Yllätyspotut ja äkäpussin kesytystä

Reilu viikko sitten se alkoi. Kevät. Ainakin säiden puolesta. Lämmin aalto pyyhkäisi tälle vuodelle ensimmäistä kertaa Piilaaksoon ja viime viikonlopusta tuli ihanan lämmin, jopa kesäinen. Niinpä sain inspiraation laittaa takapihan pienen kasvimaani talven jäljiltä kuntoon.

Tällaiset kylvöt tänä vuonna. Lisäksi kasvimaallani oli jo viime kaudesta tankoparsaa, jota yritän kovasti saada syötäväksi asti.

Kalenterissani oli lukenut muistutuksena "Istuta maissit!" jo pari kolme viikkoa aiemmin, mutta kun täällä on ollut niin turkasen kylmää ja sateista, niin moisia toimia on pitänyt lykätä. Olin onneksi idättänyt maissia siemenistä jo sisällä, joten sain tökätä nyt multiin hennot, noin 15 cm korkeat minitaimet. Niitä laittessani kyllä tuumailin, että loppujen lopuksi niidenkin kasvukausi täällä meillä Pohjois-Kaliforniassa on aika lyhyt. Tai ainakin meidän takapihalla, kohdassa, johon aurinko porottaa. Kesää, sitähän meillä siis riittää ison osan vuodesta, yleensä sinne loka-marraskuulle asti, mutta kun keskikesä on taivasalla monelle kasville aivan liian kuuma. Niinhän minulle kävi maissien kanssa juuri viime kesänä: ne kuivahtivat pystyyn. Eli monen vihanneksen kohdalla täällä on vuodessa kaksi kasvukautta, ensimmäinen keväällä ennen kuuminta ja kuivinta aikaa, toinen sen jälkeen. Ja tästä syystä olisi ollut mukava saada maissit ulos kasvimaalle jo vähän aiemmin. Mutta minkäs teet, ja tällaista kokeilevaa puutarhurointiahan tämä touhu on minulla aina ollut.

Varsinainen yllätys minua kuitenkin odotti, kun ryhdyin kasvimaatani mylläämään. Sain nimittäin nostaa sieltä vielä yhden erän uutta perunaa! Olivat jotenkin uskomattomalla tavalla säilyneet talven yli. Siitähän sitten riemu repesi! Ei muuta kuin äkkiä sillikauppaan ja saimme nauttia oikein kesäisen lounaan.

Yllätyspotut voin kera, silliä ja salaattia. Namskis!

Seuraavaksi toiseen yllättävään ja positiiviseen käänteeseen:

Äkäpussin kesytys

Monet varmasti muistavat, kun olen kertonut teille pihallamme liikuskelevista villikissoista. Ensimmäinen niistä, vaaleaturkkinen töpöhäntä, havaittiin noin 2,5 vuotta sitten ja toinen, se tummempi, ehkä reilu vuosi sitten. Tummempi viiksiniekka ystävystyi kanssamme aika nopeasti: antautui silityksille ja nykyään tulee pihaamme maukuen rapsutuksia myös kerjäämään. 

Mutta tämä vaalea. Se on ollut sähäkkä tapaus. Katti ei todellakaan ole tottunut ihmisiin ja alkuun osoitti meille pelkkää sähinää, kynsiään ja hampaitaan. Lukemattomat kerrat meidän lähestymisyritykset todellakin kostautuivat, kun katti raapaisi kynsillään ja täräytti uhmakkaat sähinät päälle. Huomasimme myös, että mitä nälkäisempi kissa oli, sitä äkäisempi. Kun sitten sai masunsa täytettyä tarjoamallamme kuivamuonalla, niin oli jo astetta lempeämpi. Hyvä ruoka, parempi mieli, vai miten se meni. Mutta lähelleen ei päästänyt edelleenkään.

Ulkokalusteiden vanhan istuinpehmusteen Hänen Ylhäisyytensä on kelpuuttanut makuupaikakseen aika useinkin. Varsinkin sateiden aikaan tykkäsi kömpiä tänne suojaan.

Kunnes viikko pari sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Vaalea kissa uskaltautui jo tulla lähemmäksi, mutta vain silloin, kun toinenkin kissa oli jaloissa kiehnäämässä. Seuraava askel oli, että yritimme raapaisujenkin uhalla hiukan silittää arkailevaa kissaa hännän kohdalta selästä. Kissa meni kosketuksesta selvästikin hämilleen ja ensireaktionsa oli perääntyminen, sähinä ja hampaiden irvistys. Seuraavina päivinä parin sekunnin mittaiset rapsutukset eivät enää aiheuttaneetkaan sähinäkohtauksia. Mutta varpaillaan olimme molemmat osapuolet.

Loppuukos tässä pian kädet kesken, jos molemmat ovat rapsutuksia vailla yhtä aikaa, mutta toista pitää kuitenkin tarkkailla ja varoa vielä koko ajan?

Mutta kas, tällä viikolla kissa tuli jalkojemme juureen jo yksin, pukkasi pienesti päällänsä ja sitten tyrkytti peräänsä. Taisi siis olla jo mukavan tuntoisia rapsutuksia vailla. Ja jee, kissa antoi todellakin hetken aikaa rapsuttaa itseään! Toki mitään muuta kohtaa emme ole vielä uskaltaneet kokeilla kuin tuota hännänpäällistä. 

Tällä viikolla tapahtui sitten vielä toinenkin ihme saman katin kanssa. Olemme pitäneet ulko-ovea auki tuulettaaksemme ja yhtäkkiä tämä vaalea tassuttelija istuikin jo eteismatollamme. Ja teki seuraavana päivänä saman uudestaan ja kävi jo muutaman metrin verran nuuhkimassa paikkoja. Mutta kovin arkana totta kai oli, emmekä halunneet kissaa ajaa heti uloskaan. Muutamia minuutteja ovat tutkimusmatkat nyt kestäneet. Että todella rohkea veto entiseltä supersähisijältä! Sisäkissaa siitä koskaan tuskin tulee, mutta tämä hissuksiin tapahtunut luottamuksen kerääminen kissalta on ollut mielenkiintoinen prosessi. 

Ovat nämä molemmat pihapiirimme katit vain niin mahtavia seurattavia. Välillä voivat paistatella täysien vatsojensa kanssa jopa alle metrin etäisyydellä toisistaankin, välillä sitten taas tappelevat, kumpi pääsee juuri sille kyseiselle ruokakupille, vaikka ruokakuppeja on tarjolla kaksi. Molemmille olisi omansa. Vaalealla katilla on harmillista kyllä edelleen vähän kiusaajan vikaa. Hiipii toisinaan ja yllättäen räpsäisee kynsillään toista kissaa persuuksille.

Siinä kellistellään ja vieläpä ihan yksin ja ihmistä lähellä.

Näiden viimeisimpien kissakäänteiden osalta olemme ukkokullan kanssa nauraneet, että eihän meillä mennyt kuin 2,5 vuotta ja lahjomisessa kymmenkunta jättimäistä kuivamuonapussia, kun lopultakin tämä vaalea viettelijä alkaa osoittaa edes pieniä merkkejä ystävyydelle. Kyllähän tässä matkan varrella uhkasi jo usko loppua koko hommaan. Mutta juuri tällä hetkellä Hänen Ylhäisyytensä saattaa suvaita meidät lähipiiriinsä. Ehkä ensi viikolla on toisin. Koska kissa.

Tällaisia pihakuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kohti unelmaa

Ehkäpä useampikin teistä lukijoistani vielä muistaa yhden tietyn postaukseni aika tarkalleen kolmen vuoden takaa. Sen otsikkona oli "Olen päättänyt kirjoittaa kirjan!". Tuolloin pitkäaikainen unelmani kirkastui ja päätin ryhtyä toimeen: kirjoittamaan esikoiskirjani käsikirjoitusta. 

Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Käsikirjoitukseni ennätti saavuttamaan jo isoja muodonmuutoksia, kunnes kesken kiivaimpien kirjoitushetkien peliin puuttui elämä. Ja sen syvät vedet. Kun lamauttava suru alkoi lopultakin helpottaa, ampaisivat kalenteriini allekirjoittaneenkin yllättäneet työkiireet. Niiden ansiosta käsikirjoitukseni lojui pöytälaatikossa koskemattomana viimeiset 1,5 vuotta. (Mutta voin sanoa, että tuo pöytälaatikkojakso teki sille vain hyvää.)

Seuraavaksi elettiinkin jo vuoden 2023 viimeisiä hetkiä, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Yksi kustantamo, johon olin ollut yhteydessä käsikirjoitukseni alkuaikojen raakileella, otti yhteyttä. Olivat kiinnostuneita. Ja nyt, maaliskuussa 2024 voin onnesta soikeana todeta allekirjoittaneeni elämäni ensimmäisen kustannussopimuksen, jihuu!

Jos kaikki menee jotakuinkin suunnitelmien mukaan, esikoiskirjani ilmestyy lokakuun lopussa. Iiks, tämä on huisin jännää!

Pihamme persikkapuun tämän kevään ensimmäiset kukinnot. Paljon on vielä nupullaan, aivan kuten esikoiskirjanikin, vielä nupussa ja suu supussa.

Pää pilvissä, jalat maassa

Jouduin aluksi vähän sulattelemaan tätä tapahtunutta ennen kuin paljastin uutisestani mitään edes sometileilläni. Olihan tämä itsellenikin suorastaan shokkikäänne, hahah. Tällä hetkellä elän vielä vaihetta, jossa pääni liihottelee pilvilinnoissa. Lähinnä haaveilen ja suunnittelen kirjajulkkareitani. Viralliset julkkarit pidetään kustantamon tiloissa Helsingissä, mutta uskoisin pitäväni varjojulkkarit myös Oulussa. Ja ystäväni Piilaaksossa, he "vaativat" toisia varjojulkkareita vielä Piilaaksoonkin. Ja mikä ettei, onhan silloin syytä juhlaan! 

Mutta ennen noita juhlia minulla on vielä monta hikistä, koneen ääressä istuttua tuntia edessäni. Eli pitäisi saada valmiiksi se kirja.

Tähän mennessä minulle on jo nimetty kustannustoimittaja, joka parhaillaan perehtyy käsikirjoitukseni nykytilaan. Niinpä olen vielä sellaisessa odotustilassa, milloin ja millä tavalla pääsen vihdoin käärimään hihani tekstini kanssa. Ja tämä odottelu on varmasti edesauttanut minua pysymään siellä pilvilinnassa. Eli kaikki ne kenties tuskaisetkin tositoimet odottavat vielä edessäni, huh huh.

Tunteiden sekamelskaa

Ilmassa väreilee nyt yhtä aikaa valtavaa iloa ja jännitystä, mutta myös vähän kauhua ja jopa pelonsekaisia tunteita. 

Ilo ja onnellisuus kumpuavat tietenkin siitä, että olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta jo useita vuosia. Kirjani työnimikin syntyi jo kahdeksan vuotta sitten. Haave on kuitenkin näiden vuosien aikana ollut ailahtelevainen: välillä olen unelmoinut kirjastani intohimoisemmin, välillä olen kuopannut koko ajatuksen. 

Jännitys puolestaan syntyy siitä, kuinka tämä kaikki nyt etenee. Tuleeko matkan varrella yllätyksiä, tai paremminkin, kuinka monta niitä tulee? Ja kuinka isoja? Eli kun on koko tällaisessa prosessissa mukana nyt ensimmäistä kertaa, niin jännittäähän se toki. Kauhu ja pelonsekaisuus sen sijaan vaanivat nurkan takana varmasti sitä enemmän, mitä lähemmäksi kirjan julkaisuajankohtaa tullaan.

Uuden edessä.

Ja lopuksi vielä sananen siitä postaukseni tärkeimmästä:

Kirjastani

Kyseessä on tarinallinen tietokirja, jonka tapahtumat sijoittuvat yllätys, yllätys Piilaaksoon, mutta hetkittäin myös Ouluun ja sen IT-maailmaan. Kirjani työnimenä on Uunipelti-identiteetti. En tässä vaiheessa paljasta kirjan sisällöstä vielä enempää, koska totuus on, että osa aiheista jouduttaneen tiputtamaan vielä lopullisesta julkaisuversiosta pois käsikirjoitukseni laajuuden vuoksi. 

Vaikka olen pystynyt tässä vaiheessa jakamaan esikoisteoksestani tietoja vielä näinkin niukasti, ovat muutamat ystäväni jo tehneet ennakkotilauksia. Mikä luottamus! Kiitos, te ihanat! Samoin olen saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos myös niistä, ne ilahduttavat kovasti tässä vaiheessa urakkaa.

Niinpä tässä on nyt eletty jännittäviä aikoja, ja niitä on taatusti vielä edessäkin kirjaprojektini parissa. Kun kysyin yhdeltä tutulta ammattikirjailijalta pari vuotta sitten vähän ammattiapua, hän toppuutteli minua: 

"Kaisa, blogin kirjoittaminen voi olla pikasprintti, mutta kun kyseessä on kirja, puhutaan maratonista." 

Ja tämä on tullut koettua kantapään kautta. Kertoohan sen jo tapahtumien aikajännekin. Sitä maratonia minä tässä nyt puuskutan, ja toivottavasti pääsen matkallani vielä maaliin asti.

Tällaisia iloisia uutisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos joku on kiinnostunut e-kirjaversiosta, niin sellainen julkaistaneen keväällä 2025.

Viety kuin litran mittaa

Nyt on ollut vauhdikasta arkea. Niin vauhdikasta, että bloginikin jäänyt kaikessa tohinassa aivan kinttuihin. Edellisestä postauksestani on hurahtanut jo yli kuukausi! Tällä kertaa postauksessani on luvassa enemmän sellaista ajatuksenvirtaa, mitä viimeisen kuukauden aikana on arjessa muiden muassa tapahtunut.

Pieniä kupruja terveydessä 

Helmikuussa kehittelin jostakin itselleni kummallisen toispuoleisen, mutta todella kipeän kurkkukivun. Lopulta nieluuni ilmestyi jopa pieniä rakkuloita, joten lääkäriinhän siitä oli lähdettävä. Kiitos paikallisen terveydenhuollon, sain onnekseni lääkäriajan heti seuraavalle päivälle ja vieläpä omalääkärilleni. Kaikki mahdolliset testit otettiin, mutta tulokset olivat negatiivisia. Niinpä kivun aiheuttaja ja rakkulat jäivät lopulta mysteeriksi. Mutta puolikuntoisena olin hyvinkin yli viikon verran. Ibuprofeiinia kului. 

Kun sitten sain lopultakin kurkkukipuni hellittämään, suuntasin innoissani kuntosalille. Ja nähtävästi hiukan liiankin innoissani, sillä loukkasin siellä kyynärpäätäni. Käsivarteni ei suostunut suoristumaan muutamaan päivään. Toivotut lihakset eivät näemmä tule yksin ja ilman vastuksia.

Jokavuotinen urheiluspektaakkeli 

Helmikuun alkupuolella USA:ssa seurattiin tietenkin jännittyneinä spektaakkelia nimeltään Superbowl. Vaikket itse ottelusta välittäisikään, ei sen ennakkomainonnalta yksinkertaisesti voi välttyä. Jo viikkoja ennen ottelua näytetyt kaikki ne sadat tai tuhannet ruokamainokset televisiossa, huh huh. Kaikki tähtäävät tekemään myyntiennätyksensä juuri Superbowl-sunnuntaina. 

Tänä vuonna saimme iloksemme kutsun Superbowl-kotibileisiin. Mukana oli suomalaisia niin vanhoja kuin uusiakin tuttavuuksia. Itse en niinkään tuosta ottelusta välitä, joten sitäkin tärkeämmässä asemassa olivat mukava seura ja osin nyyttäriperiaatteella toteutetut maittavat tarjoilut. Mutta kääntyipä peli loppumetreillä niin jännittävän tasaväkiseksi, että television edessä istuin lopulta nauliintuneena minäkin. Iso kiitos vielä juhlista isäntäväelle, jos satut(te) tekstini lukemaan.

Helmikuussa vietettävä Lunar New Year on toinen, joka Piilaakson väestöpohjasta johtuen näkyy arjessa voimakkaasti ja monella tapaa. On juhlintaa, kulkueita, tuotteita ja punakeltaisia koristeita joka paikassa. Tässä kullan värisessä salkussa myynnissä brandyä jokaisen astrologisen merkin muotoisessa lasipullossa.

Helmikuu on juhlakuu

Helmikuu on myös meidän taloudessamme mukava juhlakuukausi. Silloin juhlimme niin ystävänpäivää, joka täällä Yhdysvalloissa on enemmän rakastavaisten kuin ystävien juhla, mutta järjestämme yleensä jotakin kivaa myös ukkokullan synttäreiden kunniaksi. Tänäkin vuonna synttärisankari sai valita illallispaikan ja halusi lempiravintolaamme perulaiseen. Ihana illallinen siitä tulikin.

Perulaisravintolan veskissä minua nauratti, sillä paitani oli likipitäen samaa kuosia tapetin kanssa.

Lisäksi tänä vuonna helmikuu oli siitäkin merkittävä kuukausi, että kaksi hyvää ystävääni täytti 50 vuotta. Yllätin vuorollaan molemmat päivänsankarit onnittelemalla heitä puhelimitse, videosellaisella, sillä välissämme on Atlantti. Oli ihana "nähdä" hetki kasvotusten, ja juttuahan olisi riittänyt tietenkin pidempäänkin. Molemmat puhelut saivat väistämättä peilaamaan, kuinka monta vuotta olemme yhdessä tuosta 50 vuodesta kulkeneet. Kumpaisenkin kohdalla aika monta. Mieleeni palautui muistoja nuoruusvuosilta yksi jos toinenkin...

Matkojakin poikkeuksellisen tiuhaan

Ukkokullan synttäreiden lomassa saikin alkaa jo pakkaamaan snorklausvälineitä matkalaukkuun, sillä "hiihtolomamatkamme" lähestyi. Hiukan sattumankauppaa oli, että matka osui näin lähelle edellistä, Etelä-Amerikan kiertomatkaamme, mutta tämän reissun olimme varanneet jo viime heinäkuussa. Löysin sillon hyvän matkatarjouksen, josta "ei voinut kieltäytyä", hahah. Tuolloin heinäkuussa Etelä-Amerikan matkastamme ei vielä ollut tietoakaan, saati että se edullisempien lentolippuhintojen vuoksi venähtäisi vielä yhden viikon tammikuun alkupuolelle. Niinpä näiden kahden ulkomaanmatkan väliin jäi nyt vain viisi viikkoa.

Aamusnorklauksella kävi mieletön tuuri, kun merikilpikonna päätti uiskennella aivan "kotilaiturimme" kupeessa. Tässä konna haukkaamassa pinnalla hetken happea, kunnes sukelsi taas etsimään korallien lomasta aamupalaansa.

Hiihtolomamme oli oikein onnistunut ja rentouttava. Koko alkuvuosi on ollut Pohjois-Kaliforniassa todella sateinen ja tavallista kylmempi, joten viikko auringossa piristi ja lämmitti siinäkin mielessä kummasti. (Eilen uutisissa kerrottiin tämän talven sademäärän olevan alueellamme 129 % normaalista. Ja uusia saderintamia on vielä luvassa...)

Mutta sen, että pääsimme reissusta kotiin, olikin aika ottaa jo pienempi matkalaukku esiin. Tämän seuraavan matkan ajankohta tuli meille niin sanotusti ilmoitusluontoisena asiana: Popkuningatar Madonnan piti aloittaa kiertueensa viime syksynä, mutta sairastapauksen vuoksi alkukiertueen keikat peruttiin. Meillä oli liput lokakuiseen konserttiin Las Vegasissa. Nyt uudeksi keikka-ajaksi oltiin ilmoitettu maaliskuun ensimmäinen päivä. Näin ollen yövyimme reissujemme välissä vain neljä yötä kotona, jolloin ohjelmana oli edellisten matkalaukkujen purku, pyykinpesua, uuden laukun pakkaus ja jälleen loikka lentokoneeseen kohti Las Vegasia. Keikkaliput olivat viimevuotinen syntymäpäivälahjani ja nyt siitä lopultakin oikein ilolla pääsin nauttimaan. 

Lisäksi niiden neljän kotona piipahdetun päivän ajalle osui kaikenlaista ylimääräistä isompaa kuin pienempääkin säätöä. Minulla oli muiden muassa ajanvaraus silmälääkärille ja koska tiesin, että linssieni vahvuudet tulisivat muuttumaan, oli tarkoitus löytää myös uudet silmälasikehykset. 

Se sitten on painajaismaista hommaa varsinkin minunlaiselleni likinäköiselle, joka en peilistä kauempaa näe, miltä kehykset näyttävät. Kehyksien valitseminen on jo muutoinkin omanlaisensa rutistus. Nykyään olen tehnyt joka kerta ennen kehysten valintaa päätöksen, että en todellakaan valitse lopullisia kehyksiäni siinä vaiheessa, kun olen saanut pupillien laajennustipat silmiini. Silloin näkökykyni on vieläkin rajallisempi. Mutta arvatkaapa, millaiseen ratkaisun sitten päädyin tällä kertaa? No siihen samaan kuin jo pari kertaa aiemminkin: valitsin kehykset hetkellä, kun silmäni olivat pelkkää isoa pupillia, hahah. Uudet lasini eivät vielä ole valmiit, mutta arviolta ensi viikolla pääsen vihdoin näkemään (sanan varsinaisessa merkityksessään), että mitä tulinkaan nenälleni valinneeksi. Onneksi minulla oli tuona päivänä puhelimen viestien päässä arvosteluraatilaisia, jotka antoivat puolisokealle mielipiteitään. Kiitos vielä.

Lisää elämyksiä

Paitsi että hiihtolomamatkamme oli totta kai elämys, oli tapahtumarikasta menoa luvassa lisää myös Las Vegasissa. Siellä jo useasti käyneenä, ei sen kasinomaailmasta jaksa innostua enää yhtä lailla kuin ensikertalaisena. Niinpä olimme Madonnan lisäksi mahduttaneet pariin päivään muutakin ohjelmaa. Olimme varanneet ystäviemme suosituksesta liput Cirque du Soleilin "O"-näytökseen. Ja olihan se aivan huikea esitys. Ja Bellagio-kasinohotellin teatterin puitteet esitykselle mitä upeimmat. Lisäksi minulla oli vielä yhtenä päiväohjelmanumerona vierailla Las Vegasin suhteellisen uudessa, Prinsessa Diana -näyttelyssä. Oi että!

Prinsessa Diana -näyttelyssä oli valtava määrä sekä tietoa että aitoa materiaalia lähtien aina hänen lapsuudestaan. Nähtävillä oli esimerkiki Dianan ranskan kielen harjoituskirja. Näytteillä oli myös täydellinen kopio hänen hääpuvustaan. Ja kyllä, se pitkä laahuskin oli tuolla takana. Kukapa ei kyseistä pukua Dianan ja Charlesin hääseremoniasta muistaisi!

Kotimatka meni jännittäväksi

Paluulentomme Las Vegasista kotiin oli lauantaina. Ja kuinka ollakaan, ei siitäkään jännitysmomenttia puuttunut. Tuolloin lauantaina Las Vegasin alueella mitattiin ennätyksellisiä myrskytuulia puuskineen. Jonkin uutisen mukaan lentokentällä puuskat olivat kovimmillaan jopa 40 vuoteen. Lisäksi esimerkiksi yksi kaupungin keskustan pääkaduista jouduttiin sulkemaan, sillä hotellin nimikyltti oli paiskautunut tuulen voimasta kadulle. Pieniä tappioita tuli myrskyssä meillekin, sillä ukkokulta menetti otsalleen nostamat aurinkolasit. Myrsky vei ne mennessään. Oli se kauhea myräkkä, hui olkoon!

Kävimme myrskypäivänä kävellen katsomassa Las Vegasin uutuutta Sphereä. Vaikka aurinko paistoi, tuntui matka voimakkaissa tuulenpuuskissa välillä jopa hengenvaaralliselle.

Näin ollen saimme jännittää, kuinka paluulentomme kanssa kävisi. Menimme ajoissa lentokentälle, vaikka etukäteen oli ilmoitettu, että lentomme tulisi olemaan ainakin muutamia minuutteja myöhässä. Lentokentällä alkoi kuitenkin paljastua kokonaistilanne. Kone, jonka oli määrä saapua Las Vegasiin ja jolla meidän oli tarkoitus matkata kotiin, ei päässyt myrskyn vuoksi laskeutumaan. Oli yrittänyt sitä jo kaksi kertaa, mutta joutunut molemmilla kerroilla palaamaan kiertämään kehää kentän yläpuolelle. Vasta kolmannella yrittämällä kone pääsi maankamaralle. Satuin lentokentällä wc-tiloihin samaan aikaan, kun tuolta lennolta ja koneesta ulos päässyt nainen tuli sinne myös. Naispolon hermot olivat täysin riekaleina.

Paluulentomme myöhästyi lopulta reilun tunnin verran, mutta olimme silti onnekkaita, sillä useampia muita lentoja peruttiin myrskyn vuoksi kokonaan. Ja voin sanoa, ettei se lentomatka ollut tasaista kyytiä. Pomppuja piisasi, huh huh.

Summa summarum

Kun siis nyt katsahdin peräpeiliin viimeisen kuukauden ajalta, niin todellakin tuntuu, että minua on viety kuin litran mittaa! Ja kun aivan kaikkiin menoaikatauluihin ei ole voinut itse edes vaikuttaa. Sairastapauksiani lukuun ottamatta kaikki on kuitenkin ollut ihanan antoisaa, ja tarjolla on ollut nyt lyhyessä ajassa paljon kohokohtia ja elämyksiä. En siis panisi pahakseni, jos maaliskuusta tulisi tempoltaan jo vaikka hiukan tasaisempi. Ja lompakkokin kiittäisi, jos pysyisi vaikka hetken ihan kotosalla, hah. Nyt onkin tuntunut ihan kivalle palata taas normaalin arkeen ja vähän jo hengähtää. 

Kuin tulisilla hiilillä...

Kaiken tämän vauhtiajon taustalla olen käynyt vielä lisäksi tietynlaisia neuvotteluja, jostakin minulle täysin uudesta ja erilaisesta, mutta tästä ehkäpä ensi postauksessa lisää. 

Nyt päätän näihin kuviin ja tunnelmiin, ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!