Osa 3: Miljoonakyyti viidakosta pois

Poispääsy kolumbialaisesta viidakosta oli oma lukunsa. Majapaikkamme oli keskellä ei mitään ja läheiseen kylään pääsy oli mopo- tai venekyydin takana. Emme kuitenkaan olleet varanneet paluulentolippujamme samasta Bahia Solanon kylästä, minne tullessa laskeuduimme, vaan eteläisemmästä Nuquin kylästä. Koska pääsy viidakosta tarpeeksi ajoissa Nuquista lähtevälle lennolle oli kysymysmerkki, olimme varanneet kylästä kaiken varalta majoituksen yhdeksi yöksi. Emme halunneet missata paluulentoa Medelliniin.

Poistumistapojen selvittelyä

Viidakkomajapaikan pitäjä osasi kertoa, että Bahia Solanosta menisi säännöllinen venekuljetus Nuquihin. Mutta se kulki vain joka toinen päivä, mikä ei istunut meidän aikatauluumme. Joko olisimme joutuneet jättämään yhden, jo maksetun yön viidakossa väliin ja majoittumaan lisäyön Nuquissa. Ja tiesimme jo etukäteen Nuquin majapaikkamme olevan ankean. Toisena vaihtoehtona oli jäädä yhdeksi lisäyöksi viidakkoon odottamaan tarjolla olevaa "julkista" venekyytiä lentopäivänä, mutta silloin oli turhan iso riski myöhästyä lennolta. Kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut. Kerroimme, että haluaisimme neuvotella yksityisestä venekyydistä Nuquihin.

Neuvottelut

Majapaikan pitäjä soittaa paikallisen venemiehen paikalle. Aikaa vierähtää ehkä puoli tuntia tai tunti, kun rantaan kaartaa vene. Sen kuljettaja on sama, joka kyyditsi meitä ensimmäisenä päivänä Utrian kansallispuistoon. Matkaseurueemme oli kokoontunut rannalle katsomaan auringonlaskua. Niinpä neuvottelut tarvitsemamme venekyydin ajankohdasta ja hinnasta käydään Tyynenmeren rannalla palmunlehväkatoksessa. Illanhämärissä, kun kuukin on jo pian nousemassa taivaalle. Olemme niin sanotusti hankalia asiakkaita. Julkinen venekyyti ei meille sovi, joten olemme vailla yksityiskyytiä.

Meidän puolelta neuvottelijana on kaverimme, jolla on parhaat espanjan taidot. Mutta paikallismurteen ymmärtäminen on jälleen kerran vaikeaa. Tietääkseemme on saatu sovittua jo oikea päivä ja kellonaika. Nyt sitten vielä se hinta. Venemies käy hetken keskustelua toisen paikallisen miehen kanssa. Lopulta lataa hinnan ilmoille: yksi miljoona. Onneksi kyseessä ovat Kolumbian pesot, eikä USA:n dollarit. Vaikka matkan hinta (260 usd) vähän kirpaisee, päätämme sen neljään sierainpariin maksaa. 

Myöhemmin illalla venekuski tulee käymään majapaikan "ravintolassa" perheensä kanssa. Ehkä halusi näyttää vaimolleen, ketkä hullut tilaavat yksityistä venekyytiä näin lyhyellä varoajalla. Kuskilla on kolme pientä lasta. Tuntuu hyvälle: maksamamme raha tulee perheessä varmasti tarpeseen.

Salakuva viidakkomajapaikastamme. Kun iltaruoka-aika oli ohi, kyyditettiin paikan kokki aina mopolla kotiinsa pilkkopimeää merenrantaa pitkin. Tässä mopo lähdössä pihasta.

Venekyyti kuin Miami Vicessa

Lähtöaamu koittaa. Reput on pakattu. Jännittää, saapuuko venekyytimme sovitusti. Mutta sitäkin jännemmät hetket aiheuttaa katoksessa päittemme yläpuolella luikerteleva käärme! 

Pumppuni tykyttää matelijasta edelleen, kun vene saapuu rantaan. Laituria ei ole, joten kahlaamme ranta-aallokkoon ja hyppäämme veneeseen. Matka Nuquihin alkaa. 

Kuski painaa heti alkajaisiksi kaasua oikein olan takaa. Vauhti on hurja. Tyynenmeren aallot paukuttavat venen pohjaa välillä niin, että selkänikamat tuntuvat saavan kokonaan uusia asentoja. Matkalle on painoksi otettu istumaan paikallisia nuoria miehiä. Kovin hoikkia ovat, mutta painoina nyt kuitenkin. Ilman lisäpainoja vene tekisi varmasti aallokossa kuperkeikan. Onneksi kepeähköt matkatavarareppumme on laitettu lukolliseen "ruumaan", etteivät ne pääse poukkoilemaan vauhdissa yli laidan. Minua hurja vauhti naurattaa ja tuo mieleeni Miami Vicen venekyydit Kuubaan. Jos jään veneessä nauramaan suu auki, ilmavirta kuivattaa ikenet nopeasti. Onneksi ei ole tekareita, sillä siinä rytyytyksessä ne olisivat lentäneet mereen jo alkukiihdytyksessä. 

Kesken matkan kuskimme näkee kolme kalastajavenettä. Vauhti hissuksiin ja kaarros yhden kalastajan veneen kupeeseen. Käydään lyhyt keskustelu ja kuski ostaa kalastajalta tuoreet kalat. Perämoottorin ollessa kalastajien luona alhaisilla kierroksilla kuski kertoo, että piakkoin on yksi lyhyt välipysähdys. Hän käy hoitamassa välisatamassa vähän asioita. Ja sitten taas, kaasu pohjaan!

Lähestymme rantaa. Niemenkärkeen on valunut rantahiekkaa ja kuskimme kaahaa aivan tuota hiekkaista kärkeä hipoen. Suoraan sanoen olen varma, että nyt jäädään kiinni matalaan veteen, mutta kuski näyttää tuntevan tuonkin kohdan kuin omat taskunsa. Vene ohittaa kärjen hienossa sivuluisussa. Kaarteen jälkeen alamme nähdä rannassa hökkelikylän ensimmäisiä asumuksia. Lopulta kuskimme malttaa hidastaa vauhtia ja pakittaa veneen satamaan. Yhtäkkiä selkiemme takaa alkaa kuulua kanojen kovaa kaakatusta. Veneessämme on ollut kyydissä kanahäkki ja siellä kaksi isoa kanaa. Kun kuski nostaa ne kauloistaan mukaansa, alkavat kanat raakkumaan kovaa. Kuski painelee kuivalle maalle kanat kainalossa. Kuluu muutama minuutti ja kuski palaa. Kanat ovat jääneet hökkelikylään. Matkamme jatkuu. Täyttä vauhtia, totta kai!

Lähestymme välipysähdyspaikkaa. Painolastipojat edessä. "Satama" kuvan vasemmassa ylälaidassa.

Noin puolentoista tunnin venematkan jälkeen saavumme Nuquihin. Kuskin leveä hymy on vailla vertaa, kun lyömme hänelle miljoona pesoa kouraan. Ehkäpä painolastipojatkin saavat siitä osansa. 

Nuqui ja elämäni karmein hotellimajoitus

Nuqui on vain 3 000 asukkaan kylä. Sekin on eristäytynyt: kylään ei ole teitä, ainoat pääsykeinot on lennot ja venekyydit. Yksi kylän kolmesta pääelinkeinosta on ekoturismi ja paikkakunnalla taitaa olla peräti neljä hotellia tai niiden tapaista. Yhdessäkään niistä ei ole ilmastointia.

Kylän pääraitti.

Kylän kaduilla jälleen kerran vain tuk-tukeja, mopoja ja polkupyöriä.

Nuquissa ilma tuntuu vielä tukalemman kuumalle kuin viidakossa. Jo aamupäivästä lämpötila on kivunnut 34 asteeseen ja trooppisen kosteuden kera saa tuntumaan sen 40 asteelle. Hotellihuoneemme näyttää ehkä enemmän vankisellille ja sisälämpötila hipoo varmasti 50 astetta. Huoneessa ei yksinkertaisesti pysty olemaan! Illalla yritämme pitää huoneissamme läpivetoa, että ne saisi edes hitusen viilenemään. Hiki virtaa läpi yön, huh huh.

Lämpötilaltaan saunaa muistuttava hotellihuoneemme. Hinta huokea 23 usd/yö. Kyllä oli karmein hotellikokemus sitten naismuistiin. 

Hotellin sähkötyöt oli tehty "mielenkiintoisella" tavalla. Ensin oli muurattu koko seinä ja sitten jälkikäteen tehty väylät sähköjohdoille niin tv:n kuin jokaisen pistorasian kohdalla.

Seuraavana aamuna käymme ukkokullan kanssa aamukävelyllä rannalla. Palatessamme hotellille huomaan, että hotellin ulkoseinä, siis juuri se, joka on auringon suuntaan kuumimpaan aikaan päivästä, on maalattu mustaksi! Siis talossa, jossa ei ole ilmastointia. Kukakohan tampio tuonkin älynväläyksen on saanut!

Nuquin lentoasema. Koko viidakko-osuuden ainoa paikka, jossa oli ilmastointi.

Lentokenttä oli kirjaimellisesti keskellä kylää. Kuva otettu hotellimme kattoravintolasta.

Lopuksi vielä pari lisävinkkiä.

Varaa käteistä

Kuten jo arvata saatoitte, Bahia Solanon kentällä suoritettuun turismiveron maksuun ei käynyt luottokortti. Myöskin Utrian luonnonpuistossa niin pääsymaksut, lounaat kuin juomaraha oppaille maksettiin vain ja ainoastaan käteisenä. Viidakkomajoituksemme sen sijaan oli olosuhteisiin nähden erinomaisesti varustautunut ja heillä oli maksupääte, mutta... Tullessamme majapaikkaan mökkimaksut onnistui tehdä luottokortilla, mutta lähtöpäivänä nähtävästi satelliittien signaalit olivat vinksin-vonksin, eikä nettiyhteyttä ollut. Näin ollen myöskään maksupääte toiminut. Niinpä maksoimme majapaikassa nautitut ateriat ja juomat kaiken käteisellä. Onneksi sitä oli riittämiin! Lisäksi venekyyti, joka sovittiin hämärissä olosuhteissa merenrannalla, hihih, piti tietenkin maksaa käteisellä. Myöskin Nuquin hotelli hyväksyi ainoastaan käteismaksut, vaikka hotellivaraus oli tehty nettijärjestelmän kautta ja luottokorttitiedot antaen. Nuquin hotellilla jouduimme jo raapimaan liki viimeisiä vaihdettuja pesoja taskujemme pohjilta. 

Kuten kolmiosaisesta postaussarjastani lienee jo käyneen ilmi, en suosittelisi kohdetta heikkohermoisille ja espanjaa täysin taitamattomille. Lisämuistutuksena, että Chokón maakunnan murretta on hankala ymmärtää. Ilman ystävämme espanjan taitoja ei matkanteosta olisi tällä viidakko-osuudella kyllä tullut meidänkään kohdalla yhtään mitään. Olisimme varmaan viidakossa edelleen, hahah.

Lentokenttäkyyti. Päätimme, että kaverimme ottavat tuk-tukin ja matkatavarat. Me tulimme ukkokullan kanssa perässä lentokentälle - kävellen. Enpä muista ennen menneeni lentokentälle apostolinkyydillä, hahah.

Tällaisia matkatunnelmia tällä kertaa. Tämä oli tämänkertaisen Kolumbia-postaussarjani viimeinen osa. Vuoden 2022 Kolumbia-matkakokemuksistamme voi halutessaan lukea täältä ja täältä. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Osa 2: Viidakossa ja Utrian kansallispuistossa Kolumbiassa

Ennen tätä postausta kannattaa lukea, kuinka neljän hengen seurueemme keskelle ei mitään Kolumbian länsiosaan Tyynenmeren rantaan ylipäätään pääsi. Tuon vauhdikkaan ja monivaiheisen matkan voit lukea täältä. Nyt seuraa jatko-osa, jossa kerron, mitä kaikkea me viidakon keskellä näimme ja koimme. Luvassa myös vinkkejä ja varoituksia.

Yksi keskeinen kohde, missä halusimme tuolta viidakon keskeltä vierailla, oli kehuja saanut

Utrian kansallispuisto

Vaikka olimme tehneet matkaa Medellinin kaupungista jo pienlentokoneella, tuk-tukilla ja mopolla, vaati Utrian kansallispuiston (Parque Nacional Natural Ensenada de Utría) saavuttaminen vielä reilun puolen tunnin venematkan. Tämä järjestyi majapaikkamme kautta. Samaan venekyytiin ja päiväretkelle mukaan lähtivät aiemmassa postauksessa mainitsemani kolmihenkisen perheen äiti ja tytär.

Utrian kansallinen luonnonpuisto on Kolumbian Chocón maakunnassa ja Tyynenmeren rannassa sijaitseva rehevä, osin vuoristoinenkin sademetsä. Alueella on erittäin monipuolinen kasvi- ja eläinmaailma. Yksi "lisäansio" puistolle ja koko Chocón maakunnalle on, että alue on yksi sateisimpia paikkoja maapallolla. Vuosittainen sademäärä on noin 10 000 millimetriä eli 10 metriä. Ja kyllä, mitta on oikea, siinä ei ole pilkkuvirhettä.

Puiston vesissä ui paljon eri delfiinilajeja sekä erilaisia merikilpikonnia, jotka tulevat munimaan puiston rannoille. Lisäksi ryhävalaat uivat synnyttämään puiston erääseen lahdenpoukamaan vuosittain elo-lokakuussa. Myös puiston kasvillisuus ja maanpäällinen eläimistö ovat omaa luokkaansa. Mangrovelajeja on seitsemää erilaista ja lisäksi alueella kasvaa paljon erilaisia lääkinnällisiä kasveja. Tuon kaiken siimeksessä asuu mm. jaguaareja, puumia, erilaisia apinoita ja noin 380 eri lintulajia. Ja kyllä, omaksi kauhukseni myös käärmeitä.

Mangrovea yllin kyllin. Oppaamme kertoman mukaan edellisen ryhmän kohdalla näillä pitkospuilla oli loikoillut käärme. Kääk!

Luonnonpuiston rannalta kuolleena löydetyn kaskelotin luuranko. Olihan tämä valtava!

Puiston omien nettisivujen mukaan sillä on kolme sesonkiaikaa: yksi kuukausi keskikesällä, yksi joulu-tammikuussa sekä viikko keväällä pääsiäisen aikaan. Vierailumme osui siis yhteen noista sesongeista, mutta taisin nähdä meidän kuuden hengen ryhmän lisäksi maksimissaan 15 muuta turistia koko puistossa. Nykyisen asuinmaamme luonnonpuistoihin verrattuna paikan päällä oli siis liki autiota, mutta luonnollisesti Utrian kävijämääriä vähentää sen hankala saavutettavuus.

Puiston eläimistöä. Vasemmassa yläkulmassa näkyy myös (kuvassa sininen) läpinäkyvä sammakko. Nähtävästi ne olivat sen verran läpinäkyviä, ettemme onnistuneet näkemään yhtäkään, hihi.

Myös vyötiäisiä tallustaa puistossa. Harmi, ei näköhavaintoja.

Tiedoksi, jos vierailet

Pääsymaksuja luonnonpuistoon on kolmea eri kategoriaa: Ulkomaalaisille se oli noin 16 usd/hlö, Kolumbiassa asuville kolumbialaisille alle 4 usd/hlö ja ulkomailla asuville kolumbialaisille alle 6 usd/hlö. Maksut suoritetaan käteisellä.

Yksi mielestäni huomioitava seikka on myös kieli. Luonnonpuistossa kaikki opasteet olivat espanjaksi, eikä kukaan oppaista puhunut englantia. Lisäksi, vaikka osaisit espanjaa, on Chocón maakunnan murre sen verran paksua, että jopa Bogotasta matkustaneilla kolumbialaisilla itsellään, se kolmihenkinen perhe samassa majapaikassamme, jopa heillä oli vaikeuksia ymmärtää kaikkea paikallisten puheesta. Tulkkeja luonnonpuistossa ei ole. Meidätkin tilanteesta pelasti ystävämme, joka osasi espanjaa. Hänkin sanoi paikallisen murteen olleen todella vaikeaa seurattavaa.

Lisää tärkeitä seikkoja. Utrian kansallispuistoon vaaditaan voimassaolevat jäykkäkouristus- ja keltakuumerokotukset. Näiden lisäksi vierailijalla pitää olla mukanaan henkilöllisyystodistus ja todistus matkasairausvakuutuksesta. Meillä kaikki oli kunnossa, joskaan todistuksia ei kysytty meiltä missään vaiheessa.

Entäpä ruokailu? Ominko eväin? Kansallispuistossa on yksi ravintola. Ei kuitenkaan kannata olettaa ravintolaa sen laajimmassa ja monipuolisimmassa merkityksessään. Tuo ravintola oli sympaattinen, ikäänkuin perheen kotinsa yhteyteen rakentama isohko terassi. Ruoat valmistuivat perhevoimin. Lounaslistoja ei ollut, mutta lämmintä ruokaa kuitenkin sai ja tarjolla oli ainakin kala- ja kasvisvaihtoehdot. Lisukkeet olivat kaikille samat. Kala-annos oli todella hyvä ja kala takuulla tuoretta.

Maittava lounaani Utrian kansallispuistossa.

Lounaan etukäteistilaamiseen liittyi vielä hauska piirre. Kun venekyytimme majapaikasta kansallisuistoon alkoi, ajoi kuskimme ensin tämän lounasravintolan edustalle. Veneestä kuski huusi ensin rantaan, mitä lounasvaihtoehtoja on tänään saatavilla. Sen jälkeen kysyi meiltä retkeläisiltä, kuinka moni ottaa kalaa ja kuinka moni kasvista, ja tämä tilaus sitten huudettiin veneestä ravintolan pitäjälle rantaan. Tämän jälkeen jatkoimme venematkaa varsinaiseen puistoon. Jotenkin niin aitoa ja alkuperäistä: ei mitään puheluita, ei nettitilauksia, ei lounaslistoja, vaan kommunikointia vanhaan hyvään tapaan. Ei radioaalloilla, vaan vedenaalloilla.

Lounastilaus vetämään veneeltä rantaravintolaan. Ravintolarakennus näkyy kuvassa.

Puistosta löytyy myös majoitusta noin 30 henkilölle, mutta noiden mökkien varustus ei näyttänyt juuri eroavan Suomen Lapin autiotupien varustuksesta. Yksi syy, miksi en haluaisi majoittua juuri noihin mökkeihin luonnonpuistossa oli, että ne sijaitsivat enemmän siimeksessä, mikä vuorostaan tietää enemmän hyttysiä... Nimittäin:

Malariariski

Koko Chocón maakunta on korkean malariariskin aluetta. Niinpä malarian estolääkitys on tarpeen. Ja hyttysiä todellakin on. Malariaa levittävät hyttyset iskevät hämärään aikaan, mutta lisäksi päivähyttyset tuolla alueella voivat levittää esim. kelta- ja denguekuumetta sekä chikungunya- ja zikavirusinfektioita. Vaikka mekin teimme kaikkemme estääksemme hyttysten puremia, kuppauksia sai silti. Käytimme ajoittain pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatetuksia, vaikka se kuumassa ja superkosteassa ilmanalassa oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Lisäksi öisin sängyn päälle levitimme hyttysverkon. Hyttysmyrkkynä olisi syytä käyttää ainetta, joka sisältää vähintään 30 % DEETiä. (Joskin luonnonpuiston sisällä sen käyttö on kielletty.)

Vaikka oma majoituksemme sijaitsikin luonnonpuistoalueen ulkopuolella, kuului sekin korkean malariariskin alueeseen. Hyttysverkko tiiviisti sänkyn laitojen yli öiksi oli tarpeen.

Niin lounasta odotellessa kuin lounaan jälkeenkin ryhmämme pysähtyi parille eri rannalle uimaan ja snorklaamaan. Lopuksi retkemme huipentui uimiseen vesiputouksessa. Putous sijaitsi muutama sata metriä rannasta sisämaahan päin ja etenimme matkan solisevaa puroa pitkin. Kyllä oli kaunista!

Matkalla vesiputoukselle.

Playa Blanca, uimapaikka lounasta odotellessa.

Utrian kansallispuistossa olisi ollut tarjolla myös erimittaisia vaelluspolkuja, mutta kuumuus (päivälämpötilat +30 astetta ja yli) ja kosteus (kosteusprosentti yli 80) saivat meidät jättämään kovemmat urheilusuoritukset suosiolla väliin.

 
Seuraavalle päivälle oli luvattu sateisempaa säätä, joten valintamme kansallispuistoon tutustumispäiväksi osui nappiin. Muutoin nautimme mökkimajoituksestamme ja autiosta hiekkarannasta sen edustalla. Toisena päivänä pääsimme myös osallistumaan hetkeksi merikilpikonnien suojelutyöhön. Majapaikkamme naapurissa oli kilpikonnien suojelutyötä tekevän organisaation pihamaa. Saimme yhden työntekijän kertomaan heidän toiminnastaan (sillä paksulla Chocón aksentilla espanjaksi) ja lopulta pääsimme turvaamaan yhden kilpikonnan jo kuoriutuneiden poikasten turvallisesta vapauttamisesta valtamereen.

Vastakuoriutuneiden kilpikonnien elämänsä suurin kuolonriski on päästä kuivalta maalta ensimmäistä kertaa mereen. Niitä saalistavat monet pedot. Me turvasimme, että ainakin tämä kymmenien ja kymmenien baby-kilpikonnien ryhmä pääsi hengissä ensipulahdukselleen. Ensin kilpikonnat lastattiin kuoriutumispaikaltaan yksitellen isoon vatiin, minkä jälkeen ne kuljetettiin vadissa lähemmäksi vesirajaa. Ja siellä vapautimme ne meren aaltoihin. Kerrassaan suloisia olivat!

Käärmekammoisen painajainen

Niin, ne mainitsemani käärmeet. Jos joku lukijoistani ei vielä tiennyt, niin pelkään käärmeitä yli kaiken. Tiedossa tietenkin oli, että tuollaisissa maastoissa ja ilmastoissa viihtyy jos jonkinmoista lieroa. Mutta ei, minun ei tarvinnut mennä edes kansallispuistoon kohdatakseni tuo inhokkini. Se yllätti silloin, kun sitä kenties vähiten odotti.

Oli viimeinen aamumme viidakkomajoituksessa. Aamupalat oli nautittu majapaikan bungalow-tyylisessä katoksessa, niin kuin kaikki muutkin ateriat siellä olomme aikana. Odottelimme reppujemme kera matkan jatkamista eteenpäin, kun yhtäkkiä majapaikan pitäjä osoittaa sormellaan kattoon. Ja mikäs siellä luikerteli? Kirkkaanvihreä, noin 1,5 - 2 metriä pitkä käärme! Ja melkeinpä aivan aamiaispöytämme yläpuolella. Vaikka sanoivat sen olevan vaaraton, niin kyllä minulla pumppu löi tyhjää useampaankin kertaan. Oli se kamala tilanne! Jos käärmeet kiinnostavat, niin ottamani videonpätkän tuosta tilanteesta voi katsoa täältä.

Tuota hetkeä lukuunottamatta päivät viidakossa ja Utrian kansallispuistossa vierähtivät todella nopeasti. Ja seuraavaksi olikin jo ryhdyttävä selvittämään, kuinka pääsisimme viidakosta takaisin kaupunkimaisemiin. Paluulentomme ei nimittäin ollut samaiselta Bahia Solanon kentältä, jolle saavuimme. 

Matka viidakosta pois olikin sitten taas oma vivahteikas lukunsa, joten siitä tarkemmin ensi kerralla, tämänkertaisen Kolumbia-postaussarjani kolmannessa ja viimeisessä osassa. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Menolippu Kolumbian viidakkoon, kiitos

Palasimme alkuviikosta 3,5 viikon Etelä-Amerikan kiertomatkalta. Oli upea reissu ja kaikkea sen antia riittää sulatella vielä pitkään! Teimme matkan osittain ukkokullan kanssa kaksin ja osittain ystäväpariskunnan kanssa. Reissukohteiksi olimme valinneet muutamia tuttuja suosikkipaikkojamme, mutta myös uusia. Maita matkan varrelle kertyi neljä: Kolumbia, Chile (Pääsiäissaaret), Argentiina ja meille uutena Uruguay.

Millaisia matkustusvaiheita vaatii päästä tällaiseen viidakkomajoitukseen? Se selviää tässä postauksessa.

Viehätyimme vuosi sitten Kolumbiasta matkailumaana. Erityisesti Medellinin kaupunki niin sanotusti kolahti, joten aloitimme kiertomatkamme sieltä. Vinkkinä muuten, että Medellinin kansainvälinen lentokenttä on pienuudessaan enemmän kuin kätevä maahan saapuessa. Maahantulotarkastukset ovat hoituneet siellä molemmilla matkustuskerroillamme ilman jonotuksia ja matkalaukkurumbakin ollut mitä olemattomin. Niinpä suosisin itse tätä Kolumbian maahansaapumiskenttänä jatkossakin, oletuksena tietenkin, että tarkoitus on myös vierailla Medellinissä. Noh, käytimme kyllä samaa Medellinin kenttää 10 päivää myöhemmin maastapoistumiseen ja tuolloin eteläamerikkalaiseen tapaan maastapoistumisen tarkistuspisteille oltiinkin saatu aikaiseksi perinteinen hässäkkä, hahah. Mutta sitähän se Etelä-Amerikassa tahtoo olla. Asiat hoituvat lopulta eri tavalla kuin itse niiden näkisit hoituvan, mikä onkin mielestäni yksi monista rikkauksista tätä maanosaa kolutessa.

Bahia Solanon kylään laskeutumassa. Huomaa teiden vähyys tai ettei niitä oikeastaan ole.

Kolumbiasta nostan tällä kertaa blogiini yhden etapin matkamme alkupäästä. Sukelsimme nimittäin neljäksi päiväksi Kolumbian viidakkoon, Tyynenmeren rantaan keskelle ei mitään. Matka majapaikkaamme oli sen verran eksoottinen, että mielestäni se ansaitsee tulla kirjoitetuksi muistiin.

Tuolla sinisessä pisteessä me olimme. Lähimmät maantiet yli sadan kilometrin päässä. Tuossa välissä on pelkkää villiä viidakkoa.

Matkan kolme vaihetta

Lähdimme matkaan Medellinin pienemmältä, kansalliselta lentokentältä. Ensimmäisenä määränpäänä oli 9 500 asukkaan kylä Bahia Solano Tyynenmeren rannassa. Kylä on eristäytynyt: sinne pääsee ainoastaan lentäen tai veneellä. Matkaa taitettiin pienellä rupelikoneella tunnin verran. Koneen laskeuduttua perillä ei ollut minkäänlaista lentokenttärakennusta, ainoastaan raakalaudasta kyhätty tunnelinkehikko, jonka kattona ja yhtenä seinänä toimi aaltopelti.

Matkan ensimmäinen osuus takana. Lisää luvassa...

Bahia Solanon lentokentän "saapumisaula". Vasemmalla lähtevien matkustajien jono, oikealla meidän saapuvien. Lähteville matkustajille ei ollut tietenkään läpivalaisulaitetta, joten heille laukkutarkastus tehtiin käsin: jokaisen reppu avattiin pöydälle ja tutkittiin. Vasemman jonon ensimmäiset ovat juuri tässä tutkintavaiheessa. Meiltä saapuvilta perittiin tässä laukkujen odotteluvaiheessa luonnonpuisto-/turismivero 30 000 cop, joka on noin 8 usd/hlö.

Majapaikkamme ei suinkaan sijainnut Bahia Solanossa, eikä vielä seuraavassakaan kylässä, joten matkamme jatkui. Olimme sopineet etukäteen, että majapaikka hoitaa meille kyydityksen lentokentältä perille majoitukseen. Vasta edeltävänä päivänä ennen lentomatkaa saimme lopulta lisätietoja sisältävän vahvistuksen: "Tuk-tukit odottavat teitä lentokentällä ja mopokyytiä vielä järjestellään..." 

Onneksi meillä oli etukäteen tiedossa, ettei tänne viidakkomajoitukseen todellakaan ollut mitään asiaa isojen matkalaukkujen kanssa. Niinpä matkavarustus tälle osuudelle minimoitiin ja tarvittava pakattiin ainoastaan reppuihin ja olkalaukkuihin. Ja kuten jatkosta huomaat, ei isompien pakaasien kanssa olisi matkaamisesta tullut mitään.

Kun maksut oli maksettu ja matkatavarat pienkoneesta tuotu kärryllä jonomme viereen, pääsimme etsimään meille varattua tuk-tuk-kyyditystä. Kukaan ei puhunut englantia, kaikki molottivat yhtä aikaa espanjaa. Ukkokultani, joka majoitusvaraukset oli tehnyt, ehkäpä hänen nimeään siellä joku huuteli, mutta ääntämys oli sellainen, ettemme sitä tunnistaneet. Lopulta kuulimme majapaikkamme nimen, ja joku tarttui neljän hengen seuruettamme niin sanotusti hihasta.

Kyyti lentokentältä eteenpäin alkaa. Ovi on auki, hyppää kyytiin, kuomaseni! Bahia Solanon eristäytyneisyydestä johtuen emme nähneet kylänraiteilla ainoatakaan autoa, vain tuk-tukeja ja mopoja.

Kaaos lentokentän edustalla kadunvarressa alkoi hellittää, kun jokainen lentomatkustaja oli löytänyt jonkun, joka tiesi minne kyyditä matkalainen eteenpäin. Eihän meitä matkustajia koneellisessa edes montaa ollut, joten tuk-tuk-kyytien etsintähässäkkää olisi voinut luulla isommankin matkustajakoneen väkimäärän aiheuttamaksi. Kun oma kontaktihenkilömme oli löytynyt, meidän kerrottiin jakautuvan tuk-tuk-kyyteihin jaotuksella 3 + 1. Mietimme, kuka menee yksin. Se, joka osaa parhaiten espanjaa, vai se, joka ei osaa? Hahah, turhaa mietimme, sillä ehkäpä he näkivät meidän eurooppalaisen ison kokoluokkamme ja jako vaihdettiinkin 2 + 2. Ajattelivat varmaan, ettei kolmea jättiläistä survota pieneen tuk-tukiin ei sitten rautakangellakaan. 

Espanjaa osaava ystäväpariskuntamme hyppäsi ensimmäiseen tuk-tukiin ja meidät ukkokullan kanssa käskettiin jäädä odottamaan seuraavaa. Ystäviemme tuk-tuk lähti porhaltamaan kentältä vasemmalle. Hyvä, tulisimme kohta perässä. Kun hetken päästä joku viittoili meitä hyppäämään oman tuk-tukinsa kyytiin, ja sen teimme, meidän kuljetuksemme lähtikin lentokentältä oikealle! Siinä vaiheessa katsoimme ukkokullan kanssa toisiamme, että olikohan tämä sittenkään oikea kyyti. Tiesikö kuski, mihin porukkaan kuuluimme? Yhteistä kieltä kuskin kanssa ei käytännössä ollut. Päätimme katsoa, miten tilanne etenee. Olihan meitä sentään kyydissä kaksi. Jos mentäisiin väärään paikkaan, niin eipä oltaisi ainakaan yksin, hahah.

Selitys eri ajosuunnalle löytyi muutamia minuutteja myöhemmin. Jotakin kuskimme meille heti alkumatkasta oli huudahtanut säksättävän tuk-tukin moottoriäänen yli, mutta emme me sitä oikein kuulleet, saati ymmärtäneet. Jäimme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman piti. Ajoimme ehkä vajaan kilometrin "väärään" suuntaan, kunnes käännyimme hökkeliä muistuttavan asumuksen pihaan. Luulimme, että mies uskoi sen olevan majapaikkamme ja lopullinen määränpäämme. Vai oliko se kuskin koti? Ei, tuon asumuksen takapihalta alasviettävästä rinteestä löytyikin paikallinen "bensa-asema". Olimme tulleet vain tankkaamaan menopelin ennen pidempää tuk-tuk-matkaa:

Bensa-asema kokonaisuudessaan oli tässä: tankkauspiste hökkeliasumuksen takapihalla. Sitä pyöritti kaksi tämänikäistä tyttöä. Turvatolpat bensapumpun ympärillä on, sammutusvälineistöä on. Täyttänee standardit. Sitä en tiedä, millä ihmeellä ja miten tämä bensis saa täydennystä? Tuodaanko bensa kanistereittain veneillä kylään ja sitten tuk-tukeilla bensapumpullle, vai miten kummassa? Olisi mielenkiintoista tietää.

Kun tuk-tukin tankki oli täynnä, matkamme pääsi jatkumaan. Tällä kertaa samaan suuntaan, kuin ystäväpariskuntamme kyyti oli porhaltanut jo aikaa sitten. Kun myöhemmin tarkastelin karttaa, niin Bahia Solanon kylästä lähtee todellakin tasan yksi tie. Eksyminen siinä mielessä olisi liki mahdotonta. Tuo ainokainen reitti johtaa toiseen erakkokylään, 2 200 asukkaan El Valleen. Se oli meidän seuraava määränpää. 

Tuo "tie" olikin sitten mielenkiintoinen: mutkitteleva, osin mutavelliä ja pelkkää kuoppaa toisensä perään. Hyvän hieronnan siinä sai. Lähinnä pelotti, pysyykö ukkokullan painava reppu tuk-tukin takalehterillä kaikessa siinä menossa edes mukana. Lentäisikö reppu tiellä löntystävän lehmän viereen? Lisäksi yhdessä mutamontussa olikin sen verran vettä, että tuk-tukin läppäoven alta hurskahti vettä sisään. Siinä rytäkässä allekirjoittaneen jalat kastuivat nilkkoihin asti, samoin lattialla olevan reppuni pohja. En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli vettäpelkäämättömät sandaalit jalassa.

Ajotietä El Vallen kylään. Kaasua vain lisää, kyllä se tuk-tuk siitäkin rapakosta yli pääsee... Pari kertaa menopelin moottori alkoi kyllä mudassa urvahtelemaan jo siihen malliin, että epäilin, joudummeko vielä työntöhommiin, hahahaha.

Tuk-tuk-kyyti kesti 30 - 40 minuuttia. Saavuimme piskuiseen El Vallen kylään. Kylässä oli tasan kaksi raittia, kummassakaan ei asfalttia. Tunnelma raitilla oli raukea, ihmisiä siellä täällä yksittäisiä. Keskipäivän kuumuus oli tehnyt tehtävänsä. Tuk-tukit tipauttivat meidän kiinniolevan ravintolan kuistille odottamaan seuraavaa osuutta. Vastapäinen kyläkauppakin päätti pian vetää metalliset serminsä kiinni. Ehkä avasi illalla puotinsa uudestaan.

El Vallen kyläraiteista se toinen. Ei ristinsielua.

Niin, seuraava osuus: mopot. Majoittajan lähettämään vahvistusviestiin ei koskaan tullut lisätietoa, oliko mopokyydit loppumatkalle järjestyneet. Nyt me vain odotimme. Kanssamme samalla kuistilla mopokyytejä notkui odottelemassa kolmihenkinen perhe: noin 65-vuotiaat vanhemmat ja heidän noin nelikymppinen tyttärensä. Olivat fiksuja ja ostivat ennen kyläkaupan sulkua itselleen kylmät oluet. Näky huurteisesta olutpullosta herautti trooppisessa helteessä kuolan kielelle. Eikä pieni rohkaisu seuraavaa matkantaittamisvaihetta varten olisi kieltämättä ollut pahitteeksi... Jo siinä vaiheessa nimittäin mietin, että kuinkakohan itse pysyn reppuineni ja olkakassin kera mopon kyydissä. Millainen moporeittikin edessämme sattuisi olemaan? Tuskinpa leveää kylänraittia, sillä tuk-tukeilla ei matkaa enää voitu jatkaa.

Mietin omaa mopon kyydissä pärjäämistä kantamuksineni, mutta sitäkin suurempi mysteeri tulisi olemaan, kuinka 65-vuotias olutvatsainen herra sen tekisi. Ja sehän nähtiin. Kun ensimmäiset kaksi mopoa tulivat paikalle, lähti tuosta perheestä isä ja tytär kyyteihin. Isä joutui käyttämään minuutteja, että jalkansa nousi mopon yli toiselle puolelle. Raukalla oli jaloissaan vieläpä joustamattomat ja arvatenkin tropiikissa hitusen hiostavat täyspitkät farkut! Tasapaino jalan heittovaiheessa meinasi pettää useampaan kertaan. Äiti ja tytär auttoivat ja kannustivat. Lopulta isä istui tanakasti mopon penkissä. Kuski otti herran matkatavarat vatsapuolelleen ja mopo karautti kyläraittia näkymättömiin. Me neljä ja perheen äiti jäimme odottamaan seuraavia mopoja. Kohtalaisen pian tuli kolmas mopo. Sen kyydin otti äiti. Me neljä jatkoimme odotteluamme. 

Lopulta kaksi ensimmäistä mopoa tulivat takaisin. Samat, jotka olivat vieneet isän ja tyttären. Nyt oli meidän vuoromme ukkokullan kanssa. Takapenkille hop ja kassi olalle! Kuski otti reppuni vatsapuolelleen. Onneksi minulla oli nuoruusvuosiltani kokemusta kevytmoottoripyörän kyydityksistä. Luotin, että pysyisin kyydissä. Ja kas, jännitys laukesi heti, kun mopomatkaan päästiin. Sehän oli aivan mahtava kyyti! Kun kylän raitti loppui, mopolla ylitettiin laudoista kyhätty silta, eipä juuri riippusiltaa vankempi, mutta onneksi matalalla oleva sellainen. Leveyttä sillalla oi korkeintaan pari metriä. Laudat lonksuivat kovaa moponpyörien alla. Paikallinen teinityttö oli juuri käynyt kalassa. Kantoi tuoreita kaloja samaa siltaa pitkin. 

Sillan jälkeen kaarsimme vehreälle polulle. Se ei todellakaan olisi ollut kahden mopon rinnakkain ajettava, polulle mahtui vain yksi mopo yhteen suuntaan kerrallaan. Polunviereiset ruohot kutittelivat mukavasti sääriä, kun sitä huristelimme. Polku mutkitteli. Lopulta iso kaarre, pieni hiekkakumpu ja kas, olimme merenrannassa. Loput kilometrit ajoimme Tyynenmeren rantahietikkoa pitkin ja sillä pätkällä kuski päästeli moottoristaan kaikki tehot irti. Ukkokullan mopokuskilla oli allaan nähtävästi ärhäkämpi peli, sillä he saivat rantapätkällä kasvatettua etäisyyttä meihin takana tuleviin. Meno oli hurjaa, mutta myös hurjan hauskaa! Matkalla ei näkynyt kyydistä pudonneita isomahaisia farkkuhousuisia ukkoja, ja sielläpä hän samassa majapaikassa jo oluttölkki kourassa tepasteli, kun saavuimme lopulta perille mekin. Kun mopot jättivät meidät kyydeistään, maksettiin kuskeille kyydityksestä, ja he lähtivät hakemaan vielä ystäväpariskuntaamme.

Viimeiset kilometrit mopokyytiä rantahietikolla takana. Perillä ollaan! 

Joku saattaisi sanoa matkaamme perille asti haastavaksi, minusta se oli ennemminkin mukavan eksoottinen. Ja ehdottomasti vaivansa väärti! Perillä meitä nimittäin odotti ihana viidakkomökkimajoitus. Toki paikan päältä puuttuivat monet nykymukavuudet kuten juokseva vesi. Lisäksi majapaikan aurinkopaneelit eivät majoittumisemme aikana toimineet, joten kaikki sähkö ja pätkittäin toimiva wifikin pelasivat varageneraattorin avulla. Toimivat silloin kuin toimivat.

No paljonko vauhdikas menolippu viidakkoon maksoi? Medellinistä eteenpäin lentolippu yhdelle maksoi 57 usd, tuk-tuk- ja mopokyydit muutamia dollareita, vaikka bensa mahtoi tuolla maailmankolkassa olla tuontitavarana suhteellisen kallista. Kun ottaa huomioon myös maksetun turismiveron, taisi kokonaiskustannus jäädä noin 75 US-dollariin/hlö. 

Meidän mökki.

Mökkimme suihkutila, paitsi ettei ollut suihkua. Ämpäristä vettä niskaan, peseydyttiin kuten on "ennen vanhaan" peseydytty. 

Vaikka monia nykymukavuuksia majapaikastamme puuttuikin, lisäpisteitä toivat sen ihanat kotieläimet. Oli kaksi superystävällistä kissaa, useita koiria, kanoja ja kukkoja. Kukot luonnon omina herätyskelloina alkaen klo 05.

Mutta perille päästiin! Nyt emme olleet missään kyläntapaisessakaan. Olimme keskellä ei mitään. Edessä Tyynimeri, takana pelkkää viidakkoa. Jää varmasti yhdeksi ikimuistoisimmista matkoista ja majapaikoista, joissa olen koskaan ollut!

Aamuaurinko veden ja viidakon rajapinnassa.

Matkamme seikkailuhenkinen osuus ei suinkaan ollut kaikki vielä tässä. Pitihän meidän muutamaa päivää myöhemmin päästä jollakin tapaa viidakosta myös pois! Paluuseen emme käyttäneet samaa reittiä tai menopelejä kuin tullessamme — tietenkään, hahah. Jos menolippu viidakkoon oli edullinen, niin paluu, sepä se sitten maksoikin, niin sanotusti miljoonaluokkaa! Niin, ja mitä kaikkea me tuolla viidakossa sitten teimme ja näimme? 

Näistä kerron teille lisää jatkossa. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!