Mikä amerikkalaista ja japanilaista yhdistää?

Lomamme huikea Japani-osuus on nyt takana. Viime kerralla kirjoittelin, mikä yksi selkeä ero amerikkalaisissa ja japanilaisissa on. Nyt en malta olla tuomatta esiin myös piirteitä, jotka näitä kansoja yhdistää.

Tunnelmakuvaa japanilaisesta maalaismaisemasta. Riisipeltoja ilta-auringossa.

Ystävällisyys

Aivan kuten amerikkalaiset, myös japanilaiset ovat suorastaan ylitsevuotavan ystävällisiä. Olkoonkin tuo amerikkalaisten ystävällisyys sitten enemmän tai vähemmän päälle liimattua, ainakin jos kyseessä ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomat henkilöt, mutta suomalaiseen mörököllikulttuuriin tottuneelle tällainen ystävällisyys ja kohteliaisuus pistävät aina silmään. Joskus suorastaan hämmentävät. No joo, kyllähän nyt Suomessakin aina silloin tällöin saa erinomaisen ystävällistä kohtelua, mutta kyllä harmillisen usein on sitä pelkkää murahteluakin. 

Japanilaisessa pienessä maalaiskaupungissa oli tällainen American drug -kauppa. Mitäköhän tuotteita siellä mahdettiin myydä? 

Kerronpa tästä ystävällisyydestä pari esimerkkiä. Japanilaiset kiittävät asiakkaitaan ja samanaikaisesti kumartavat heille keskimäärin ehkä noin viisi kertaa! Tätä tapahtuu sekä tavatessa tai kun ollaan sanomassa hei heit. Yksi mainio tapaus tästä tuli esiin jo lentokenttäbussissa. Apupojat, joiden tehtävänä on nostaa bussimatkustajien laukkuja kyytiin ja ohjata jonoja, kumarsivat jalkakäytävällä bussille ja sen matkustajille bussin lähtiessä liikkeelle. (Ja kyllä, Japanissa on työntekijöitä jonojen ohjaustakin varten ja jonoillehan on usein maalattu maahan omat tarkat paikkansa: rivi 1, rivi 2, jne.). 

Samoin bussikuski, joka nousi kyytiin viimeisenä, kumarsi ensin bussin edessä käytävällä kyydittävilleen ja istahti vasta sen jälkeen rattinsa taakse. Enpä vain ole nähnyt Oulun Koskilinjojen bussien kuskeilta vastaavaa! Ja jos joku päivä oululainen bussikuski näin sattuisi tekemään, niin kyllähän sitä poloista kieroon katsottaisiin. :-)

Myös hotellien vastaanottovirkailijat tulivat kumartamaan sulkeutuvien hissinovien eteen, kun olit kirjautunut ulos hotellista. Kyllä tällainen tuhanteen kertaan kiittely ja pokkailu saa suomalaisen hämilleen, ei sille mitään voi. Ja kummasti sitä alkaa itse pokkaamaan näissä tilanteissa takaisin. :-)

Myös japanilaiset tykkäävät kissoista. Kuva Tokion yhdestä puistosta ja sen puistokissasta. Kissa majaili puistossa jo kaksi vuotta sitten ja näyttää olevan koko kansan lemmikki.

Japanilaisten ystävällisyys putkahtaa esiin myös korostuneena auttamishaluna. Jos olit kadunkulmauksessa tai Tokion metro- tai juna-asemien maanalaisissa labyrinteissä hetkenkin eksyneen näköisenä, ei mennyt kauaakaan, kun japanilainen tuli kysymään, mitä etsitte ja opasti oikeaan suuntaan tai oikealle asemalaiturille. Opasti, vaikka englantinsa ontuisikin. Kyllä tuollainen apu vain turistin mieltä lämmittää. Suomalainenhan pelkäisi vastaavassa tilanteessa tekevänsä englannin kielessä kielioppivirheen ja jättää apunsa ihan vain varmuuden vuoksi tarjoamatta. ;-)

Tokion metroissa on miljoonia ja miljoonia käyttäjiä päivittäin. Opastekylteistä huolimatta voi ihmisvilinän keskellä olla paikallisen apu joskus turistille tarpeen.

Yhteen hiileen puhaltaminen

Toinen seikka, joka amerikkalaisia ja japanilaisia kovasti yhdistää, ovat yhteen hiileen puhaltamisen henki ja vapaaehtoistyö. Kerroinkin teille amerikkalaisten vapaaehtoistyöhalukkuudesta jo postauksessani kalifornialaisten vapaa-ajasta. Voit halutessasi virkistää muistiasi ja lukaista sen tästä.

Pääsimme seuraamaan japanilaisten vapaaehtoistyötä varsin autenttisessa tilanteessa. Japanissa asuvalla suomalaisystävällämme on Japanin maaseudulla "mökki" ja hän järjesti mökillään viikonlopputalkoot paikan kunnostamiseksi. Menimme mukaan talkoisiin. Paikalle tuli myös mökinomistajan paikallisia kavereita.

Koska mökki on 250 vuotta vanha perinnetalo, myös sen kunnostus tehdään perinteitä vaalien ja jopa ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Näitä toimenpiteitä varten oli mökin kunnostuksesta pääsuunnitteluvastuun ottanut japanilainen arkkitehti kontaktoinut paikallista rakennusperinteiden yhdistystä ja sieltähän tulla tupsahti vapaaehtoistyövoimaa yllin kyllin. Väkimäärä taisi yllättää talkoiden järjestäjänkin, niin suosituksi mökkitalkoot muodostuivat.

Ystävämme "mökki" on 500-neliöinen ja 2-kerroksinen, joten kunnostettavaa 250-vuotiaassa vanhuksessa riittää.

Samoin pääsimme hämmästelemään japanilaisten vahvaa yhteishenkeä. Kun illalla kokoonnuimme leirinuotiolle grillaamaan, katselimme japanilaisten grillaustoimia suorastaan ihastellen. Grillaukseen saattoi osallistua yhtä aikaa 4-5 henkilöä. Jokaisella oli oma pikku osa-alueensa hoidettavana. Yksi kaatoi lihasiivut grilliritilälle, toinen jatkoi niiden kääntämistä, kolmas maustoi, neljäs haki alusvadin valmiille siivuille ja sitä rataa. Kaikki auttoivat toisiaan ja nauru raikasi. Jos tässä kohtaa ottaisi jälleen vertailukohdaksi Suomen, taitaa se usein mennä niin, että yksi hoitaa grillauksen ja muut kittaavat kaljaa ruokailupaikalla. 

Leirinuotiolla.

Tässäpä näitä piirteitä, jotka mielestäni pätevät yhtä hyvin myös amerikkalaisiin. Mutta hei, ensi kerralla taas postailua puhtaasti Amerikan maalta ja Ameriikan asioista. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Japanilaisten autot näyttivät amerikkalaisten möhkäleiden jälkeen suorastaan naurettavan pienille. Useissa autoissa rengaskokokin oli niin mini, että tuntui miten niin pienillä renkailla voi edes ajaa! :-D