Ensimmäisen Kalifornia-aamun mietteitä

Olen palannut Kaliforniaan. Unirytmit ovat sekaisin ja yöllä tuli heräiltyä. Sänky tuntui kuitenkin ihanan tutulle ja herääminen ukkokullan vierestä oli oikein mukavaa. Aamulla pätkäunien jatkaminen ei tullut kuitenkaan kyseeseen, sillä taloyhtiömme parkkipaikalla tehdään asfalttiremonttia juuri tänään. Isojen työkoneiden jyrinä ja peruutuspiippaukset alkoivat jo aamuseitsemältä.

Aamukävelyllä sain haistella ihania tuoksuja, sillä ulkona kukkii yksi jos toinenkin puu ja pensas. 

Keittiössä käteni jälleen hapuilee mistä kaapista mikäkin kuppi ja kippo löytyykään. Sama hapuilu tapahtui myös edellisen Suomessa vietetyn välitilalimbon jälkeen. Aamukahvipöytään ja suoraan silmiini kimmeltää aamuaurinko. Säteet lämmittävät suorastaan suloisesti. Oulussa tätä viheliäistä "ongelmaa" ei ollut. Eipä sitä aurinkoa räntäsateilta paljoakaan näkynyt. Ajatus harhailee. Tässä sitä taas ollaan, aloittamassa jotakin aivan alusta. Yksi ajanjakso elämästäni on päättynyt ja on ensimmäinen Kalifornia-aamuni. Mietin, mitä Suomessa vietetyistä reilusta parista kuukaudesta jäi mieleeni.

Viimeiset viikot aivan kuin sumussa

Päällimmäisenä Suomesta jäivät tietenkin mieleen kaikki ihanat kohtaamiset lähipiirin ja ystävien kesken. Viimeiset pari viikkoa olivat kuitenkin niin kiireisiä, stressaavia ja minuuttiaikataulutettuja, etten juuri nyt muista niistä oikein mitään. Paljon hoidettavia ja selvitettäviä asioita, työpaikalla pillien laittaminen pussiin ja osallistuinpa neljänä päivänä vielä erinäisiin koulutuksiinkin. Ja kaikki se tunteiden vuoristorata. Tähän päälle epätoivoinen yritys tavata vielä kerran kaikki ystävät ja todeta se sama vanha tuttu, ettei se mitenkään enää onnistunut, vaikka kuinka haluaisi. Aika ei vain enää riittänyt.

Kiire aiheutti oireensa myös kroppaani. Lähtöä edeltävänä päivänä sain noidannuolen. Selvä merkki, että pitäisi hidastaa tahtia, mutta nyt ei voinut. Ei muuta kuin lääkäriin hakemaan tymäkät lihasrelaksantit ja tulehduskipulääkkeet. Lääkkeiden avittamana pääsin kuin pääsinkin matkaan, eikä koneeseen tarvinnut mennä kontaten, huh.

Palaan katsomaan kännykällä ottamiani kuvia Suomi-viikoistani. Minä tollo en ole kuvannut juuri lainkaan niitä tärkeimpiä, ihmisiä! Vain pari otosta tärkeistä hetkistä rakkaiden ihmisten seurassa. Ihmisten sijaan olen näemmä kuvannut lukuisia ja taas lukuisia räntäsadekuvia. Suomen poikkeuksellisen surkeiden kevätsäiden johdosta olen saanut napatuksi Suomen ajalta vain pari kaunista maisemakuvaa. Niistä toinen on tässä:

Suomen Route 66.

Lisäksi olen kuvannut viimeisten viikkojen suomalaisia herkutteluhetkiä. Olihan se nyt pakko saada vielä kerran poroa, pinaattikeittoa, napsahtavia nakkeja, perunarieskaa, karjalanpiirakoita, uutuus-Kismetiä jne.

Poronkäristystä, namskis!

Valion valmiita marjakeittojakin on ollut ikävä.

Innostuin Suomessa tekemään usein halloumisalaattia. Ei siksi, etteikö Kaliforniastakin saisi halloumia, mutta se on täällä tosi kallista. Pieni köntti halloumia maksaa paikallisissa ruokakaupoissa yli 10 dollaria, kun kyseistä juustoa samanmoisen kimpaleen saa Suomessa parhaimmillaan alle 3 euron.

Että sellaisia kuvia Suomi-ajalta. Tässä valokuvausasiassa minulla on siis parannettavaa. Kuvaapa Kaisa jatkossa enemmän ihmisiä ja vähemmän niitä nakkipaketteja. Vaikka uskomattoman kovaan arvoon se kuulkaa nousee suomalainen nakkipakettikin ulkomailla asumisen jälkeen.

Nakkipaketista puheenollen kerron vielä loppukevennyksenä tämänkertaiset kuulumiset maahantulon yhteydessä olleesta tullitarkastuksesta. Jokos arvaatte, kuka se joutui taas syyniin?

Salamia, salamia

Vain muutama päivä ennen Suomesta lähtöä kerroin ystävilleni herkutelleeni poronlihalla. Yksi heistä ehdotti, että vie ihmeessä savupororouhetta mukanasi rapakon taakse. Sanoin, etteivät lihatuotteet ole sallittuja, että mitenköhän se onnistuisi, menisiköhän vakuumipakkaus läpi tarkastuksissa... No sittenpä toinen ystävä totesi nauraen, että hei, kun kyseessä on Kaisa, kannattaa varmaan moiset riskinotot jättää toiseen kertaan. Sitä kun taas meikäläisen tuurilla joutuisi maahantulotarkastuksissa ongelmiin. No, onneksi poronlihaa ei laukussani ollut, sillä sattui seuraavaa:

Ukkokultakin oli tullut pitkästä aikaa piipahtamaan Suomessa ja matkustimme siis Kaliforniaan yhdessä. Edellämme maahantulo- ja tullitarkastuksissa jonotti puolalainen herra. Hänellä tuntui olevan niin maahantulotarkastuksissa itsekäytettävien automaattien kuin kielitaidonkin kanssa ongelmia. Nähtävästi hän ei sitten osannut vastata tarpeeksi apteekkihyllymäisesti myöskään tullitarkastajan kysymyksiin, sillä herra joutui kaikkien matkatavaroidensa läpivalaisuun. Sekä tullivirkailija että matkalaukkujen läpivalaisija alkoivat välittömästi tenttaamaan, onko miehellä salamia laukuissaan. Salamia? Mies vastasi moneen kertaan, että ei ole. Myöhemmin selvisi, että polakin laukuista löytyi kuivattua kalaa. O-kei...

No, tuli meidän vuoromme. Liekö meitä luultiin kuuluviksi polakin kanssa samaan matkaseurueeseen, sillä meiltäkin aloitettiin samanlainen salamitenttaus! Onko laukuissanne salamia? Onko aivan varma, ettei ole salamia mukana? No ei ollut, mutta vakuuttelujamme ei uskottu. Myös meidät passitettiin kaikkien matkatavaroiden läpivalaisuun. Kappas, satunnaisotanta osui siis taas kerran kohdalle. Läpivalaisun lisäksi sekä ukkokullalta että minulta avattiin yksi laukuista ja taas kyseltiin salamista. Löytyykö salamia? En käsitä! Mikä ihmeen kansainvälinen salamin salakuljetusrinki nyt sitten lentokentillä pyöriikään, heh heh, minulta sellainen on mennyt kyllä täysin ohi. No, salamia ei löydetty, eikä onneksi sitäkään poronlihaa, mutta karkkia, sinappia ja ruisleipää kylläkin. Kaikki nämä herkut saimme tuoda maahan kuten tähänkin asti.

Supertiikeri-tötterö! Parasta ikinä! Ainoa vaan, että oli niin järkyttävän kylmä, että jäätelö piti mennä syömään autoon, käynnistää auto ja säätää lämmityslaite täysille! :-D

Mutta nyt minä kuulkaas jatkan tätä noidannuolen parantelua sekä totuttautumista tähän arkeemme täällä. Ja totuttelua ja muistelemista se vaatiikiin, sillä huomasin unohtaneeni amerikkalaisen puhelinnumeroni. Ilman sitä ei esimerkiksi ole pilates- ja joogatunneille menemistä, sillä puhelinnumero toimii kuntosalillani sisäänkirjautumistunnuksena. Kääk, mitäköhän muuta on jäänyt unholaan näiden Suomi-kuukausien aikana? Jospa ne pompsahtavat esiin parin seuraavan päivän aikana. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!