torstai 19. maaliskuuta 2015

Kalifornian ajokorttia ajamassa, osa 3

Vihdoinkin! Yli kuusi viikkoa ensimmäisestä yhteydenotostani Kalifornian DMV:lle oli kulunut ja lopultakin edessäni oli ajokortin suorittamisen viimeinen vaihe, ajokoe. Siitä kerron teille tällä kertaa.


Jotkut tykkää laittaa vähän tarroja autoonsa.


Kauhutarinat ennakkoon


Jälleen oli siis pitkä aika odottaa omaa testiaikaa ja tottahan toki aihe tuli puheeksi seurueessa jos toisessa. Niinpä siinä ehti kuulla jälleen monenlaista tarinaa ja kokemusta DMV:n toiminnasta. Osa kokeen jo läpikäyneistä toki sanoi, että helppohan se on, ei paniikkia. Ja onneksi sai kuulla myös niitä onnistumistarinoita. 

Omaa kurkkuani alkoi kuitenkin puristaa sitä enemmän mitä lähemmäksi oman kokeeni h-hetki tuli. Etukäteen oli mm. varsin yleinen käsitys, ettei ajokokeessa koskaan ajateta moottoritielle. No, viikko ennen omaa ajokoettani tämäkin romuttui, sillä yksi ystävistämme pääsi huristelemaan moottoritielle ajokokeessaan. Jälleen yksi esimerkki lisää siitä, että DMV on varsin yllätyksellinen! Yllätyksiä täynnä kuin Kinder-muna näin pääsiäisen lähestyessä!

Yhden suomalaisen ajokoe puolestaan kesti täällä huikeat kolme metriä! Hän ei siis päässyt edes DMV:n pihasta autonsa kanssa, kun muka katsottiin tapahtuneen niin törkeä virhe, että ajokoe hylättiin siihen paikkaan. Hänellä osui liikkeelle lähtiessä rengas ajoliuskan reunaan tai rengas lipesi liuskalta tai jotain ja se oli siinä. Kiitos ja näkemiin! Ensi kerralla sitten uudestaan.

Yhdellä suomalaisella taas riitti se, kun tietä ylittävä jalankulkija oli jo poistumassa suojatieltä vastaantulevien kaistalla, mutta kantapäänsä oli vielä kadun puolella ja kaveri lähtikin jo ajamaan, OMG! Tämä katsottiin taas kerran ns. critical driving error -arvoiseksi virheeksi, joten hylsy tuli. Eli otapas ja varaa uusi aika ja katsotaan ajamistasi sitten uudemman kerran.

Eli vaikka me suomalaiset ja suomalaisen autokoulun käyneet olemme varmasti piilaaksolaisessa liikenteessä kuskeja parhaimmasta päästä, niin kylläpä vain DMV:n mielestä kerrassaan vakavia virheitä teemme. Ja kyllä, tuon kehun suomalaisista uskallan sanoa, sillä kyllä täällä niin surkeita ajajia näkee, että huh huh. 

Lisäksi käytäntönä DMV-toimistoissa on, että jos ei kaikki lippuset ja lappuset ole ilmoittautuessa mukana, niin uusiksi menee. Kun ukkokulta suoritti ajokorttiaan, oli käytössämme vielä silloin vuokra-auto. Jos ajokokeen ajaa vuokraamon autolla, tulee DMV:n toimistossa näyttää lisävakuutus ja kyseisen vuokraamon antama lupa auton käytölle ajokokeessa. Tämä on kyllä kummallinen käytäntö, koska ajaisihan henkilö autolla joka tapauksessa, oli sitten kyseessä ajokoe tai ei. Noh, ukkokullalla ei tuota lupalappua ollut, mutta kyseinen vuokraamo sijaitsi lähellä DMV:n toimistoa. Niinpä ukkokulta ehdotti, että hän kyllä ehtisi hakea lupalapun ennen kuin oma ajokoeaika koittaa. Ei käynyt päinsä. Uusi aika oli varattava ajokokeelle. 
Salakuva moottoripyöräpoliisista.


Näiden kokemusten saattelemana tarvitsin hiukan etukäteistsemppiä ja sen seurauksena syntyi tämä:

Kotirouvan palkitsemisjärjestelmä


Olin kehitellyt mielessäni itselleni kolmiportaisen palkitsemisjärjestelmän ajokortin ajokokeen onnistuessa. Se meni näin: Jos saan ajokokeen ensimmäisellä yrittämällä läpi, saan ostaa itselleni lohkon amerikkalaista, yli-imelää, mutta ah, niin ihanaa porkkanakakkua. Jos taas ensimmäisellä ajokoekerralla tulee hylsy ja saankin kokeen läpi vasta toisella kerralla, olen oikeutettu lasilliseen shampanjaa. Kohonnut jurppimiskäyrä luonnollisesti tarvitsee lepyttäjänsä ja mojovan palkinnon. ;-) Jos taas tulee käymään niin ohrasesti, että ajokoe menee vasta kolmannella yrityksellä ns. pulkkaan, saan pullollisen shampanjaa sen henkisen kivun ja säryn lievitteeksi. ;-)

No, tällä kertaa kävi niin, että porkkanakakulla pääsin itseäni hemmottelemaan. Toisin sanoen, läpi meni! Voittajan on helppo hymyillä! Korpela vs. Californian DMV 1-0. Jee! :-)
Palkintoni.


Esivalmistelut


Tällä kertaa kaikkien tarvittavien dokumenttien tarkistamiseen kotona tarvittiin enää kaksi kertaa. Sen sijaan, tällä kertaa panostin tehodödöön. Olihan kohta tiedossa suorastaan kuumottavat tilanteet. Millainen se inssikin lienee, noin niin kuin henkilönä. Iiks!

Olin DMV:n toimistossa jälleen hiukan etuajassa, noin vartin verran. Täällä kertaa ei kuitenkaan passitettu pois ja jonon päähän uudelleen, vaan pääsin papereineni heti eteenpäin. Huh!

Tässä odotan vuoroani ajokokeeseen.

Koetta suorittamassa


Hyvä tuurini jatkui. Sain oikein ystävällisen inssin ajokoettani tarkastamaan. Yhtä hyvin ei käynyt minua edeltävällä kuskilla. Hänelle sattui ankara täti tarkastajaksi. Kuulin kun täti käskytti kuskipoloista kuin koiraa ennen kuin lähtivät ajo-osuutta suorittamaan. Huh, kerrankin näin päin.

Ajokokeessa ennen varsinaista ajo-osuutta tarkastetaan auton hallintalaitteiden käyttö ja toimivuus. Näitä ovat tuulilasinpyyhkijät, ns. defroster, käsijarru (täällä nimellä emergency brake), ajo- ja jarruvalot, vilkut ja hätävilkut. Lisäksi pitää osata näyttää tietyt käsimerkit. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä kansainvälisesti tunnettua käsimerkkiä, vaan auton ikkunasta kuskin käsivarrellaan näyttämät merkit mihin aikoo autollaan kääntyä. Ikään kuin suuntavilkun korvaajat. Näitä pitää ohjekirjan mukaan käyttää, jos aurinko häikäisee autojen ikkunoista niin, ettei muut kuljettajat näe vilkkuasi. Lieneeköhän tämäkin sääntö ajalta ennen aurinkolasien keksimistä? Täytyy kyllä sanoa, että tätä liikennemäärää katsoessa ja tuntien millaisia törttöilijöitä siellä kaahailee, ei kyllä tee yhtään mieleni ojentaa käsivartta pitkälle ulos ikkunasta. Niinpä allekirjoittaneen kohdalla taisi nuo näytetyt käsimerkit olla ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta siinä DMV:n pihassa.

Varsinaista ajamista en niinkään ajokokeessa jännittänyt, kunhan nyt vain se ajonopeus pysyisi aisoissaan. Se, mitä eniten jännitin kokeessa eteen tulevaksi oli peruutustesti. Kokeessa pitää ajaa auto peruuttaen parkkiin katukiveyksen viereen. Peruutus voi tapahtua suoraan taaksepäin, mutta jos autonrengas osuu kiveykseen, tulee kokeesta välittömästi hylsy. Toisaalta taas, renkaan tulee olla alle 18 tuuman etäisyydellä kiveyksestä. Ihmeen tarkkoja ovat tästä säännöstä täällä. Jos minulta kysytään, niin tuo on kyllä pelkkää nipotusta. Mutta eihän minulta tietenkään kysytä. ;-) 

Mutta peruutustestinkin kohdalla minulla oli tuuri mukanani. Ajoreitin varrella ei nimittäin ollut vapaata kohtaa peruutustestin tekemiseksi. Kun palasimme n. 20 minuutin ajon jälkeen takaisin DMV:n pihaan, inssi kertoi tämän syyn, miksi ei peruutustestiä voinut minulle teettää. Totesi sitten minulle, että no kyllähän sinä nyt toki suoraan osaat peruuttaa. Minä vastasin kirkkain silmin: "Tottahan toki!"
Inssin täyttämä arviointilomake ajokokeestani. Oikeassa yläkulmassa näkyy tekemieni virheiden määrä: 2 kpl.


Jälkisäikäytykset


Itse ajokoe oli nyt siis onnistuneesti takana ja huokaisin helpotuksesta. Mutta mitä vielä? Inssi oli juuri noussut kyydistäni DMV:n parkkipaikalla ja kokosin autossa papereita toimistoon vietäväksi. Yhtäkkiä auton varashälytin alkoi huutamaan, vilkut välkkyivät ja sitä rataa! Koko parkkipaikka raikui. En edes tiedä, mitä siinä tapahtui, mutta taas kerran pääsi polla punastumaan moisesta törttöilystä. Meni nimittäin hetki, ennen kuin sain auton vaikenemaan. Onneksi inssi jutteli jo jonkun kollegansa kanssa, eikä kääntynyt kannoillaan ja perunut koko koetta perustellen, että ethän sinä nyt näytä hallitsevan tätä autoasi et sitten ollenkaan. 

Eikä tässä vielä kaikki. Hoidin paperiasiat toimistossa loppuun ja lähdin ajamaan kotiin. Matkalla oli rautatien tasoristeyksen ylitys. Edessäni oli letka autoja, eikä rautatien toisella puolella ollut tilaa minun autolle. Jäin odottamaan kaistalleni ylittämättä rautatietä, aivan kuten oikeaoppisesti kuuluukin tehdä, kunnes tilaa junaradan toisella puolella oli vapautunut tarpeeksi ja lähdin vasta sitten jatkamaan ajoani. Tämä muutaman sekunnin odotus oli nähtävästi takanani ajavalle meksikaanolle liikaa. Herra kaahasi rautatien ylityksen jälkeen viereiselle kaistalle, ja oikeasti aivan pelottavan lähelle minun autoa, pui minulle vimmatusti nyrkkiään avonaisesta ikkunasta ja huusi raivon vallassa: "Fuck you!" Että näin.

Vaikka toden teolla säikähdin sitä nyrkkinsä heristelijää, toimi tämä hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka tässä nyt ajokortti on pian taskussa (kortin pitäisi tulla postitse kymmenen päivän sisällä) ja itse ajaisit sääntöjen mukaan, voi liikenteessä olla aina joku hullu, joka vaaratilanteen sekä itselleen että muille aiheuttaa.


Tässä parkkiruudussa se varashälytin sitten pauhasi.


Lopuksi vielä yksi seikka, joka kannattaa Amerikan liikennekulttuurista tietää.


Osavaltioilla omat ajolupansa


Ajokortti on Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen, sillä liikennesäännöt eroavat osavaltioittain jonkin verran. Ainakin yksi tiedossani oleva ero liikennesäännöissä on punaisella liikennevalolla oikealle kääntyminen. Se ei kaikissa osavaltioissa ole sallittua. Tämä liikennesääntöjen erilaisuus kannattaa matkailijankin muistaa. Erot aiheuttavat myös sen, että jos vaikkapa tänne Kaliforniaan muuttaa toisesta Yhdysvaltain osavaltiosta, tulee henkilön suorittaa paikallinen ajokortti ihan samalla tavoin kuin minunkin. 


Blogissa pieni tauko jälleen luvassa


Seuraavaksi blogipostauksissani onkin luvassa jälleen totuttua pidempi tauko. Perhepiirissäni vietetään nimittäin merkkipäivää, joten edessä on kymmenen päivän visiitti Suomeen! Mutta malttakaahan odottaa, amerikkalaisia kummajaisiakin on taas osunut kohdalle pitkä liuta.


Mutta hei, kohta siellä Suomessa kiukaat kuumiksi, sillä täältä tullaan!

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kalifornian ajokorttia ajamassa, osa 2

Edellisessä postauksessani kirjoittelin, millainen ajokortin hankkimisprosessi täällä Kaliforniassa ylipäätään on ja millaisessa mittakaavassa Kaliforniassa ja Piilaaksossa näissä ajokorttiasioissa liikutaan. Tällä kertaa kerron teille omista kokemuksistani ajokortin suorittamisesta, sillä eihän se ihan mutkatonta, vaivatonta, eikä paniikitonta ole tähän mennessä ollut. Itselläni on siis tällä hetkellä ajokortista ensimmäinen, teoriakoeosuus suoritettuna ja aikaa ensimmäisestä yhteydenotosta ajokortin hankkimiseksi on hujahtanut nyt kuusi viikkoa. 


Kun koeaikani viimein koitti


Kun teoriakoeaikani viimein koitti, en tiedä panikoinko kokeeseen mennessä enemmän itse koetta, vaiko DMV:n toimistoa ja sen henkilökuntaa! Veikkaan jälkimmäistä, sillä sen verran kauhujuttuja olin paikallisten DMV-toimistojen henkilökunnasta ehtinyt kuulemaan: mielivaltaista pomottelua, ynseää palvelua, simputusta, ei joustoa, kuri ja järjestys. Ja auta armias, jos jokin tarvittava dokumentti puuttuu! Käännytys pois ja on varattava uusi aika. Näin kävi kertaalleen ukkokullallekin. 
Ajokortin voi täällä mennä suorittamaan vaikka San Josen DMV-toimistolle. Kuvassa San Josen kaupungintalo. 


Omat kompastuskiveni


Paniikin vähentämiseksi päätin itse tutustua ihan kunnolla tuohon 100-sivuiseen liikennesääntöjen opukseen ja luin sen kertaalleen läpi. Osa teoriakokeeseen menijöistä laskee vain netistä löytyvien esimerkkikokeiden varaan ja pänttää tärpit esimerkkikokeiden kysymyksistä ja niiden oikeista vastauksista. Moni asiahan on toki ihan tuttua, kun on autoillut ja suorittanut ajokortin Suomessa ja monet tilanteet pystyy päättelemään maalaisjärjellä. Mutta sitten on se nippelitiedon osasto, josta jo kerroinkin. 

Itselleni opusta lukiessa eniten päänvaivaa taisivat tuottaa etäisyyksiin liittyvät tilannekysymykset. Täällä kun ne ilmoitetaan ja kokeessa myös kysytään käyttäen mittayksikkönä jalkaa (feet). Tyyliin, kuinka monta jalkaa ennen risteystä tulee laittaa vilkku päälle? Samoin nopeusrajoitukset eri alueilla, kuten asumis- ja bisneskortteleissa tai moottoriteillä, tulee teoriakokeessa tietää. Nekin ilmoitetaan täällä paikalliseen tapaan käyttäen mittayksikkönä maileja tunnissa (mph). Niinpä nämäkin kysymykset vaativat allekirjoittaneelta normaalia enemmän muistikapasiteettia, koska nopeuksiakaan ei voinut suoraan verrata suomalaisiin nopeusrajoituksiin.
Invapaikat on merkitty sinisellä katukiveyksellä. Vain oikeanlaisen luvan omaavilla on tälle parkkiruudulle asiaa.


Kokemukseni DMV:stä


Oma aikani ajokortin teoriakokeeseen oli klo 10. Lähdin hyvissä ajoin, jos sattuu olemaan vaikka ruuhkaa tai parkkipaikan etsimisessä meneekin huomattavan kauan aikaa. Siihen täällä nimittäin pitää aina vähän varautua. Kaikki DMV:lle tarvittavat dokumentit olin tarkistanut vielä aamulla ainakin viiteen kertaan ja silti takaraivossa jyskytti, että jos sittenkin joku puuttuu ja täti tai setä käskee minun palata häntä koipien välissä kotiin. Ei ruuhkaa ja parkkipaikkakin löytyi melkeinpä piikkipaikalta. Olin siis etuajassa. Astelin sisään toimistoon ja valitsin jononi. Jono ei ollut pitkä ja kello oli 9.30, kun oma vuoroni tuli. Kysyttiin, moneltako oma aikani oli. Vastasin, että klo 10. Mitä?! Klo 10 ja sinä olet jonossa jo nyt! Tule vartin päästä uudelleen jonoon! Okei...


Odotin vartin ja tietenkin käytin tuon aikani seuraten toimiston meininkiä. Paikalla oli yhtä aikaa 40 - 50 asiakasta. Yritin ottaa sisätiloista kuvankin tähän blogiini, mutta se ei nähtävästi ollut luvallista, sillä armeijan tyyliin minua käskettiin kuuluvalla äänellä poistamaan juuri ottamani kuvat puhelimesta välittömästi. Ärjyjä oli pieni nainen tiskin takaa. Ainakin puoli toimistoa kääntyi katsomaan, että kuka juntti siellä taas kuvia ottaa. Naamani loisti punaisena ja paljasti, että minä se olin. Seuraavaksi naamani valahti varmaankin kalpeaksi, sillä mietin, että nyt ne heittää minut niskasta pihalle. Apua, jo pari rikettä, liian aikaisin paikalla ja vielä kuvia menin ottamaan, enkä ole vielä päässyt koko hommassa edes alkuun! Onneksi sain vielä jäädä ja jatkoin toimistokuhinan seurailua. Kännykkä kameroineen pysyikin sitten koko loppuajan visusti laukussa.

Joku muukin onneton saapui paikalle joko liian myöhään tai liian aikaisin. Ripitys tiskillä. Ja jälleen niin, ettei kenelläkään 10 metrin säteellä jäänyt huomaamatta moinen väärään aikaan saapuminen. Ja koska me etuajassa saapuneet sitten maleksimme toimistossa ja odotimme, milloin saamme tulla jonoon uudestaan, kävi siinä luonnollisesti melkoinen hyörinä. Niinpä pieni nainen tiskiltä taas huutaa: "Älä tule hengailemaan DMV:lle! Elämäsi on liian arvokas siihen käytettäväksi!" Porukka tirskuu. Kai se oli tarkoitettu tunnelman keventämiseksi, vaikka tämäkin toteamus taas kapiaistyyliin huudettiinkin.

Kun olin kiltisti odottanut sen käsketyn varttitunnin, menin uudestaan jonoon. Oma vuoroni koitti luukulla hiukan ennen klo 10. Jännitti, joko nyt olen oikeaan aikaan luukulla ja joko minunkin asiani otetaan käsittelyyn. Huh, nyt minua palveltiin. Tämän jälkeen saamani palvelu olikin sitten kuin sulaa vahaa, eikä loppuajasta enää ripityksiä, eikä motkotuksia tullut. Kun paperibyrokratia kahdella eri tiskillä, näkötesti ja valokuvan otto oli hoidettu, pääsin lopultakin tekemään varsinaista koetta. Valokuvasta tuli tietenkin taas yhtä idiootin näköinen kuin aina ennenkin. Näin käy minulle aina, kun kyseessä on jokin pitkäikäinen dokumentti, kuten passi, ajokortti tai muu.
Liikennemerkkejäkin on täällä moneen junaan. Tässä varoitellaan villisioista.


Teoriakoe


Itse koe meni sitten lopulta todella hyvin. Hyppäsin koetta tehdessäni yli kaksi kysymystä, kolme hyppäystä olisi ollut maksimi. Toisen hyppäyksistä tein sen vuoksi, etten tiennyt mitä kysymyksessä käytetty dis- eli kieltosana-alkuinen verbi tarkoitti. Tuli sellainen 'ollako vaiko eikö olla' -olo. Lopulta testitulokseni oli kuitenkin 100% oikein, jee!

Se miksi edellisessä postauksessani kirjoitin niinkin väljästi, että koekysymyksiä on 30-40 kpl, on se, etten tiedä! Sähköistä koetta tehdessä nimittäin ei näytetty kysymyksen järjestysnumeroa, eikä sitä kuinka monta kysymystä on vielä jäljellä. Tämä harmitti itseäni, sillä missään vaiheessa koetta ei sitten uskaltanut ottaa ns. löysin rantein ja antaa mennä. Toisin sanoen taktikointi kesken koetta ei ollut mahdollista. Jos alkuosa kokeesta tuntui menneen hyvin, olisi loppuosan voinut ottaa hiukan rennommin, koska virheiden maksimimäärä oli kuusi kappaletta. Tämäkin oli varmasti tehty ihan tarkoituksella. 

Kokeen alkuosa meni itselläni sen verran sumussa, etten osannut yhtään arvioida kesken koetta, olinko vastannut jo kahdeksaan vaiko kahteentoista kysymykseen. Oli siis painettava ns. nasta laudassa loppuun saakka. :-)
DMV:n toimistosta kun ei sattumoisin sitä kuvaa sisältä ole, niin laitanpa kuvan tällaisesta Batman-rekisterikilvestä. 


Mitä kokeessa kysyttiin?


Jokaiselle kokeen tekijälle koekysymykset valikoituvat tietokoneelta sattumanvaraisesti. Yhtä ja samaa asiaa voidaan kysyä jopa kahteen kertaan, mutta hiukan eri muodossa. Itseäni huvitti, että minulle tulivat kokeessa kaikki mahdolliset koiriin ja kotieläimiin liittyvät kysymykset: Mitä seuraa, jos koiran hylkää maantien varteen? Missä tapauksessa koiraa on mahdollista pitää pick-upin lavalla? Tämä jälkimmäinen jäi aivan sattumalta opusta lukiessani mieleen, sillä vastaus oli mielestäni ympäripyöreydessään huvittava: Silloin kun koira on "properly secured". Jep.

Ja sitten vuorostaan kysymykset, joita eniten odotin, olivat autonrenkaiden suuntaa koskevat kysymykset. Niitä ei sitten kokeessa minulle tietenkään osunut. Ai mitkä renkaiden suuntaa koskevat kysymykset? No esimerkiksi pysäköidessä. Sitä kun oli Oulussa tottunut, että Pokkisen törmä oli keskustan ainoa kukkula, ei pysäköidessä renkaiden asennolla ole ollut niin väliä. Täällä kun tuo maasto on todellakin enemmän kumpuilevaa, niin myös liikennesääntöjen opuksessa korostettiin, missä asennossa renkaiden pitää olla, kun pysäköit tien varteen joko ylä- tai alamäessä. 

Toinen renkaiden asentoon liittyvä ja opuksessa mielestäni todella usein esiin tuotu asia oli risteyksissä vasemmalle kääntyminen. En tiedä, olenko suomalaisen autokoulun ajoilta sitten vain unohtanut, mutta tuntui, että opuksessa muistutettiin joka välissä, että kun käännyt vasemmalle ja odotat vastaantulevan liikenteen menevän ohi, tulee autonrenkaiden olla suunnattuina suoraan eteenpäin, eikä jo valmiiksi vasemmalle käännettyinä. Tällä tietenkin ehkäistään se tilanne, jos joku törmää kääntymässä olevaan autoon takaapäin, jatkaa auto kulkuaan suoraan eteen, eikä vasemmalle törmäten vastaantuleviin. Mutta kyllä tämä minusta vaan ihmeen usein oppaassa mainittiin.


Tasaisella, parkkiruutuun pysäköidessä renkaiden suunta suoraan eteenpäin on ok.


No, yritänpä pitää renkaat oikeaan suuntaan oikeissa tilanteissa, kun pääsen tällä viikolla ajokoettani yrittämään. Aika moni on täällä ajokokeessa myös ns. pompannut eli saanut hylätyn, osa täysin naurettavistakin syistä, joten kyllä tässä taas ilmassa pientä jännityksen virettä on. Katsotaan, kuinka tämän likan käy!

Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 12. maaliskuuta 2015

Kalifornian ajokorttia ajamassa, osa 1

Sen siitä sitten saa, kun asiaa lykkää aikansa. Rimakauhun. Olisi pitänyt vain laittaa homma heti työn alle, kun tänne muutti. Nimittäin Kalifornian ajokortin ajaminen. Nyt kun aikaa oli ehtinyt kulumaan, olin ehtinyt imeä kaikki kauhutarinat itseeni ja koko autokoulusta oli tulla melkoinen mörkö.


Kootut selitykset


Aluksi tulin kuitenkin ajaneeksi melko vähän, joten en sen vuoksi kiirehtinyt ajokortin kanssa. Samoin asiasta liikkuu hyvin erilaisia käsityksiä, kuinka nopeasti ajokortti tulee täällä suorittaa, mikäli aikeissa on autoillakin. Joidenkin mukaan aikaa olisi 10 päivää, joidenkin mielestä 3 kk. En tiedä, mikä on lopulta se oikea aikaraja. Veikkaan, että tuo 10 päivää. Suomalainen ajokortti ei käy täällä virallisesta henkilöllisyystodistuksesta ja jos poliisi sinut autoillessasi pysäyttää ja ajokorttia kysyy, on poliisin suhtautuminen suomalaiseen ajokorttiin yhtä arpapeliä kuin nopan heittäminen. Voi käydä hyvin, voi käydä huonosti, pahimpien uhkakuvien mukaan voi käydä hyvin huonosti.

Lopulta sain kuitenkin aikaiseksi tilata ajan ajokortin suorittamista varten. Osittain näiden pahimpien kauhukuvien pakottamana. Ne pistivät kummasti vipinää kinttuihini ja hyvä niin, nyt on prosessi käynnissä.


San Franciscon katukuvasta bongattu punainen Ferrari (vm. -05).

Mutta kuinka tuon ajokortin täällä sitten saa? Siitä kerron teille tällä kertaa.


Ajokortin suorittaminen


Kalifornian ajokortin suorittaminen tapahtuu kahdessa osassa. Ensin on kirjallinen teoriakoe ja mikäli sen läpäisee, on edessä vielä ajokoe eli ns. Behind-the-wheel-test. Ennen kirjallista koetta tarkistetaan myös näkö. Ajokortti suoritetaan jossakin DMV:n (Department of Motor Vehicle) toimipisteistä. 

Kirjalliseen kokeeseen mennään itsenäisen opiskelun (tai opiskelemattomuuden) jälkeen. Netistä löytyy liki 100-sivuinen opus Kalifornian liikennelaeista ja -säännöistä. Liikennekäyttäytyminenhän ei hirvittävästi täällä eroa suomalaisesta liikenteestä. Isoimpina eroavaisuuksina lienevät:

- nopeusrajoitukset
- ns. kimppa- eli carpool-kaistat
- ns. 4-suuntaiset STOP-risteykset ja väistämisvelvollisuudet niissä
- risteyksissä oikealle kääntyminen punaisilla liikennevaloilla
- pysähtyneen koulubussin ja tietä ylittävien jalankulkijoiden korostunut kunnioittaminen sekä 
- pysäköintisäännöt eri väristen katukiveysten kohdalla.

Moniin koekysymyksiin on mahdollista vastata oikein pelkällä maalaisjärjen käytöllä, mutta kokeessa testataan myös erilaista nippelitietoa. Yhtenä kysymyksenä voi olla vaikka, että millä nopeudella vaarallisten aineiden rekka saa ylittää rautatien.


Punaisen katukiveyksen kohdalla ei saa pysähtyä, eikä pysäköidä missään tilanteessa.

Ajokortin hinta Kaliforniassa on 33 dollaria. Uusintayritys ajokokeessa maksaa aina kuusi dollaria. Hinnan kiroissa ajokortin hankkiminen ei täällä siis todellakaan ole. Hankinta on kuitenkin käytännössä pakollinen kaikille, jotka autoilla aikovat. Lomamatkoillaan täällä käyvät ja vuokra-autoillaan ajavat pärjäävät tietenkin oman maansa ajokortilla. Turistin ei siis tarvitse lähteä paikallista ajokorttia suorittamaan.


Paperisesta sähköiseen


Nykyään kirjallinen koe suoritetaan sähköisesti. Viime kesänä, kun ukkokulta suoritti omaa ajokorttiaan, koe tehtiin kynä- ja paperimenetelmällä. Kirjallisessa kokeessa saa olla maksimissaan kuusi virhettä, kysymyksiä on 30-40 kpl, ja koetta saa yrittää suorittaa kolmella eri ns. appointment-ajalla. Yhdellä appointment-ajalla saa kuitenkin yrittää suorittaa koetta niin monta kertaa kuin haluaa. Jos koetta ei saa kolmella appointment-ajalla läpi, tulee ilmeisesti osallistua jonkinlaiseen autokouluopetukseen eli koulunpenkille, mars!


Heinäkuussa 2014 ajokortin teoriakoe suoritettiin vielä paperilla.


Sähköistä koetta suorittaessa saa kokeen aikana hypätä yli kolme kysymystä, jolloin saa tilalle uuden kysymyksen. Tiettyihin kysymyksiin on kuitenkin pakko vastata. Luulen, että esimerkiksi nopeusrajoitukset ja promillerajat ovat yksi tällainen ohittamattomien kysymysten luokka.

Olenkin aiemmissa postauksissani kirjoittanut amerikkalaisten löyhemmästä suhtautumisesta autolla ajamiseen drinkin tai parin jälkeen. Kalifornian liikennesääntöopas ei aihepiiriä kuitenkaan ole jättänyt mitenkään vähälle käsittelylle, sillä tuosta liki 100-sivuisesta opuksesta kuusi sivua käsittelee pelkästään alkoholirajoja ja rangaistuksia, joita rattijuopumuksesta seuraa. Sakkojen lisäksi rattijuopumuksesta voi seurata mm. kortin joutuminen hyllylle, alkolukon asentaminen autoon tai passitus erilaisiin hoito-ohjelmiin. 

Alkoholin suhteen alaikäisillä eli alle 21-vuotiailla promillerajakin on huomattavasti tiukempi: 0,1 promillea, kun täysi-ikäisillä se on 0,8. Lisäksi, jos alaikäinen kärähtää rattijuopumuksesta siirtyy heidän ajokorttinsa saanti. Oikeusteitse kortin saanti voi siirtyä tai voimassa oleva kortti voidaan evätä jopa kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Laajahkon alkoholiosuuden lisäksi oppaasta jäi erityisesti mieleeni yksi erityismaininta: Liikennemerkkien ammuskelu aseella on kielletty. Aijaa, okei, tämä onkin tuiki tärkeä tieto minulle. Pitääpä pitää mielessä. :-)


Tunnelissa pitää olla ajovalot päällä.


"Meillä on juuri nyt ruuhkaa..."


Ajokortin saaminen Piilaaksossa kestää! Täällä kirjalliseen kokeeseen pitää varata aika etukäteen ja vaikka valittavana lähialueillamme on useita DMV:n toimipisteitä, oli ensimmäinen saatavilla oleva aika kirjalliseen kokeeseen yli kolmen viikon päässä. Kirjallisen kokeen jälkeen, mikäli se menee läpi, saa käyttöönsä väliaikaisen ajokortin. Sen jälkeen on lupa varata aika ajokokeelle. Ajokortin suorittaminen tapahtuu siis vaiheittain, joten molempia koeaikoja ei pysty varaamaan samalla kertaa, vaan ensin pitää suorittaa kirjallinen koe onnistuneesti.

Itse sain myös ajokokeelle ajan vasta kolmen viikon päähän. Se lienee ollut joku peruutusaika, sillä ystäväni, joka tuli kirjalliseen kokeeseen samana päivänä 4 h myöhemmin, sai seuraavan vapaana olevan ajan, joka oli viiden viikon päässä. Toisaalta taas, yksi ystävämme otti ja soitti samalla viikolla varatakseen ajokoeaikaa ja sai ajan seuraavalle päivälle. Ota tuosta selvää, mikä logiikka aikojen varauksessa toimii, vai onko logiikkaa ollenkaan.

Tilanne on täällä muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana vieläkin ruuhkaisempaaan suuntaan. Kesällä, kun ukkokulta suoritti omaa ajokorttiaan, annettiin läpimennen teoriakokeen jälkeen väliaikainen ajokortti, joka oli voimassa 1 kk. Toisin sanoen oletusarvona oli, että varsinaisen kortin ehtii sekä suorittaa, että saada kortin postitse tuon yhden kuukauden aikana. Tällä hetkellä Piilaaksossa annettavat väliaikaiset kortit ovat voimassa 3 kk.
Väliaikainen ajokortti on kokoa A5 oleva paperilappunen.


Toista se on itärannikolla


Otan tähän vertailukohteeksi tuoreen esimerkin Yhdysvaltain itärannikolta. Sattumoisin nimittäin kollegani muutti vaimonsa kanssa samoihin aikoihin tänne Jenkkilään, mutta itärannikolle. He marssivat paikalliseen DMV:n toimistoon ilman ajanvarausta ja joutuivat odottamaan noin tunnin ennen kuin pääsivät tekemään kirjallista koetta. Heille kovasti pahoiteltiin, kun juuri silloin oli niin ruuhkaa. Yliopistokaupunkiinsa tuli kuulema samanaikaisesti nyt niin paljon väkeä, että homma oli ns. tukossa. Kirjallisen kokeen suoritettuaan kollegani ja vaimonsa pääsivät molemmat heti ajamaan myös ajokokeen. Näin ollen koko homma kesti heillä 2-3 h. Minulla on tähän mennessä aikaa kulunut ensimmäisestä yhteydenotostani DMV:lle, ajanvarauksesta, yli viisi viikkoa ja ajokokeeseen pääsen ensi viikolla.


Kalifornian ajokortteja tuhansittain


Ja kyllähän täällä jokunen ajokortti myönnetäänkin. Maaliskuun alussa uutisissa tuli juttua elinluovuttajista. Nykyään myös Kalifornian ajokorttia hakevilta kysytään, haluavatko he luovuttajiksi. Uutisen yhteydessä tuotiin esiin tilastolukuja. Vuonna 2015 maaliskuun alkuun mennessä, eli kahden kuukauden aikana Kaliforniassa on myönnetty jo 110 000 ajokorttia! Saavat siinä pari kertaa leimaa paperiin jos toiseenkin paukauttaa. 
(Uutiseen liittyen kerrottakoon, että näistä 110 000 ajokortin saaneesta melkein puolet on lupautunut elinluovuttajaksi. Nousua aikaisempaan vuoteen on tähän mennessä 30 %.)


AB60-laki


Yksi seikka, joka varmasti on lisännyt ajokorttiruuhkaa Kaliforniassa ja Piilaaksossa entisestään juuri nyt, ovat laittomat siirtolaiset. Kaliforniassa nimittäin astui vuoden alussa voimaan laki, joka antaa luvan laittomien siirtolaisten hakea itselleen määräaikaista ajokorttia. Kyllä! Luit aivan oikein, laittomien! Onhan se melko erikoinen käytäntö ja laki, mutta ehkä se takaa hiukan parempaa turvallisuutta maanteillä, jos nämä siirtolaiset, jotka autoilisivat tämän osavaltion teillä joka tapauksessa, tekevät myös ajokokeen ja tutustuvat edes vähän paikallisiin liikennesääntöihin.


I am so PC. Vaikka Piilaaksossa ollaankin, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että olen niin tietsikka, vaan että olen poliittisesti korrekti.


Jatkoa postaukseeni on luvassa


Tässä postauksessani saitte nyt hiukan kuvaa, millainen ajokortin hankkiminen prosessina täällä on eli tällaisen myllyn tai mankelin läpi minua täällä nyt vedetään. Oman ajokorttini suorittaminen on nyt siis edelleen kesken. Seuraavassa postauksessani kerron teille vähän omista kokemuksistani lisää. 

Siihen asti sanon taas hei, se on yhtä hello, hi ja halipatsuippa! 


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Tuttu juttu onkin Piilaaksossa vähän eri juttu

Tähän postaukseeni olen koonnut muutamia sellaisia asioita, jotka meille suomalaisille ovat täysin tuttuja, mutta niiden merkitys tai vaikutus täällä Piilaaksossa voi olla kuitenkin jotakin ihan muuta. 


Lähi-sanan merkitys


Olen huomannut, että jos täällä puhuu tai kirjoittaa asioista lähi-etuliitteelllä, voi sanan lopullinen merkitys kuitenkin olla täysin eri kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Muutaman kerran olen väärinkäsityksiä siis saanut oikoa kun olen paikallista menoa koto-Suomeen kuvaillut. Kerronpa tästä pari esimerkkiä:

Esimerkki 1. Lähikauppa

Täällä lähikaupalla tarkoitetaan kotiasi lähinnä olevaa kauppaa, mutta se voi olla, ja monille onkin, useiden mailien päässä sijaitseva hehtaarihalli. Jotkuthan toki voivat asua sen hehtaarihallin vieressäkin. Mutta sellaista suomalaista lähikauppaa suomalaiselle tuttuna käsitteenä täällä Piilaaksossa ei ole. Siis sellaista kävelymatkan päässä olevaa pienen pientä kauppaa, josta kuitenkin kokoonsa nähden löytyy uskomattoman laaja valikoima, käytännössä kaikki, mitä perusruoan valmistamiseen ja kodin askareisiin tai puhtaanapitoon tarvitset. Täällä Piilaaksossa sellaisia "siwoja" ja yhden k:n marketteja ei vain ole. Pientä hätävaraa, lähinnä kuivamuonaa kuten riisiä tai keksejä akuuttiin tarpeeseen on mahdollista saada 7-Eleven-kioskeista, mutta mitään tuoretavaraa ei niissä ole ja valikoima on todella suppea. Suppeampi kuin tyypillisessä suomalaisessa elintarvikekioskissa. 

Jos minä siis täällä puhun lähikaupastamme, tarkoittaa se meitä lähinnä sijaitsevaa ruokakauppaa ja sitä kauppaa, jossa useimmiten käymme. Matkaa tuohon kauppaan meillä on kuitenkin liki kaksi mailia eli 3,2 km. Tässä yhteydessä etuliite 'lähi' ei siis välttämättä tarkoita mitenkään läheistä.


7-Eleven-kioski. Omien kokemusteni mukaan en jättäisi viikonlopun ruokaostoksia pelkästään tämän varaan. Tämä vuonna 1927 perustettu ja Texasin Dallasista lähtöisin oleva kioskiketju on nykyään japanilaisen Seven & I Holdings -yrityksen tytäryhtiö. 


Esimerkki 2. Lähikaupunki

Piilaaksossa lähikaupunki voi sijaita vain 5-10 minuutin ajomatkan päässä. Vähän niin kuin ajaisit vain toiseen kaupunginosaan tai jonkin näkymättömän rajan yli, sillä Piilaaksossa kaupungit ovat yhtä jatkumoa, eikä kaupunkien rajoja autoillessa yleensä edes huomaa. Täällä onkin ihan normaali käytäntö, että illallisella voidaan piipahtaa lähi- tai naapurikaupungissa. Sama käytäntö on yleinen vaikkapa elokuvissa käynnin suhteen. 

Jos siis täällä puhutaan lähikaupungista, niin etuliite 'lähi' tarkoittaa todellakin läheistä. Suomessa taas lähi- tai naapurikaupunkien välimatka voi olla pitkäkin, Pohjois-Suomessa talviolosuhteissa ajallisesti jopa useita tunteja, joten piipahdus naapurikaupungissa olisikin sitten koko päivän reissu. Piilaaksossa välimatkaa kaupunkien välillä tietenkin lyhentävät myös hyvät, monikaistaiset ajoväylät, mikäli ne eivät satu olemaan ruuhkistaan tukossa. Ei mitään suomalaisia kärrypolkuja routavaurioineen ja kelirikkoineen matkantekoa hidastamassa. :-) Täällä kaupunkien välillä on valittavana joko useampikaistainen moottoritie tai sitten paikallinen "kinttupolku" eli 2+2 -kaistainen ajotie. Niin ja jos ukkokullalta kysytään, niin välimatkojahan lyhentää tietenkin myös alla hyrräävä ärhäkkä muskeliauto. ;-)


Moottoritietä, nopeusrajoitus yleensä 65 mph.


Tässä yksi tyypillinen "kinttupolku", Central Expressway. Yleensä 2+2 kaistaa, mutta tässä risteyskohdalla poikkeuksellisesti 3+3 kaistaa + kääntyvien kaistat. Nopeusrajoitus yleensä 35 - 50 mph.


Sää ja sen vaikutukset


Myös sää täällä poikkeaa paljon suomalaiselle tutusta. Ensinnäkin sää voi vaihdella tosi nopeasti. Jos aamupäivällä on kova myrsky sateineen ja irtoavine puiden oksineen tai jopa kaatuvine puineen, voi puoliltapäivin paistaa jo aurinko pilvettömältä taivaalta. Toisekseen, täällä puhutaan usein säätiedotuksissakin mikroilmastosta. Tämä tarkoittaa, että tietty sää kaikkine olosuhteineen pätee vain hyvin pienellä rajatulla alueella. Niinpä jos täällä matkustat siihen viereiseen kaupunkiin vain muutaman mailin päähän, voi lämpötila nousta tai laskea jopa kymmenellä Celsius-asteella. Tämä voi aiheuttaa tenkkapoota oikeanlaisen pukeutumisen suhteen. 

Nämä säänvaihtelut kannattaa huomioida erityisesti San Franciscoon mennessä. Sää siellä on aivan omanlaisensa, sillä kaupunki sijaitsee maantieteellisesti niemen kärjessä. Toisella puolella kaupunkia aaltoilee Tyyni valtameri ja toisella puolella San Franciscon lahti. Jos ja kun tuuli sattuu puhaltamaan sopivasta suunnasta, se muodostaa kaupungin kaduille melkoisia tuulitunneleita. Jos siis kävelet aurinkoista kadun puolta vaikkapa etelään, voi olla lämmin, mutta kun seuraavasta risteyksestä käännytkin itään, voi tuulitunneli tehdä elon viileäksi. Olen tähän mennessä tainnut itse onnistua yhden kerran, etten ollut kyseisen San Franciscon visiitin aikana kertaakaan viluissani. Suosittelen siis muillekin San Franciscoon menijöille kerrospukeutumista. 


Mikroilmastoa. Vastarannalla San Franciscon yllä melko tummanpuhuvat pilvet, välillä näyttäytyi salamoitakin, kun taas tällä rannalla Sausalitossa, josta käsin kuva on napattu, oli pilvetöntä taivasta. Välimatkaa on alle kuusi mailia. Mikroilmastot ovat täällä normaali ilmiö myös sisämaassa.

Lopuksi vielä ravintolamaailmaan. Pöytävaraus on pöytävaraus täälläkin, mutta varauksen ennakointiaika voi poiketa Suomessa totutusta huomattavasti.


Ennakointi ravintolan pöytävarausta tehdessä


Oulussahan sitä oli tottunut siihen, että aika harvoin ruokaravintolaan tarvitsi tehdä pöytävarausta etukäteen. Lisäksi Suomessa olen pöytävaraukseni onnistunut aina saamaan, mutta Piilaaksossa voit jäädä nuolemaan näppejäsi. Täällä ruokaravintolat voivat olla tupaten täynnä myös arki-iltoina. Niinpä ennakointiajat pöytävarausta tehdessä Suomessa ja täällä voivat olla aivan eri luokkaa. Onneksi ravintolatarjontaa on täällä kuitenkin paljon, joten ei täällä sapuskatta jää, vaikkei johonkin tiettyyn ravintolaan mahtuisikaan. Ulkona ruokailu on täällä huomattavasti yleisempää kuin Suomessa ja siis todella suosittua. 

Sain itse aivan vastikään hyvän muistutuksen tästä riittävästä ennakoinnista. Ukkokullalla oli syntymäpäivä ja lupasin viedä hänet yhteen kehuja keränneeseen, lähikaupungin suosituimpaan ravintolaan. Yritin tehdä samalla viikolla heti alkuviikosta varausta kyseiseen ravintolaan lauantaiksi. Olin omasta mielestäni liikkeellä hyvissä ajoin, mutta eipä onnistunut. Ensimmäinen vapaa kahden hengen pöytä viikonloppuaikana löytyi yli kolmen viikon päästä! Eipä siinä auttanut itku markkinoilla. Otin ensimmäisen tarjotun ajan vastaan. 

Eikä tämä varmastikaan ole vielä ruuhkaisimmasta päästä eli pidempiäkin jonotusaikoja Piilaakson ja San Franciscon ravintoloihin voi olla. Olemme joskus aikoinaan tehneet ukkokullan kanssa pöytävarauksen yli 2 kk etukäteen erääseen new yorkilaiseen fine dining -ravintolaan, mutta ne ovat sitten niitä erikoistilanteita ja "once in a lifetime" -tilaisuuksia ne, ainakin itselleni.
Hyvää kannatti odottaa. Eli ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Tällaisia makupaloja tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Kalifornian kellot siirrettiin viime viikonloppuna kesäaikaan. Seuraava oma Suomi-visiittini häämöttää jo näköpiirissä ja kappas! Kun olen Suomessa, niin sinä aikana sielläkin siirretään kelloja. Minulla on siis ilo ja kunnia menettää tuo kellojensiirtotunti tänä keväänä kahteen kertaan. 

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Apua! Mistä minä nyt suomalaisen folkloren tähän hätään keksin?

Apua, auttakkee! No joo tiedän, ei tämä ole ensimmäisen luokan ongelma, mutta ajattelin, että voisin saada teiltä lukijani hyviä vinkkejä pieneen pulmaani.


Taustaa


Olen käynyt zumbatunneilla, joita vetää arabi nainen. Hän toimii yksityisyrittäjänä vetäen tunteja melko pienessä salissa, joten myös ryhmän koko on mukavan pieni ja tunneilla on kiva, lämminhenkinen tunnelma. Nyt zumbaopettajani haluaa lisätä zumbatuntiensa ohjelmaan yhden kappaleen myös Suomesta. Hän toimii kuulema aina näin, kun saa ryhmäänsä mukaan uuden kansalaisuuden. Ja nyt tähän maksimissaan 20 henkilön, varsin monikulttuuriseen zumbaryhmään tulin minä, suomalainen.


Zumbasali.


Suomi-kappaleen hakua


Ohjaaja oli yrittänyt jo hakea suomalaisia kappaleita iTunesista, muttei kuulema ollut oikein löytänyt. Ainoa, joka oli tullut eteen oli "Käki kukkuu kuusikossa" saksaksi laulettuna. Että mikä? Opettaja soitti sen ryhmällemme ja katsoi toiveikkaana minua. Kappale ei edes kuulostanut suomalaiselle, ainakin täysin tuntematon itselleni, eikä varmasti mitenkään kuuluisa. Vieressäni zumbaileva saksalainen kurtisti myös kulmiaan, sillä laulu laulettiin tosiaankin saksaksi. 

Myöhemmin sitten hoksasin, että opettaja oli yrittänyt löytää suomalaista laulua, mutta hakusanansa oli todennäköisesti kirjoitettu saksaksi. Opettaja on nimittäin erittäin kiinnostunut kielistä, puhuu itse viittä eri kieltä ja on kysynyt minulta ainakin neljä kertaa kuinka 'Finnish' lausutaan ja kirjoitetaan. Kuitenkin lopulta hän aina vääntää sen joksikin ch-päätteiseksi versioksi. Ja niin oli varmaan tehnyt nytkin hakiessaan suomalaista kappaletta.

Koska opettaja ei ollut parempaakaan laulua löytänyt, hän kääntyi sitten minun puoleeni ja pyysi minua suosittelemaan jotakin suomalaista folklorekappaletta. Apua! Siis ajatukseni suttasi täysin tyhjää! Mitään ei tullut yhtäkkiä mieleeni! Ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Kyse on suomalaisesta kansanperinteestä ja minulla on ajatuskäyrä pelkkää suoraa viivaa! No, onneksi ohjaaja sanoi, ettei tällä olisi kovin kiire ja nimenomaan jos haluan, voisin hänelle jonkin biisivinkin antaa. Pakko ei siis ole, mutta olisihan se kohteliasta kun toinen kerran kysyy. Ja tähän ottaisin nyt mielelläni vinkkejä teiltä vastaan. 

Kappaleen siis pitäisi olla:

1) laulettu suomeksi
2) olla suomalaista kansanperinnettä
3) sopia tietenkin zumbatunnille, joko tanssittavaksi tai loppuvenyttelyjen taustamusiikiksi
ja
4) löytyä iTunesista.

Onhan siinä vaatimuslistaa ihan riittämiin. Ja kun minä vielä yritin kaivaa tarkennuksia, että millaisen kappaleen ohjaaja haluaisi, niin hän sanoi, että sellaisen kivan ja iloisen, johon olisi mukava tehdä uusi koreografia. Kyllähän sinä tiedät! Esimerkkinä hän vielä kertoi, että jos hän tuo tunnille vaikkapa irlantilaista kansantanssia tai venäläistä Ka-Ka-Kalinka-meininkiä, niin kaikki ryhmässä tykkäävät ja lähtevät heti mukaan. Nii-in. Laitapa siihen huippumelankolinen suomihitti perään soimaan. "Eldankajärven jääääää... on taakse jäänyttä elämäääääää...." Eiiiiiii! Loppuu se zumbatossu nousemasta, veikkaan. Niinpä kappaleelle olisi vielä yhtenä, muttei suinkaan vähäisimpänä lisävaatimuksena:

5) olla iloinen. 


Suomesta tuodut, jo kovia kokeneet zumbatossuni.


Tanssiaskeleet


Seuraavaksi ohjaaja kysyi minulta, että millaisia askelia meidän kansantansseihin kuuluu. Mikä olisi suomalaisen kansantanssin ominaispiirre ja muistuttaako se esimerkiksi saksalaisten tansseja? Voi hyvänen aika. Kyllähän minä ala-asteella jonkin aikaa tanhuakin harrastin, mutta en muista niistä ajoista muuta kuin, että yhden kappaleen nimi oli Kikapoo ja opettajamme valkoisissa collegehousuissa oli takamuksessa reikä. No, näytin minä hänelle miltä humppa ja polkka näyttävät. Saisi edes vähän suuntaa, miltä Suomessa kansanperinteenä tanssittavat tanssit näyttävät. Sanoi sen muistuttavan venäläistä menoa.

No sittenhän minä muistin suomalaisen tangon ja yritin vähän imitoida sitäkin. Kerroin, että meillä on vuosittain oma tangolaulukilpailunsakin ja osa kansasta on oikein tangofaneja. Siihen opettaja sanoi silmät lautasen kokoisina: "Really?" Oli yllättäen kuullut vain argentiinalaisesta tangosta tähän mennessä. :-)


Muisti palailee pätkittäin


Kotimatkalla sitten alkoi joitakin suomalaisia kappaleita palailla mieleeni. Voi hyvät hyssykät! Ensimmäisenä mieleeni putkahti Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Ei, ei ja vielä kerran ei. Ei sen tahtiin voi zumbata! No sitten se suomalainen tango! Mutta apua, kaikki kappaleet, jotka tältä saralta tulivat mieleen, olivat perisuomalaiseen tyyliin todella melankolisia. Ei sellaistakaan voi ottaa. Porukkahan nukahtaa ja tiedä vielä vaikka aktiivisimmat zumbaajat menevät ja masentuvat, jos kappaletta soitetaan heille pari kolmekin kertaa viikossa heidän zumbatunneillaaan. Ottaen tässä nimittäin huomioon, että ryhmä on kulttuuriensa puolesta todellakin monenkirjava, aivan kuin läpileikkaus Piilaaksosta, ja mukana on kansalaisuuksia niin hilpeästä Bollywood-maailmasta kuin lanteita keinuttavasta Latinalaisesta Amerikastakin. Ei sellaisiin iloittelumusiikkeihin tottuneille viitsisi mitään suomalaisia apatiajollotuksia soittaa.


Toinen kuva zumbasalista.


Ukkokullan kuumat vinkit


Kerroin illalla ukkokullallenikin tästä pienestä päänvaivastani. Ukkokulta ehdotti välittömästi Jaakko Teppoa. Purskahdin nauruun. Ei, ei ja ei. Varmaan se Pam-Pam-Pam-Pam-Pamela -kohta laulussa vaatisi sitten hiukan tarinaa taustalleen ja selittelyä, mistä kappale kertoo. Ettei siis kyseessä ole mikään Lapin erämaihin sijoittuva ammuskelukohtaus. No Jaakko Tepon Hilma ja Onni -kappaleessa on kyllä ihan kaunis sävel, mutta siinäkin on vähän surullinen tarina aukaistavaksi. Mutta hei, sitäkin pahempi olisi laittaa itse Jaakko Teppo sen laulun videosta ohjaajalle näytille! Suoraan sanoen, se näky kun ei oikein imartele suomalaista miestä. Jaakko Tepon Hilma ja Onni -videon voit katsoa muistin virkistykseksi täältä

Toinen ukkokullan ehdotus oli M. A. Numminen. No, Nummisellahan olisi ihan rempseitäkin kipaleita, mutta säikäyttääkö se ääni sitten... :-) Ja onko näistä kumpikaan luokiteltavissa suomalaiseksi folkloreksi? Eipä kai.


Letkis 


Mutta hei, sitten sain idean! Entäpä letkajenkka sitten? Kuuntelin kappaleen YouTubesta. Ja kappas, itse asiassa Katri Helenan Letkis-kappaleessa lauletaan:

"Letkis, tanssi nuorison. Letkis, maailmalla on. Lentää valtameren taa, siellä Letkis on se, joka valloittaa."

Mahtavat naurut tuosta sain, mutta tuo sanoitushan nyt ainakin vähän niin kuin osuis ja uppois tähän hakemaani tilanteeseen. :-D Olisiko tästä siis zumbaryhmään kipale vietäväksi, mitä luulet? Letkikseenhän olisi valmiit askeleet ja koreografiatkin! No, en tiedä mitä ujoimmista kulttuureista tulevat tykkäisivät letkassa ja toisten ihmisten kanssa kosketuksissa tanssimisesta, mutta se on sitten onneksi ohjaajan murhe miettiä, ei minun. Katri Helenan version Letkiksestä voit kuunnella tästä  


Lisää ideoita, mutta...


Parin yön nukkumisen jälkeen sain vihdoin ensimmäisen, kirkkaasti kansanperinteeseemme kuuluvan ajatuksen: Eino Leino. Ja hänen runoihinsa perustuvat kappaleet kuten Nocturne tai Ja vuodet ne käy. Jälkimmäinen noista olisi itseasiassa nopeahko valssi, joten sitä voisi kenties harkita. Ensimmäinen, ja aika moni muukin Eino Leinon teksteihin perustuva kappale sopisi korkeintaan zumbatunnin loppuveneyttelyihin hitautensa puolesta. Vaka vanha Väinämöinen menee samaan laatikkoon. Hidasta ja laahaavaa, kaikki tyynni. Valitettavasti.


Herätykset


Herätys numero 1 tässä koko kuviossahan on ollut se, etten saanut ensin yhtään mitään suomalaisesta kansanperinteestä mieleeni. Herätys numero 2 se, että sitten kun sain, kaikki oli melankolista ja apaattista. Onko vika ainoastaan minussa vai onko Suomen kansanperinteen tila iloisuutensa puolesta todellakin näin kehno? Onko kaikki mollivoittoista?


Duuri-kissa ja duuria tässä nyt kaivataan.

Loppupohdinnat


Niin. Tässä nyt olisi erinomainen mahdollisuus viedä Suomi-kuvaa sekä zumbaohjaajani että muiden zumbaryhmäläisten kansalaisuuksien tietoon. Mutta minkäslaista sitä veisi? Itselleni mieleen tulevat pääasiasssa vain hitaat ja melankoliset kappaleet ja sitten tuo Letkis. Olisi ihan kiva, jos kappale olisi iloinen sekä luonteeltaan (ja videoltaankin) sellainen, ettei tarvitsisi hävetä kun se vaikkapa Gangnam Style -kappaleen jälkeen pamautetaan zumbasalissa soimaan. Jään odottelemaan ehdotuksianne, millaisen kappaleen voisin ohjaajalleni ehdottaa. 

Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Zumbaryhmässä on mukana yksi kolumbialainenkin tyttö. Hänen takalistonsa liikehdintä on jotakin ihan käsittämätöntä! Sillä tytöllä lanne liikkuu kymmenen kertaa siinä ajassa kun meillä muilla ryhmäläisillä vain kerran. Niinpä olen tullut lakonisesti tulokseen: yksi ylimääräinen nivel. Hänellä täytyy olla lantionsa alueella yksi ylimääräinen nivel. Ei se muuten olisi mahdollista. ;-)

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Piilaakson tietsikkamuseo

Mikäpä olisikaan sopivampi paikka tietokoneen historiaa esittelevälle museolle kuin Piilaakso. Tämä museo, Computer History Museum, sijaitsee Piilaaksossa Mountain Viewin kaupungissa, Googlen pääkonttorin naapurissa. Lieneekö amerikkalaista isottelua, mutta museo väittää omien sanojensa mukaan olevansa maailman suurin historiamuseo. No, kyllä siellä kieltämättä saisi varmasti vaikka kokonaisen päivän kulumaan, jos museon jokaiseen lasivitriiniin ja esittelyvideoon perehtyisi! 

Museo näyttää saaneen ihan merkittäviä laitelahjoituksia eri yrityksiltä kuten IBM, Texas Instrument ja Google sekä yliopistoilta kuten Harvard. Lisäksi museon eri osastojen näyttelyitä on pystytetty paljon amerikkalaiseen tyyliin, vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoisista olikin tehty museon seinälle oma taulunsa, jossa vapaaehtoiset oli lueteltu tehtyjen vapaaehtoistyötuntien mukaan. Ahkerimmat, kenties ne vannoutuneimman nörtit, olivat paiskineet museon eteen palkatta jopa 500-600 työtuntia. 40-tuntisella työviikolla laskettuna se tarkoittaa liki neljän kuukauden työpanosta. Myös yli 50 ilmaisen työtunnin suorittaneita kiiteltiin taulussa.



Lippujen hinnoittelu


Museon lippujen hinnoittelussa on käytetty hauskaa, teemaan kuuluvaa luokittelua. Peruslippu maksaa 15 dollaria. Sitten on saatavilla ns. supernörttien lippupaketti 28 dollarilla, mihin kuuluu sisäänpääsyn lisäksi läppäritarra sekä museon T-paita. Näiden lisäksi on saatavilla vielä ns. totaalisten nörttien paketti, johon edellä mainittujen lisäksi kuuluu vielä opas sekä jokin vallankumouksellinen muistoesine, mikä kumma se sitten lieneekään. Totaalisen nörtin paketti maksaa 40 dollaria. Opiskelijat, seniorit ja Yhdysvaltain armeijan työntekijät ovat oikeutettuja alennettuihin pääsymaksuihin. (Tuo U.S. Army -alennus on täällä muuten tosi yleinen kaupoissa ja ravintoloissakin.) Lisäksi museon kannattajajäsenet ja korkeintaan 12-vuotiaat lapset pääsevät museoon ilmaiseksi.


Aukioloajoissa poikkeuksia


Jos ja kun museoon halajaa, kannattaa sen aukiolo tarkistaa museon nettisivuilta etukäteen. Museon aukioloajat näkee halutessaan täältä. Museo on nimittäin kiinni aina maanantaisin ja tiistaisin. Samoin siellä pidetään aina silloin tällöin yksityistilaisuuksia, jolloin museo voi olla koko päivän suurelta yleisöltä kiinni. Reilu kuukausi sitten museossa vierailivat mm. Ruotsin kuninkaalliset Victoria ja Daniel. Ooh! :-) 



Museokierros


Tietokoneen historiaa en teille nyt ala tässä luennoimaan, siitä voi jokainen kiinnostunut lukea netistä. Tai tulla vierailemaan tässä museossa! Seuraavat kuvat kertokoot kuitenkin puolestaan, millaisia makupaloja muiden muassa kierroksella museossa pääsi näkemään.


Englantilaisen matemaatikon Charles Babbagen 1830-luvulla suunnittelema differenssikone, jota voidaan pitää ohjelmoitavan tietokoneen esiasteena. Babbage kuoli ennen kuin kone ehdittiin rakentaa. Yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 1991 kone rakennettiin Babbagen suunnitelmien mukaan ja sen todettiin toimivan täydellisesti. Kone toimii mekaanisesti eli kammesta kääntämällä ja museolla pidetään yleisönäytöksiä laitteen toimivuudesta.  
Tietokone vuodelta 1953. Paino: 2,5 tonnia, muistin koko: 1024 sanaa, hinta: 470 000 USD.
Vuonna 1947 silloisen tietokoneen releisiin tarttui koiperhonen, joka aiheutti koneen toiminnassa virheen. Kysessä oli ensimmäinen bugi (bug, suom. ötökkä, hyönteinen). Tietokoneslangissa tietokoneen ohjelmassa olevasta virheestä käytetään edelleen nimitystä bugi.
Keittiöön suunniteltu tietokone 1960-luvulta. Kaupantekijäisinä tähän 10 600 USD maksavaan tietokoneeseen olisi kuulunut keittokirja, esiliina sekä kahden viikon ohjelmointikurssi. Yllätys, yllätys, yhtään keittiötietokonetta ei myyty. Ja kieltämättä aika räväkkä tuo mainoslause: "If she can only cook as well as Honeywell can compute." 
(Lisäys 4.3.2015: Keittiötietokoneen ensisijainen tarkoitus oli reseptien säilöminen. Koneen käyttö olisi kuitenkin vaatinut käyttäjältään binäärien hallintaa.)
Webin historiaa osa 1, vuodet 1950-1970. 
Webin historiaa osa 2, vuodet 1980-2000.


Community Memory -tietokone 1970-luvulta. Lukeminen oli ilmaista, kirjoittaminen maksoi 25 senttiä.
Omnibot 2000 -robotti vuodelta 1985.
Harvardin yliopiston käyttämä prototyyppi virtuaalitodellisuuden tutkimuksessa vuonna 1962, siis 53 vuotta sitten! 

Ja olipa museossa nähtävillä aivan tämän päivänkin tekniikkaa: 
Googlen itseohjautuva auto.
Googlen itseohjautuva auto sisältä. Huomaa punainen paniikkinappula oikealla.

Jee, ja ainakin yksi suomalainen tuote on museosta bongattavissa: 
Suunnon rannetietokone vuodelta 2004.


Kierroksen lopuksi oli vielä mukava pyörähtää museon myymälässä. Kaikkea kivaa, mitä museosta löytyy en teille kuitenkaan tässä paljasta, jotta jää mahdollisille tuleville museovieraillekin uutta nähtävää ja kokeiltavaa. Saattaapa museossa päästä pelailemaankin jotakin. ;-)

Loppupohdinnat


Olimme museossa suomalaisen ystäväpariskuntamme kanssa. Museovisiitin jälkeen oli ajatuksena mennä meille viettämään iltapäivää uima-altaalle grillailun merkeissä. Ystävämme eivät olleet vielä käyneet meidän nykyisessä kodissamme, joten osoite puhelimeen ja menoksi.

Siis mitä? Juuri äskenhän minä katselin muutaman kuutiometrin kokoisia tietokoneita, joiden nappulat saattoivat olla yhtä suuria kuin oma peukaloni ja jotka pystyivät suorittamaan vain muutamia rajallisia tietojenkäsittelytoimenpiteitä. Ja nyt sitten museon pihalla, pari hipaisua kämmenen kokoiseen laitteeseen ja saat pienelle ruudulle värillisen kartan sekä laitteen ääneen antamat ohjeet kuinka navigoida haluamaasi kohteeseen. Aikamoista kontrastia uuden ja vanhan teknologian välillä! On se tekniikka vain ihmeellistä! Ja kiva kun se kehittyy koko ajan.

Tällä kertaa postaukseni oli tällainen tekniikkapainotteinen pläjäys, melkeinpä nörtähtävää menoa. Ensi kerralla sitten taas jotain ihan muuta. Siihen asti sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!