliisi. Poliisisetä olikin siinä nimenomaan pitämässä järjestystä yllä ja oletettavasti katsomassa myös meidänkaltaisiemme turistien perään. Syvä huokaus ja pulssin tasaantuminen, huh huh.

Kalastajien värikkäät verkot odottamassa laskua vesiin. Illan pimentyessä saimme seurata aina myös yösukeltajia, jotka harjoittelivat sukelluskeskuksen opastamina tässä majapaikkamme edustalla. Unohtumattomia hetkiä nekin.

Tämä Curacaon tapaus on siis ainoa ryöstöyritys, jonka olen henkilökohtaisesti kohdannut. H-hetkellä tilanne ei tietenkään naurattanut yhtään, mutta jälkeenpäin olemme tilannetta muistelleet monesti. Ja nyt se on jo vähän huvittanutkin ja ristimmekin tuon miehen maailman huonoimmaksi ryöstäjäksi. Hänen kuntonsa ollessa todellakin noin heikko, olisi ehkä kannattanut hypätä jalkakäytävällä ennemminkin meidän eteemme, eikä suinkaan taakse. Mutta meidän onnemme toki oli, ettei hän meitä saavuttanut, emmekä joutuneet lähikontaktiin miehen kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Oletko sinä joutunut joskus ryöstön tai sen yrityksen kohteeksi jossakin päin maailmaa? Maalaisjärjellä pärjää monessakin kohteessa hyvin pitkälle, mutta aina se ei välttämättä riitä. Olisikin hyvä kuulla varoittavia esimerkkejä, jos ryöstäjillä on jotakin oikein ovelia tai suorastaan kamalia keinoja saadakseen meidän turistien omaisuutta haltuunsa. Jaa kokemuksesi meille muillekin, kiitos.

Tällaisia matkamuistelmia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Piirikuntamme Kaliforniassa avautuu ja viikon muita kuulumisia

Yhdysvalloissa jokainen osavaltio ja osavaltioiden sisäiset piirikunnat höllentävät koronan tuomia rajoituksia itsenäisesti ja omissa aikatauluissaan. Viime perjantaina meidän piirikuntamme, Pohjois-Kalifornian Santa Clara aloitti avaamaan yhteiskuntaansa pikku hiljaa kevään kovien rajoitusten jälkeen. Mm. ulkona ruokailu ravintoloissa on nyt sallittua ja samoin esimerkiksi vaatekaupat ja muut ns. non-essential eli ei niin välttämättömät kaupat saivat aukaista vihdoin ovensa ja asiakkaat pääsivät niihin sisälle. (Tätä ennen muutamat kaupat olivat saaneet myydä tuotteitaan vain ulko-ovelta eli ns. curbside pickup oli mahdollista.) Kynsisalongit ja parturi-kampaamot sen sijaan pysyvät meillä kiinni vielä kuukausia, näin on uutisoitu. 

Tämä yhteiskunnan avaamisen vaihe uutisoitiin muutamaa päivää ennen sen voimaanastumista. En ollut todellakaan heti ryntäämässä ulos ruokailemaan, enkä penkomaan vaatekauppoja, mutta jo pelkkä tieto, että piakkoin olisi edes mahdollista ottaa ensimmäisiä askelia kohti uutta normaalia, tuntui todella helpottavalle uutiselle. Toki edelleen täällä noudatetaan turvavälejä ja moniin paikkoihin on jatkossakin maskipakko. Esimerkiksi ruokakauppoihin ei täällä pääse edes sisään ilman kasvomaskia. 

Vielä viivettä avaamisiin

Mutta kuinka ollakaan, juuri samaisena perjantaina meidänkin asuinkaupungissamme pidettiin mielenosoitus alkuillasta alkaen. Tämä sai meidät, ja varmaan monet muutkin pysyttelemään edelleen visusti kotosalla, sillä pelkona tietenkin oli, että mielenosoitus äityisi mellakoinniksi ja toisi lieveilmiönä myös väkivaltaisuuksia. Kävimme paria päivää ennen mielenosoitusta kaupunkimme keskustassa kävelemässä ja paikallinen tavaratalo oli jo varustautunut tulevan perjantain tapahtumiin vuoraamalla ikkunansa puulevyillä:

Paikallinen Target-tavaratalo varustautuneena parin päivän päästä pidettävään mielenosoitukseen kaupungissamme.

Yksi kantaruokapaikoistamme, tai siis ehkä ennemminkin ukkokullan kantapaikka kaupunkimme keskustassa, oli myös ensin aikeissa avata ruokaravintolansa ulkoruokailijoille heti sen tultua mahdolliseksi viime perjantaina. Mutta täysin samanaikaisen mielenosoituksen vuoksi ravintolapäällikkö-omistaja päätti avata ravintolansa vasta tänään keskiviikkona, ihan vain turvallisuussyistä. Hänen ravintolansa on ollut koko tämän yli kolme kuukautta suljettuna. Eikä siis vielä viime perjantainakaan asiakkaita, vaan oville ja ikkunoiden eteen ne kaikkein muhkeimmat turvamiehet suojelemaan ravintolaa rakennuksena. Omistaja katsoi parhaimmaksi, ettei heillä olisi asiakkaita mielenosoituksen aikaan.

Onneksi tuo mielenosoitus pysyi kuitenkin kaupungissamme rauhallisena, eikä mellakointia, rettelöintiä tai paikkojen hajottamisia lopulta tapahtunut.

Asuinkaupunkimme pääkatua. Kuva kaupungin pormestarin Facebook-päivityksestä.

Ruokaravintolat ovat tietenkin yksi pahiten koronakevään aikana kärsinyt yritysryhmä. Heidän ahdinkoa helpottaakseen kaupunkimme pääkatu on päätetty kieltää autoilta ainakin seuraavat kuusi kuukautta, jotta ruokaravintolat saavat laajentaa ruokailupöytiä kadulle. Tällä tempulla ruokailijoiden turvavälit ulkona eri pöytäkuntien kesken voidaan turvata paremmin. Minusta tämä oli hieno ele ja loppujen lopuksi aika pienellä vaivalla onnistunut kädenojennus kaupungilta näille ravintoloille. Aikaisempina kesinä kaupunkimme pääkadulla on tyypillisesti järjestetty myös joka keskiviikko katutapahtuma ilmaiskonsertteineen koko kesän ajan, mutta vielä en tiedä näiden konserttien kohtaloa tänä kesänä.

Turvavälejä ruokapöytien välissä. Tämäkin kuva pormestarimme Facebook-päivityksestä.

Huomenna torstaina aiommekin varmaan piipahtaa ensimmäistä kertaa ulkona syömässä. Valitsemme kuitenkin vähemmän ruuhkaisen ajan ja jonkun nurkkapöydän. Oi, mikä hetki siis koittaakaan! Siis että joku tuo eteeni valmiiksi tehdyn ruoan, jonka olen saanut itse useista vaihtoehdoista valita. Ei ole tarvinnut pähkäillä, mitä sitä tänään kokkailisi. Ruokailun päätteeksi joku vie astiat pois ja vieläpä hoitaa niiden tiskauksenkin. Tuohan tuntuu varmastikin aivan ruhtinaalliselle, yli kolmen kuukauden tauon jälkeen! 

Fysioterapiat kasvotusten jatkuivat

Myös fysioterapiasessiot polveni kanssa ovat päässeet jatkumaan kasvotusten. Vastaanotolla tietenkin noudatettiin uusia hygieniasääntöjä. Fysioterapeuttini ottaa tällä hetkellä vastaan vain kaksi asiakasta päivässä ja neljä asiakasta viikossa. Loput hän hoitaa videoyhteyksin. Tämäkin visiitti monen kuukauden tauon jälkeen tuntui aivan kuin olisin mennyt hänen vastaanotollensa ensimmäistä kertaa. Ja että kalenteriini tuli oikein merkintä kellonaikoineen kaikkineen ja sitä varten täytyi (sai) poistua kotoa, wow!

Olin tilannut USA:ssa asuvalta suomalaiselta ompelijalta kasvomaskeja Marimekko-kuosilla. Tässä säädän kuminauhoja sopiviksi ennen fysioterapiaan menoa.

"Kansainvälistä rahanpesua"

Sitten minulla on ollut tässä pieni auttamisprojekti meneillään. Hyvä ystäväni Suomesta pyysi, jos voisin häntä auttaa yhdessä kinkkisessä työtehtävässä. Hän hoitaa työkseen korkeakouluopiskelijoiden kansainvälisiä vaihtoja ja nyt yksi tanssialan opiskelija oli jäänyt hiukan pulaan. Tyttö oli ollut Utahissa USA:ssa vaihdossa, mutta koronapandemian myötä oli tullut luonnollisestikin äkkipaluu Suomeen. Hän ei ehtinyt saamaan maksamiaan vuokravakuusrahoja takaisin. Nyt ongelmaksi oli muodostunut, että vuokranantaja suostui lähettämään palautettavan osuuden ainoastaan shekkinä ja shekin vain yhdysvaltalaiseen osoitteeseen. Lisäksi kuulemani mukaan suomalaiset pankit eivät ottaisi ulkomaalaisia shekkejä enää vastaankaan. Niinpä ojensin auttavan käteni ja tytön vuokravakuusraha postitettiin shekkinä minulle, minä lunastin shekin ja siirsin rahat tytölle Suomeen. Ukkokulta nauroi tapaukselle, että tällaista kansainvälistä pikku rahanpesua tässä vaan harrastetaan. Hahhah!

Lopuksi vielä jotakin hiukan erikoista, jonka syytä en osaa selittää:

Iso-Britannian kansallislaulua tuutin täydeltä

Viime maanantai menikin sitten prameissa merkeissä. Kotimme lähistöllä sijaitsee kansainvälinen lastentarha ja sopivalla tuulen suunnalla sieltä kantautuu aina meille asti milloin lasten ilakointia, milloin tarhatätien pilliin puhallusta. Olemmekin vähän ihmetelleet, ettei tuo tarha ole ollut tänä keväänä kiinni, mutta nähtävästi essential workers eli ns. välttämättömien työpaikkojen työntekijöiden lapset ovat saaneet tarhan palveluja käyttää nyt karanteeniaikanakin. No, maanantaina tarhassa pidettiin ehkä jonkinmoiset valmistujaiset, sillä siellä soitettiin koko päivä, siis ihan koko päivä putkeen Iso-Britannian epävirallista toista kansallislaulua Pomp and Circumstance! Joo, ja älkää kysykö, miksi juuri Iso-Britannian, kun ylivoimainen enemmistö tarhan lapsista on aasialaisia! Välissä aina hurrattiin ja taputettiin, ilmeisesti tarhan jokaiselle lapselle erikseen ja sitten alkoi taas tämä häämarssinakin tunnettu kipale alusta. Argh! Voin sanoa, että tuossa kello 17 aikaan iltapäivällä alkoi kappale tulla jo ulos korvista, eikä heidän juhlaseremoniat toki vielä siihen päättyneet. Sellaiset vajaat kahdeksan tuntia putkeen saimme samaa rallatusta kuunnella.

Tällaisia kuulumisia tällä erää. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mellakointia ja aamulenkkien ajatelmia

Juuri tällä hetkellä tuntuu melkeinpä pahalta kirjoittaa blogiin mistään muusta kuin meillä täällä Pohjois-Kaliforniassakin vallitsevasta, todella levottomasta yhteiskunnan tilanteesta. Minneapoliksen mellakat George Floydin kuoleman johdosta ovat varmasti ylittäneet uutiskynnyksen kansainvälisestikin. Viime perjantaina alkoivat voimakkaat mellakoinnit myös meidän läheisessä miljoonakaupungissa San Josessa, jonne meiltä ajomatkaa on n. 15 - 20 minuuttia. Samoin San Franciscossa on mellakoitu, tosin tähän mennessä onneksi vielä rauhallisemmissa merkeissä. Etenkin San Josen ja Oaklandin mellakat ovat menneet väkivaltaisiksi vaatien jo ainakin yhden poliisin kuoleman. Autoja ja roskiksia poltetaan, paikkoja rikotaan ja liikkeitä ryöstellään. Tällä hetkellä San Josen kaupunkiin on julistettu viikon pituinen ulkonaliikkumiskielto illoiksi ja öiksi. Sama määräys on voimassa San Franciscossa toistaiseksi. Pelkona on, että rötöstelijät levittävät toimintaansa seuraavaksi asuinalueille. Onneksi meidän asuinkaupunkimme on vielä saanut olla rauhassa, mutta läheiseltä poliisiasemalta on kyllä hälytetty apujoukkoja taltuttamaan tilanteita. Viime viikonloppuna saimme nimittäin kuulla lähes tauotta pillien huudatusta, kun aina lähti lisää poliisiyksiköitä tilanteita lähikaupunkeihin rauhoittelemaan. 

Onneksi olin luonnostellut tämän postauksen jo aikaisemmin melko pitkälle, joten jatkan siitä ja yritän näin itsekin keskittää ajatuksiani vähän kevyempiin aiheisiin.

Täällä meidän piirikunnassamme siis karanteenimaiset olot edelleen jatkuvat ja niinpä päivät melkeinpä toistavat itseään. Elinpiiri ei siis ole kovinkaan laaja, joten ajattelin kuvin näyttää millaisia aamulenkkimaisemia minulla täällä Piilaaksossa on ja millaisia ilonpilkahduksia olen lenkeilläni nähnyt. Ja jotta postauksesta ei tulisi pelkkää kuvakoostetta, kerron myös muutamista hajanaisista ajatelmistani noilla aamuisilla kierroksillani.

Peruskatunäkymää asuinalueeltamme.

Ajatelma 1: Bensan hinta

Koronakevään erinäisten liikennerajoitusten myötä myös raakaöljyn markkinahinta on näiden karanteenikuukausien aikana laskenut. Tämä on vaikuttanut bensiinin hintaan alentavasti monin paikoin ainakin täällä USA:ssa ja moni USA:ssa asuva suomalainen on edullista bensan hintaa päivittellytkin. Paikoin bensan hinta laski jopa alle dollariin gallonalta ja tapaus ylitti odotetusti ainakin kansallisen uutiskynnyksen. Tämä vastaisi Suomen hinnoissa alle 0,23 euroa per litra. No, meillä täällä Piilaaksossa ei kyllä aivan näin superedullisia bensan hintoja ole näkynyt. Omien havaintojeni mukaan gallonan hinta on tämän kevään aikana laskenut vain 20 - 30 dollarisenttiä. Toisaalta lohduttauduin, että sehän on sama kuin kalju voittaisi arvonnasta kamman. Ei sillä kammalla ole kaljulle, eikä bensalla meille karanteenioloissa aikaansa viettäville ole mitään käyttöä. Heh!

Tässä vähän paikallisen pelargonian kokoluokkaa. Jätin kuvaan tarkoituksella nuo n. 1,5 metriä korkeat roskikset antamaan mittasuhdetta.

Ja pelargoniaa voi näemmä käyttää myös pihojen välisenä aitana.

Ajatelma 2: Väestönlaskenta

Kevään aikana Yhdysvalloissa suoritettiin myös virallinen väestönlaskenta, nk. Census 2020. Jokaisen oli tärkeää ilmoittaa oman taloutensa sierainparit tuohon laskentaan, sillä lasketun väkimäärän mukaan tullaan mm. jakamaan liittovaltiollisia tukirahoja. Jotenkin tämä tämänkertainen väestönlaskenta kolahti minuun. Että siis meidänkin kärsät todellakin lasketaan tätä nykyä Yhdysvaltojen väkilukuun, ei Suomen! Heh, ehkä tämäkin olisi ollut aiheellista sisäistää jo aiemmin, sillä pian sen kuusi vuotta olemme tämän maan kamaralla jo hilluneet. En siis tiedä, mikä rele on ollut päässäni off-asennossa kaikki nämä aikaisemmat vuodet. Hahah!

Puhutaan muuten, että yksistään Kaliforniassa on kaksi miljoonaa laitonta maassaolijaa. Saadaanko heitä houkutelluiksi tähän väestönlaskentaan mukaan, se jäänee arvoitukseksi.

Aamulenkeillä on ollut mahtavaa seurata pihojen eri kukkia ja huhti-toukokuussa täällä oli upea ruusujen kukintakausi. Tässä kuitenkin kukka nimeltään enkelinpasuuna. Yksi kukinto on pituudeltaan helposti 20- 30 cm.

Lisää henkilökohtaisia "kolahduksia" toi Suomen Posti:

Ajatelma 3: Kirje- ja pakettipostin jakelu katkolle Suomen ja USA:n välillä

Huhtikuun alussa koin toisenkin pienen shokin. Lentoliikenne Suomen ja USA:n välillä oli luonnollisesti ollut jo valtaosin katkaistu ja omatkin touko-kesäkuun lentoni Suomeen peruttiin jo maaliskuussa. Mutta ehkä tätäkin suurempi järkytys itselleni oli, kun Suomen Posti ilmoitti yhtäkkiä huhtikuun alussa lopettavansa kirjeiden ja pakettien toimituksen Yhdysvaltoihin koronan vuoksi! Asiassa vedottiin vähentyneeseen lentoliikenteeseen (ja ilmeisesti myös vähennettyihin väkimääriin postien palveluksissa). Tämä oli minusta jotenkin niin ennalta odottamaton ja siksi melkeinpä käsittämätön veto! Samaan aikaan Suomen Posti kuitenkin jatkoi jakelujaan suurimpaan osaan Eurooppaa ja mm. Kiinaan, mutta ei Yhdysvaltoihin. Tämä Postin päätös kyllä lisäsi henkilökohtaista eristäytyneisyyden tunnettani yllättävänkin rajusti. Toki taustalla oli varmasti vaikuttamassa seikka, että olin niin kovasti odottanut pääseväni Suomeen sille pidemmälle vierailujaksolle. Ensin kuitenkin tyrehtyi lennot ja sitten vielä postinkulkukin laitettiin katkolle.

"How long is a bluewhale?" Kuinka pitkä sinivalas on? Lapset oivat täällä piirtäneet koko tämän karanteeniajan liiduilla katuun ja jälkakäytäville erilaisia piirustuksia. Osa niistä taisi olla ihan koulujen yhteisiä kampanjoita. Olen nähnyt myös synttärionnentoivotuksia mm. 15-vuotiaalle Edithille hänen kotitalonsa edessä. Parinkin eri talon pihassa on kuitenkin ollut näitä mielenkiintoisia, joko tiede- tai vitsikysymyksiä. Tähän kysymykseen vastaus oli havainnollistettu piirtämällä liidulla yhtä pitkä mittatikku maahan kuin sinivalas on. 33 metriä. Ja ihme kyllä, mittana oli nimenomaan käytetty metrejä, ei amerikkalaisia mittayksiköitä. Todennäköisesti talossa siis asuu joku meidänkaltaisemme maahanmuuttajaperhe.

Lopuksi sitten vielä teidänkin nähtäväksi tämä ihanuus!

Joku oli tehnyt kadun varteen tällaisen taideteoksen. Miniatyyritaidemuseon! Siis mielettömän hieno ja mikä piriste ohikulkijoille! Pitäisikin tehdä tuo samainen aamulenkkireitti uudestaan ja käydä katsomassa, onko näyttely mahdollisesti tässä minimuseossa vaihtunut. :-)

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Tällä hetkellä toivon siis hartaasti yhtä lailla viruksen kuin mellakoidenkin laantumista. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!