Kalifornia kiikarissa

Piinaava odotus on lopultakin päättynyt. Vihdoinkin minulla on tiedossani päivämääriä ja tiedän mitä lähitulevaisuudessani tapahtuu. Ja yhdelle lähitulevaisuuden päivämäärälle minulla on lentolippu Kaliforniaan! Viimeisen kahden viikon aikana on tapahtunut paljon, myös vähemmän mukavia asioita. Kaikesta huolimatta tällä hetkellä oloni on jollakin tapaa huojentunut. Koska nyt tiedän. Tiedän millainen, mihin suuntaan ja ennen kaikkea milloin seuraava askel elämänpolullani otetaan.

Eräs kohtalotoverini kutsui tällaista mannertenvälistä epätietoisuuden tilaa välitilalimboksi. Minusta se on erinomainen termi kuvaamaan myös omassa elämässäni viimeiset kolme kuukautta vallinnutta olotilaa. Elo on epämääräistä, ei oikein tiedä mihin maanosaan, maahan ja sosiaaliseen yhteisöön kuuluisi ja jokaisena päivänä päällimmäisenä tunteena on odotus. Odotus, että joku itsestä riippumaton asia ratkeaisi ja voisi alkaa taas toimia määrätietoisemmin. Tehdä päätöksiä ja liikkuja itse. Olen nyt kokenut tämän eri maanosien välisen välitilalimbon jo kaksi kertaa ja voin kertoa, että se on inhottava. Inhottavuutta omalla kohdallani on luonnollisesti lisännyt se, että olemme asuneet nuo ajat ukkokultani kanssa erossa, kymmenen aikavyöhykettä välissämme.

Olo on ollut kuin tällä voiveitsellä, osina.

Ehkäpä lyhyt kuvaus viimeaikaisista tapahtumista on tässä paikallaan. Blogini puolella ei varmaankaan tähän mennessä ole tullut selkeästi esille seikka, että minulla on ollut tähän asti koko ajan voimassa oleva työsuhde Suomessa. Ei ennen viime postaukseni kommentteja. Kun muutimme Piilaaksoon vuonna 2014, jäin ensin hiukan alle vuoden mittaiselle vuorotteluvapaalle. Samoin ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini oli niin heikko, ettei sillä edes voinut oleskella USA:ssa kokonaista vuotta. (Tämä on toki tuttua kauraa jo niille, jotka ovat blogiani alusta asti seuranneet, mutta mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi.) Tuolloin palasin siis takaisin Suomeen ja töihin. Kun uusi viisumi oli viiveiden jälkeen kourassa, minulla oli mahdollisuus jäädä lähes vuodeksi palkattomalle työlomalle. Tuo vapaa päättyi maaliskuun lopussa tänä keväänä.

Alkuvuodesta kävimme oikeasti kovaa pohdintaa ukkokullan kanssa, missä asuisimme jatkossa, Suomessa vaiko Piilaaksossa. Pohdintojen ollessa vielä kesken helmikuussa työnantajani ilmoitti aloittavansa järjestyksessään toiset yt-neuvottelut. Käytännössä minun oli siis pakko palata Suomeen. Ja joo, tiedän, ettei elämässä ole muuta pakkoa kuin kuolema, mutta itselläni oli kirkkaana ajatus, että tämä kortti on lähdettävä katsomaan. Palasin Suomeen. Siinä tein arviointivirheen, että optimistisena laskin yt-neuvottelujen etenevän nopeammin. Kappas, neuvottelut venyivät. Piinaava odotus pitkittyi. Lopulta yt-neuvottelut tulivat päätökseensä ja niinhän siinä sitten kävi, että potkut tuli! Jotakin tällaista oli toki aavistettavissa, sillä olenhan ollut viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän poissa kuin paikalla. Tuona aikana minun roolini ja työtehtäväni on ehditty jakaa muille jo monta kertaa.

Kesken opintojeni aikoinaan tämän työnantajani leipiin tulin, joten nyt minulla on meneillään peräti 17,5-vuotisen työuran loppuunpaketointi. Se ei ole helppo ja kepeä tehtävä. Mikä määrä muistoja, upeita ja myös niitä vähemmän upeita hetkiä noihin vuosiin mahtuukaan! Kerrankin olimme järjestämässä isoa tilaisuutta työkaverini kanssa ja menimme tekemään hankintoja paikalliseen tukkuun. Saimme tukussa niin hervottoman naurukohtauksen, että olimme molemmat pissata housuun. Pöksyt eivät lopulta onneksi kastuneet, mutta meikit levisivät komeasti poskille naurun kyynelistä. Siinä vain yksi hauskoista muistoista. Työtehtäviä ei niinkään, mutta upeita työkavereita tulee kyllä ikävä. Joistakin olen saanut ihan sydänystäviä ja toki pidämme jatkossakin yhteyttä, siviilissä. Silti ilmassa leijuu haikeutta, joten on tässä muutamia nessujakin kulunut:

Käsilaukun pohjalta löytyi bolivialaisen hotellin jakamia nenäliinoja. Ne tuoksuvat viinirypäleille.

Alle kaksi viikkoa tästä postauksesta olen siis jo Kalifornian auringon alla. Sitten minulla on elämässä edessäni puhdas valkoinen arkki. Vielä minulla ei ole haisuakaan mitä kaikkea siihen alkaa seuraavaksi piirtymään. Eikös sen Amerikan pitänyt olla mahdollisuuksien maa? Lähden siis kolkuttelemaan uusia ovia. Kunhan nyt ensiksi löytäisi ne ovet. Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Viime postaukseeni on tullut pieni tarkentava päivitys, jonka lisäsin postauksen loppuun. Tarkennus koskettaa USA:ssa työskenteleviä henkilöitä, jotka ovat kenties joskus aikeissa palata Suomeen, mutta siellä ei ole heti työpaikkaa.