Kissatappelu ja arjen löytöjä

Koskapa minulta aika ajoin pyydetään myös ihan arkisia kuulumisia, niin tällä kertaa luvassa sellaisia. 

Kissatappelu

Pari viime viikkoa olemme saaneet olla helisemässä kahden pihakissamme kanssa. Mutta ennen kuin kerron enempää, saanen esitellä tappelun osapuolet:

Riitapukari nro 1. Häntänsä on tuollainen söpö töpö.

Riitapukari nro 2. Molemmat kissat on leikattu. Sen merkiksi täällä leikataan kissan korvasta pala pois.

Tähän asti kissat ovat tulleet ruokailemaan enimmäkseen eri aikoihin. Ainoastaan pari kertaa molemmat ovat sattuneet hamuamaan ruoka-astialle samaan aikaan. Silloin katit ottivat ensin tiukan tuijotuskisan. Sitten seurasi sähinä ja mouruaminen, kun toinen yritti hiipiä ruoka-astialle toisen viiksikarvojen edestä. Lopulta molemmat kuitenkin saivat onnellisesti kupunsa ravituiksi. Nyt tämä vaaleampi, töpöhäntäkissa onkin jäänyt toisinaan ruoka-astian läheisyyteen laiskasti loikoilemaan ja toisinaan selvästikin reviiriään vahtimaan esimerkiksi automme alta. 

Ja auta armias, kun kissat sitten olivatkin eräänä aamuna molemmat tulossa nälkäisinä samalle ruokakupille. Tappeluhan siitä syntyi. Ja oikein kunnon kissatappelu olikin. Kissat pyörivät kuin yhtenä karvaisena jin&jang-keränä talomme sivuseinustaa pitkin. Karvatupot vain pöllysivät ilmassa. Me yritimme olla erotuomareina. Siis eihän siihen väliin konkreettisesti ollut tietenkään mitään asiaa, mutta pienellä metelöinnillä saimme kissojen huomion muualle ja katit toisistaan irti - hetkellisesti. Kunnes ne päättivät ottaa vielä toisen erän. 

Vaikutti siltä, että töpöhäntä sai ottelussa voiton. Ja se agressiivisempi tilanteessa olikin, vaikka yllä olevassa kuvassa niin leppoisan näköisenä köllötteleekin. Tämän jälkeen toinen kissa on lähestynyt tonttiamme todella arkaillen ja tulee nykyään pyytämään ruokaa suoraan etuoveltamme. Töpöhäntä valtasi sivuoven tarjoilut itselleen.

Vaikka tämä kerrassaan suloinen riitapukari nro 2 jo meille kovasti maukuukin, kiehnää jaloissa ja antaa silittää itseään, niin tulipa vain komeasti todistettua, että kyllä, villikissoja yhä ovat. Ja villikissoilla on villikissojen luonne. Oli se nujakka aikamoista menoa, huh!

Mutta mitäs uutta pihaltamme:

Löytö pihamaaltamme

Olemme nyt asuneet samassa talossa jo yli neljä vuotta. Koko tämän ajan etupihallamme on sinnitellyt yksi kitukasvuinen pensas. Sen lehdet ovat aina heti auettuaan rypistyneet, eikä pensas ole koskaan kukkinut. Näin ollen siitä ei ole ottanut ollenkaan selvää, mikä se on kasvejaan. Kuolemaa se tekee, olen todennut. Kun muutimme, kysyin kasvista jopa vuokranvälittäjämme kiinalaiselta vaimolta, sillä hän vaikutti viherpeukalolta. Mutta hänkin totesi, että hankala sanoa, kun pensaassa näyttäisi olevan jonkinlainen tauti. Lopulta hän heitti villin arvauksen nektariinista. 

Kaikki nämä vuodet pensas on tuossa siis vain olla kärvistellyt. Mutta nyt, ihme oli tapahtunut! Kun palasimme Suomesta ja tein perinteisen pihakierroksen heti ensimmäisenä aamuna, huomasin pensaan alkaneen kukkia. Voi hyvä tavaton. Ja havaitsinpa kukinnoissa vieläpä hyvin tuttua: olin nähnyt samanlaisia vastikään yhdellä ulkomaanreissullamme, mutta yhä epäilin. Mutta Google Lens -sovelluksen kasvintunnistus sen lopulta vahvisti: kyseessä on todellakin guava! 

Lähetin innoissani jo ystävälleni Suomeen kuvan tästä pihamaamme uudesta paljastuksesta. Silloin olin kuitenkin vielä yhdessä asiassa väärässä. Luulin alla olevassa kuvassa näkyvien vihreiden nappuloiden olevan jo hedelmien raakileita, mutta ne ovatkin vasta aukeamattomia nuppuja. Ne ovat tuntumaltaan siis aivan kovia ja muistuttavat minusta muodoltaan sitrushedelmien pikkuruisia raakileita.

Guavan kukintoja ja nuppuja, omalla etupihalla. Enpä olisi uskonut.

Pensas kukkii nyt edelleen, ties jo monettako viikkoa, mutta hedelmien alkuja en pensaassa valitettavasti vieläkään näe. Mutta jatkan jännittämistä, josko siitä vielä jotakin suuhun pantavaa myöhemmin syksyllä, talvella tai keväällä irtoaisi. Ehkä tämä vaatii vain malttia. Enhän tiedä, koska kokemukseni guavan kasvatuksesta on tähän mennessä pyöreä nolla.

Ja tämän löydöksen tehtyäni minun piti kauppareissulla ihan varta vasten katsoa, miltä se guavan hedelmä oikein näyttää. Niitä on saatavilla ainakin keltaisia ja punaisia versioita, mutta pienempiä olivat mitä odotin.

Keltaisia guavia kaupassa.

Löytö kaupasta

Tällä viikolla tapahtui myös jotakin mieletöntä kauppareissulla. Parikin ystävääni näistä jo vihjaisi, ja torstaina minulla oli onni löytää täkäläisestä kaupasta tuoreita mustaviinimarjoja! Huutomerkki perässä kuvastaa herkun harvinaisuutta. Tämä oli nimittäin reiluun yhdeksään vuoteen ihka ensimmäinen kerta, kun Piilaaksosta on löytynyt tuoreita mustaherukoita. Punaisia olen onnistunut löytämään jo parina kolmena vuonna aiemmin, mutta mustia ei ole näkynyt. Ikinä, koskaan, milloinkaan. Eikä viinimarjoja ylipäätään ole täällä myynnissä joka kaupassa. Ei isoissa kauppaketjuissa, vaan yksittäisissä siellä täällä sijaitsevissa kaupoissa, joissa valikoima on Itä-Eurooppaan päin kallellaan, tai sitten meksikolaisten tai intialaisten pitämissä basaarityyppisissä vihanneskaupoissa.

Miksi mustaherukat sitten ovat täällä niin erikoisia ja harvinaisia? Oma teoriani on, että ensinnäkin Kalifornian ilmasto on niiden kasvatukseen liian kuuma. Nämäkin marjat on tuotu meille pohjoisesta Washingtonin osavaltiosta. Toisekseen, kun jo neljä vuotta sitten haaveilin mustaviinimarjoista Piilaaksossa, kirjoitin postauksessani näiden kasvatuksen olleen Yhdysvalloissa kiellettyä 1900-luvun alussa. Tällä kiellolla liittovaltion hallinto halusi suojella USA:n puuteollisuutta, sillä viinimarjapensaissa voisi olla tietty tauti, joka olisi vaaraksi levitä myös mäntypuihin. Nyttemmin kielto on vapautettu. Eli tässä toinen syy, miksi täällä ei kantaväestöllä, jos nyt sellaisesta voi Piilaakson alueella edes puhua, ole viinimarjojen syömisen kulttuuria. Ja tämän vuoksi niillä ei luonnollisestikaan ole kovaa kysyntää.

Näidenkin marjojen uskoisin menevän enimmäkseen meidänkaltaisten pohjoisesta muuttaneiden suihin. Yksi laatikko punaisia tai mustia viinimarjoja maksoi 25 dollaria (23 euroa). Laatikko oli ehkä puolet tai hiukan pienempi suomalaisten torien marjalaatikon koosta. Paljonkohan viinimarjalaatikollinen Suomen toreilla nykyään maksaa? Kertokaahan "päivän hinta" minulle tietämättömälle.

Olipa muuten työlästä irrottaa laatikollisen verran marjoja tertuistaan! Ostamani marjat oli nimittäin kerätty alla olevan kuvan mukaisesti tertuittain tai oksittain, kumminko tuota nyt kuvaisi. Suomessa viinimarjoja suoraan pensaasta keränneenä voin sanoa, että olisin kerännyt saman määrän marjoja suoraan puskasta huomattavasti nopeammin, kuin puhdistanut nämä kaupan marjat. Mutta nyt kun sitä omaa pensasta ei tässä ole, niin hitaamman kautta mentiin.

Yhdessä tertussa saattoi olla kaksi tai kaksitoista marjaa. Nämähän muuten näyttävät kuvassani ihan korvakoruilta. :-D

Marjoja irrotellessa kävi myös ilmi, miten tärkeää ne oli pestä ennen syöntiä ja pakastusta. Marjoja hypistellessä niistä jäi sormiin sellainen tuntuva pöly. Se on mitä todennäköisimmin maantiepölyä väliltä Washington-Kalifornia. Täällä nimittäin hedelmiä ja vihanneksia kuljetetaan usein avolavarekoilla ilman päällä olevaa suojaa. Niinpä nämäkin marjat ovat keränneet pitkältä matkalta mukaansa yhtä sun toista. Ehkäpä joskus Suomessa olen torilta ostettuja marjoja huljauttanut veden alla, mutta suoraan pensaista itse keräämiäni en koskaan.

Summa summarum

Jälleen kerran hiukan irrallisia havaintoja arjesta, mutta mitä näillä kaikilla postaukseni aiheilla on yhteistä? Niin pihakissamme, kuin pihamme monet erilaiset hedelmäpuut ja -pensaat, sekä mustaherukoiden löytyminen ensimmäistä kertaa tekevät kaikki minut hyvin iloiseksi, jopa onnelliseksi. Eli onnellisia arkikuulumisia olivat nämä. 

Suomi-reissun jälkeen postaustahtini onkin ollut suorastaan hämmentävän säännöllinen ja olen saanut julkaistua uusia postauksia omasta näkövinkkelistäni katsoen jopa tiuhaan. Jatkossa tahti tulee arvatenkin vähän hidastumaan, sillä näillä näppäimillä allekirjoittaneella alkavat syksyn opetuskiireet. Postausaiheita on kuitenkin hautumassa, joten pysykäähän linjoilla. Nyt päätän tältä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Ystäväni kertoi, että oli onnistunut Piilaaksosta löytämään erän tuoreita mustaherukoita kerran aikaisemmin vuonna 2017. Tuolloin en ole itse osunut apajille. Että kyllä nämä marjat todella harvinaista herkkua meillä päin on. 

Sekoilua Oppenheimer-elokuvanäytöksen kanssa

Helsingin Sanomissa oli heinäkuun loppupuolella artikkeli Christopher Nolanin ohjaamasta Oppenheimer-elokuvasta ja sen poikkeuksellisesta kuvaustekniikasta IMAX-filmille.  Poikkeuksellisen, ja kalliin siitä tekee se, että osa elokuvasta on todella filmattu konkreettiselle filmille näin digikameroiden aikakautena. Artikkelin mukaan maailmassa on vain 30 sellaista elokuvasalia, joissa kyseinen elokuva on mahdollista nähdä ohjaaman haluamalla tavalla, siis käytännössä tarpeeksi isolta IMAX-filmiltä, riittävän suurelta elokuvakankaalta ja oikean kuvasuhteen IMAX-salissa. Yksi noista saleista sijaitsee omassa kotikaupungissamme, mikä on oikein kiva. Suomea lähin vaatimukset täyttävä sali sijaitsee Hesarin mukaan Prahassa. 

Kaikkein parhaimman elokuvaelämyksen perässä pitäisi mennä kotikaupunkimme salia vieläkin suuremman IMAX-filmin äärelle. Näitä IMAX-saleja on minulle kerrotun mukaan Yhdysvalloissakin vain 11 kappaletta, joista meille lähin sijaitsisi San Franciscossa. Varsinkin tuolla isoimmalla mahdolliselta IMAX-filmiltä katsottuna Oppenheimer-elokuvan pitäisi antaa katsojalleen kolmiulotteinen vaikutelma ilman 3D-laseja.

Sohvapotutkin elokuvasaliin

Ukkokullan kollega on kova elokuvafani, mutta käy harvoin elokuvateattereissa. Oppenheimerin kohdalla jopa hän kuitenkin tuumasi, että nyt taitaa olla kyseessä sellainen elokuva, ettei sitä kannata todellakaan katsoa kotisohvalta. Ja hän aikookin vetää leffakokemuksensa niin sanotusti maksimiin eli mennä katsomaan sen juurikin edellä mainitsemaani San Franciscon saliin.

Kolmas kerta toden sanoo

Mekin halusimme nähdä tämän jo paljon ennakkoon kehuja saaneen elokuvan teatterissa, mutta päätimme, että "kotikylän" IMAX-salin maksimia hitusen pienempi filmikoko saa meille riittää. Ja kuinkas sattuikaan, ystäväpariskunta pyysi meitä mukaan juuri tätä elokuvaa katsomaan. Yhteiseksi leffapäiväksi kaavailtiin sunnuntaita. Sunnuntainäytökset olivat sillä hetkellä jo kuitenkin aivan eturivin paikkoja lukuun ottamatta loppuunmyytyjä, joten päätimme jäädä odottamaan seuraavaa viikkoa. 

No, yritys numero kaksi: Kun liput tulivat varattaviksi seuraavalla viikolla, olimme ajoissa liikkeellä ja saimme liput sunnuntain näytökseen hyville paikoille. Myöhemmin kävi ilmi, että näytös osuisi sopivasti Hirosiman muistopäiväksi 6.8. (Elokuva siis kertoo nimenomaan atomipommin kehittäjäfyysikosta.)

Saavuimme odottavin tunnelmin elokuvateatteriin ja ystävämme olivat jo tiskillä tilaamassa ruokia ja juomia. Tuo teatterimme on nimittäin ns. dine-in-teatteri, eli aterioita ja juomia voi tilata myös omalle istuinpaikalle saliin. Meidän oli ukkokullan kanssa tarkoitus olla popcorn- ja limpparilinjalla, mutta eipä niitä sitten ehditty tilaamaan laisinkaan... Nimittäin kun oma vuoromme tiskille tuli, kävikin edellisen asiakkaan kohdalla jo ilmi, että näytöksemme oli peruttu! Salin tekniikka oli mennyt edellisen näytöksen aikana rikki ja kuva pätkisi noin minuutin välein. Vikaa ei oltu saatu 3-3,5 tunnissa korjatuksi. Mielenkiintoista oli, että vain yksi neljästä tiskin myyjästä oli tästä peruuntumisesta tietoinen, muut jatkoivat mm. ruokamyyntiä istuinpaikoille normaalisti. Aivan kuten ystäviemmekin onnistui tilata ruokansa. 

No siitäpäs se sekamelska sitten alkoi. Elokuvasali veti yli 110 katsojaa ja näytös oli paria paikkaa vaille loppuunmyyty. Niinpä me kaikki näytökseen menijät jonotimme vuorollamme tälle yhdelle lippu- ja herkkutiskille, missä jokaiselle tehtiin ostetuista elokuvalipuista ja mahdollisista ruokaostoksista hyvitykset luottokortille. Onneksi olimme itse sattumoisin sen ainoan asiasta tietävän tiskin jonossa jo alunpitäen, joten hyvityksemme hoituivat aivan ensimmäisten joukossa. Kun hyvitykset oli tehty, jäimme ystäviemme kanssa puilla päähän lyötyinä elokuvateatterin aulaan, että mitäs nyt sitten. Elokuviin oltiin menossa, mutta näytöstä ei ole. Ja koskapa oli sunnuntai-iltapäivä, ja ulkona yli 30 astetta lämmintä, oli moni muukin päättänyt tulla hellettä pakoon elokuviin. Kaikkien muidenkin edes hitusen kiinnostavien elokuvien iltapäivänäytökset olivat täynnä. Pää löi ainakin itselläni sen verran tyhjää, ettemme keksineet oikein mitään varasuunnitelmaa, vaan lampsimme takaisin kotiin. Lähtiessämme teatterista sen ala-aulassa oli pitkä kiemurteleva jono kohtalotovereitamme. Jokainen vaihtamassa lippujaan takaisin rahaksi. 

Popcornit jäivät siis tällä kertaa vain makuhaaveena kielelleni. Elokuvateatterin varauskalenterin mukaan salin tekniikka pysyi rikki vielä maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta eteenpäin näytöslippuja oli jälleen saatavilla.

Popcorneihin voi halutessaan itse tursottaa voin makuista litkua päälle. Luulen tosin, ettei tällä ole oikean voin kanssa mitään tekemistä.

Joten yritys numero kolme: Kun seuraavan sunnuntain liput tulivat taas myyntiin, olimme nopeita ja saimme varattua meille kaikille vieläpä samat paikat, mitä peruutetussa näytöksessä piti olla. Niinpä kaksi peräkkäistä sunnuntaita toisti meillä ikään kuin samaa kaavaa. Kunnon kofeiinitankkaus iltapäiväkahvien muodossa kotona ja sitten elokuvateatteriin. Sunnuntain sääkin noudatti tuttua lukemaa: 30 astetta. Tällä kertaa elokuva onnistuttiin myös näkemään.

Mutta kaikki sekoilu ei ollutkaan vielä tässä

Kun näytös jouduttiin perumaan, niin elokuvateatterin tiskillä tehtiin siis välittömästi lippurahojen hyvitys. Olimme ostaneet peruuntuneeseen näytökseen vain omat lippumme kaksi kappaletta, ja niistä toinen oli maksettu teatteriketjun jäsenyyden myötä kertyneillä pisteillä. (Kyllä, olemme käyneet heinä-elokuussa ukkokullan kanssa elokuvissa oikein urakalla, hahah.) Tiskillä meille hyvitettiin yhden lipun hinta luottokortille ja pisteillä ostettu lippu hyvitettiin antamalla "vieraspassi", jolla pääsisi mihin tahansa näytökseen.

Samaisena iltana ukkokulta tarkisti luottokorttitapahtumista, oliko palautus tullut oikein. Olihan se tullut, mutta nyt lippurahoja olikin palautettu sekä meidän kotikaupunkimme teatterin, että maanlaajuisen elokuvateatteriketjun toimesta. Molemmat palautukset näkyivät tiliotteessamme kaksi päivää ns. pending-tilassa. Niinpä oletimme, että ainakin toinen palautuksista vielä peruttaisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olimme siis maksaneet kahdesta lipusta, mutta lopulta meille palautettiin neljän lipun rahat. Ystäväpariskunnalle hyvitykset heidän omista lipuista ja istumapaikoille tilatuista ruoista oli mennyt ihan oikein.

Tiskiltä annettu vieraspassi.

Ei putkeen kaikilla muillakaan

Mutta oli jollakin tapaa lohdullista kuulla, ettei Oppenheimerin katsontakokemukset ole menneet kaikilla muillakaan aivan putkeen. Ukkokullan toinen kollega oli kertonut omasta "elämyksestään". Hän oli käynyt katsomassa tuon kolmetuntisen elokuvan toisen kaupungin teatterissa. Siellä vuorostaan oli pettänyt salin ilmastointi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, mutta elokuva oli kuitenkin näytetty loppuun saakka. Salissa oli istunut suuri määrä ihmisiä sen 3,5 tuntia (elokuva + alun mainokset) ja lisäksi ulkona oli porottanut aurinko ja kuumentanut teatterirakennuksen rakenteet mukavan kuumiksi, niin ilmastoinnin hajoamisen jälkeen vielä kolme tuntia lisää (keino)nahkapenkeillä istumista on ollut varmasti ikimuistoinen kokemus! Kun kollega oli sitten "päässyt" näytöksen jälkeen salista ulos, oli hän huomannut, että hengitysilma oli kyllä ollut lopussa jo melko sankka. Huh huh!

Elokuvateatterissamme juoman saa laskea automaatista itse. Käynnistysnapin mukaan valittavana on yli 100 vaihtoehtoa. En kai minä edes tiedä niin montaa limppari- ja vichymakua, hahah!

Moni muukin on nyt innostunut menemään elokuviin pandemian jälkeen. Oppenheimer- ja Barbie-elokuvat pääsivät jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Sen mukaan nyt sunnuntaina Oppenheimerin lipputulot ylittivät puoli miljardia (joskin toisen lähteen mukaan tulot olisivat jo 650 miljoonaa dollaria) ja Barbien miljardi dollaria. Jos myös te lukijani olette käyneet viime aikoina elokuvissa, niin toivon mukaan kohdallanne näytökset ovat onnistuneet hiukan vähemmällä sekoilulla kuin meidän.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Mittelöitä pesukarhujen kanssa ja havaintoja arkeen palatessa

Kuten ensimmäisestä tämän vuoden Suomi-visiittiäni koskevasta postauksestani kävi ilmi, onnistuin viettämään tänä kesänä Suomessa peräti viisi ja puoli viikkoa. Kun noiden viikkojen jälkeen sitten palasi pitkästä aikaa arkeen Piilaaksossa, niin sitä katseli hetken aikaa maailmanmenoa taas täälläkin ikään kuin tuorein silmin. Ja vaikka sanotaan, että arki on kaikkialla samanlaista, niin ei se kuitenkaan aivan prikulleen sitä ole. 

Tässä postauksessa siis havaintojani, joiden kohdalla ajattelin, että kyllä arki sittenkin eroaa suomalaisesta verrokistaan. Lista ei tietenkään ole kaikenkattava, mutta millaisiin asioihin ja ajatuksiin törmäsin alkumetreillä koto-Kaliforniassa, ja vieläpä kaikkien näiden täällä asuttujen vuosien jälkeen. 

Ensimmäisessä tapauksessa kyse oli todellakin törmäämisestä:

Pesukarhujengi

Kenties muistatte, että olemme saaneet ruokkia kotitalomme nurkalla kahta siistiä villikissaa. Olimme etukäteen hiukan huolissamme, kuinka kissojen käy ollessamme niinkin monta viikkoa poissa. Ovathan ne jo tottuneet saamaan kuivamuonaa ja vettä meiltä aina samasta paikasta ja melkeinpä säännöllisesti tietyillä kellonajoilla. (Lue: eli milloin nyt ruoka-aika sattuukin kissan päiväohjelmaan kulloinkin sopimaan, hahah. Palvelijoitahan me tässä kuviossa vain olemme.) 

Niinpä ennen Suomeen lähtöä päätimme tilata kissoille ulos ruoka-automaatin. Ukkokulta ajasti masiinan purskauttamaan kuivamuonanappuloita ruokakuppiin kolmesti päivässä. Jospa kissat pysyisivät sen avulla ainakin hengissä ja tykkäisivät pihapiiristämme jatkossakin. Toivottavasti pääsisimme siis jatkamaan lähempiä ystävyysneuvotteluja kattien kanssa taas reissumme jälkeen. 

Suomi-matka tehtiin ja palasimme Piilaakson-kotiimme keskellä yötä. Koska uni ei tietenkään heti tullut, tarkistimme tullutta postia, huonekasvien vointeja sekä myös kissojen ruoka-automaatin. Sen säiliö oli tyhjä, joten oletettavasti se oli toiminut niin kuin pitikin. Ukkokulta täytti ruokasäiliön ja painuimme pehkuihin. 

Kiitos jetlagin nukuimme vain muutaman tunnin ja heräsimme ilman kellonsoittoa jo ennen kukonlaulua. Yhtäkkiä aamutoimien ohessa pihalta kuului rymistelyä, juurikin kissojen ruoka-automaatin luota. Ukkokulta ponkaisi tilannetta katsomaan. Ja kas, siellähän oli pesukarhujengi pistänyt ranttaliksi. Paikalla oli kolmen kopla. Isoin pesukarhuista oli repinyt ruoka-automaatin kolmeen osaan ja kappaleet lojuivat pitkin tannerta. Kuivamuonat olivat levinneet rikospaikalle ja tihutyön tekijä seisoi verekseltään saaliinsa äärellä. Kaksi pienempää pesukarhua luikki äkkiä matkoihinsa, mutta isoin jäi puolustautumaan. Kun ukkokulta yritti häätää sitä, nousikin pesukarhu takajaloilleen, paljasti kyntensä ja hammasrivistönsä. Murisi ja ärisi. Ja kyllähän täysikokoinen pesukarhu on takakoivillaan seistessään noin metrin korkuinen, hui! Lopulta karvaturri päätti kuitenkin luovuttaa ja luikki pois pihamaaltamme.

Jännähän tässä tapauksessa oli, että ruoka-automaatti oli saanut olla kaikki ne Suomi-viikot rauhassa. Mutta heti ensimmäisenä yönä, kun saavuimme reissusta kotiin, oli pesukarhujengi päättänyt iskeä kyntensä masiinaan ja heitellyt sen osat pitkin ja poikin. 

Yksi ystäväni kertoi tapauksen kuultuaan, että pesukarhut, fiksuja otuksia kun ovat, saattavat muistaa jopa neljä vuotta paikan, mistä ovat joskus onnistuneet ruokaa löytämään. Niinpä mekin olemme nyt vahingosta viisastuneita ja asetimme painavan betoniharkon ruoka-automaatin päälle painoksi. Saa käydä isoinkin pesukarhuista muutaman kerran punttisalilla ennen kuin pystyy työntämään painon sivuun... Ja kappas, nyt on automaatti saanut olla rauhassa jo pari kolme viikkoa.

Suomessa pesukarhu eli supi on vieraslaji. Kuva sivustolta vieraslajit.fi.

Ja mikä tarinassa tärkeintä, kissat ovat jatkaneet pyörimistä edelleen pihapiirissämme. Onnistuimme jopa toisen kanssa tekemään "läpimurron" jokin aika sitten: Hänen Ylhäisyytensä on vihdoin antautunut silitettäväksi, jee!

Plakaatit pihanurmikoilla

Mikäpä sen parempaa hoitoa jetlagille, kuin lähteä aamuvarhain kävelyille. Aurinko jo paistaa ja kroppa ymmärtää alkaa kellottamaan itseään oikeaan päivärytmiin. (Joskin täytyy sanoa, että tällä kertaa meillä molemmilla kesti jetlag Kalifornian päässä yllättävän kauan! Kun yleensä se on vaatinut päivätolkulla aikaa vain Suomessa.) 

Aamuisin oli ihana käydä reippailemassa tutuilla kotikulmilla ja tarkistaa, millaisia muutoksia viiden ja puolen viikon aikana on mahdollisesti tapahtunut. Kenen ruusupensaat ovat nyt kukoistuksessaan ja mikä on naapuruston eri hedelmäpuiden satotilanne. Noilla aamukävelyillä tein sitten havainnon käytännöstä, joka kyllä eroaa kovastikin suomalaisesta. Nimittäin ihmisten kantaaottavuus ja kaikenlainen "mainostaminen" omakotitalojensa pihoilla. 

Täällä on esimerkiksi aivan normaalia laittaa omalle etupihan nurmelle plakaatti, joka kertoo vaikkapa kannattamasi puolueen tai presidentti- tai pormestariehdokkaan nimen. Nimikyltit voivat notkua pihoilla vielä kuukausia vaalien jälkeen. Samoin olen nähnyt etupihoilla esimerkiksi suhteellisen viattomia "I'm a reader"-kylttejä. Joku siis haluaa ohikulkijoiden tietävän, että talossa asuu lukutoukka. Kesäaikaan on myös tyypillistä onnitella talossa asuvaa, koulunsa päättänyttä nuorta ja tehdä sekin pihaplakaatin avulla:

Onnittelut Hausner-koulun päättävälle luokalle. Hausner-nimen alla luki selvennys, joka tosin näkyy kuvassani heikosti: koulu on juutalainen koulu Palo Alton kaupungissa.

Mutta sitten on myös näitä astetta radikaalimpia kannanottoja, ja näihin minä nyt aamutepasteluillani todella havahduin. Että ei meillä Suomessa kyllä mitään tällaista...

"Vasectomy prevents abortion", vasektomia ehkäisee abortin. Ja tottahan väite toki on, mutta aina tällaisten kohdalla ajattelee, että millainen persoona mahtaa tuon ikkunan takana asua. Kukin kuitenkin tyylillään. Saahan sitä jokainen kiinnittää omaan ikkunaansa mitä haluaa.

Ja kun viime postauksessani kirjoitin, kuinka uskonto sattui tulemaan keskipohjanmaalaisella huoltoasemalla yllättäen iholleni, niin täällä puolestaan voidaan mainostaa omaa kirkkoa tai sen seuraavaa messua tai jumalanpalvelusta omalla pihamaalla.

Rakastan kirkkoani, tahtoo tämä asukas ohikulkijoille tiedottaa. Alla kirkon nimi. Ja kertoo myös, että kirkolla kokoonnutaan sunnuntaisin kello 10. Että toivottanee myös tervetulleeksi mukaan kirkonmenoihin.

Tässä koen siis selkeän eron suomalaisen ja piilaaksolaisen omakotitaloalueiden välillä. Olisivatko Suomessa tällaiset plakaatit ja näkyvät kannanotot jopa pöyristyttäviä? En osaa sanoa.

Indeksit ja määräykset taas seurantaan

Paluu Piilaaksoon oli siinä mielessä oikein kiva, että kotikaupunkimme aloitti juuri samaan aikaan ilmaisien kesäkonserttiensa sarjan. Kun sitten ensimmäisestä katukonserttitapahtumasta kävelimme kotiin, oli aurinko jo laskemaan päin. Ilma ei kuitenkaan ollut putipuhdas. Siinä leijaili jotakin, ja ilta-auringon säteet tulivat ikäänkuin harmahtavan verhon takaa. Niin, olinkin jo täysin unohtanut! Täällä meillä kuuluu normaaliin arkeen, varsinkin syksyn lähestyessä, että muistaa seurata ilmanlaatuindeksiä! Ei Suomessa tällaisesta tarvinnut todellakaan huolehtia. Mutta täällä maastopalojen ollessa karua todellisuutta jos ei omassa osavaltiossa, niin naapurisellaisissa, tai vaikkapa Kanadassa. Tuona iltana ilmanlaatuindeksi näytti lukua 98. Siis viittä vaille punaisella jo liikuttiin. Olin onnistunut unohtamaan nämä maastopaloista kantautuvat riesat tyystin.

Siinä samalla mieleeni putkahti yhtäkkiä myös oman kotikaupunkimme tai piirikuntamme mahdolliset vedenkäyttörajoitukset. Olikohan meillä sellaisia tullut edellisen 5,5 viikon aikana voimaan? Saisinko kastella pihanurmeamme mikä päivä tahansa ja mihin kellonaikaan tahansa? Vai oliko joku taho määrännyt rajoitukset kuten useana vuonna aiemmin on ollut? Ystäväni kuitenkin palautti minut ajantasalle: Tänä vuonna vedenkäyttörajoituksia ei ainakaan vielä ole tarvinnut antaa, sillä viime talvi oli poikkeuksellisen sateinen. Vettä ei tarvitse vielä säännöstellä. Tämä oli tervetullut tieto. 

Suomi-viikkojen jälkeen nämä meidän arkiset käytännöt, ilmanlaatuindeksin ja vedenkäyttörajoitusten seuranta, korostuivat. Todellakin eroavat suomalaisesta perusarjesta.

Sairaan kallis ruoka

Arkitouhuihin kuuluu totta kai myös ruokakaupassa käynti. Kun menin 5,5 viikon tauon jälkeen piilaaksolaiseen ruokakauppaan, niin kyllähän nämä meidän hinnat lävähtivät päin näköä taas kerran. Että kuinka järjettömän kallista ruoka täällä ruokakaupoissamme on! Kun oli Suomessa saanut nauttia ruokakauppojen ihanuudesta, kaikesta siitä valikoimasta ja myös hintatasosta, niin ensimmäinen ruokakauppareissu Piilaaksossa oli kyllä karu. Joidenkin tuotteiden hintojen huomasin kohonneen jopa tänäkin poissaoloaikana. Yhtenä hyvänä esimerkkinä, että yksi avokado maksoi yhdessä kaupassa 3 dollaria. Ja kun avokadopuita täällä kuitenkin kasvaa, ei nyt joka pihassa, mutta ainakin yksi jokaisessa korttelissa! Niin onhan nämä hinnat vain hurjia.

Ja kun kustannusaiheeseen päästiin, niin avaanpa vielä seuraavaakin seikkaa. Kun asia tuli Suomessa puheeksi muutamien tuttujen kanssa, oli jokainen heistä hiukan yllättynyt hintatasosta.

Lentolippujen hinnoittelu

Meillä oli ylipäätään onni päästä tänä kesänä Suomeen ja vielä onnekkaampia olimme, että saimme hankittua lentomme kokonaan lentopisteillä. Moni USA:n suomalainen on nimittäin tänä vuonna joutunut kauhistelemaan lentolippujen hintoja. Economy-luokan lentolippu Yhdysvalloista Suomeen ja takaisin on voinut tänä kesänä maksaa 2 000 - 2 500 dollaria/henkilö! Kun siis esimerkiksi nelihenkinen perhe lähtee käymään lomallaan Suomessa, on hyvin nopeasti kymppitonni palanut, ja se raha pelkkiin lentoihin. Tämän vuoksi erittäin monilta täällä asuvilta suomalaisilta jäi tänä kesänä Suomi-reissu tekemättä.

Samaan aikaan tämä sinivalkoisin siivin lennättävä yhtiö mainosti kuitenkin täsmälleen samoja lentoja 700-900 eurolla, jos siis vain matkanteon aloitti Suomesta. Kyllähän tämä hinnoittelutapa aika monia raastoi. Ja näinhän asia on ollut aina. USA:sta matkaan lähdettäessä kyseinen firma on rahastanut lentomatkaajia oikein kunnolla. Tänä vuonna lentolippujen hinta kuitenkin ylitti todella monelle sen kuuluisan kipurajan.

Tulikin taas pitkä postaus, mutta päätteeksi vielä loppukevennyskuva. Kun puhutaan, että suomalaisella pitää olla se henkilökohtainen tila. Liian lähelle ei ole soveliasta tulla. Sain tästä ikuistettua mainion esimerkkitapauksen oululaiselta bussipysäkiltä:

Suomalaisten toisiinsa pitämä hajurako on siis todistettavasti olemassa. :-)

Mutta nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Sen, että olin saanut tämänkertaisen tekstini oikolukua ja kuvia vaille valmiiksi, niin eiköhän pesukarhujengi palannut rikospaikalle. Ja tällä kertaa oltiinkin sitten otettu oikein koko suku mukaan! Kummin kaimoja myöten. Pesukarhuja oli nyt yli kymmenen yksilön lössi, sekä täysikokoisia että pienempiä. Ja nähtävästi joukossa oli voimaa, sillä olivat saaneet raskaan betoniharkon pois ruoka-automaatin päältä ja kuivamuonat olivat jälleen maassa levällään. Argh!

PPS. Ja jos joku jäi ihmettelemään, miksi emme todellakaan halua pesukarhuja tontillemme, niin syy ei ole pelkästään ruoka-automaatin hajottamisessa. Pesukarhut ovat yleensä melkoisia tautipesäkkeitä. Ne kantavat mm. raivotautia, myyräekinokokkia ja suoliloisia. Eli niiden kanssa ei todellakaan kannata kaveerata ei (koti)eläinten eikä ihmisten.