Kaikkihan siellä Kaliforniassa surffaa...

Kun mainitaan sana Kalifornia, tulee monille ensimmäisenä mielleyhtymänä palmut, hiekkarannat ja surffaaminen. Niitäkin täältä löytyy, mutta eiväthän kaikki kalifornialaiset todellakaan harrasta surffausta. Osavaltion monipuolinen luonto tarjoaa runsaasti muitakin mahdollisuuksia ulkoaktiviteetteihin. Noin puolet vuodesta meillä täällä Pohjois-Kaliforniassa on esimerkiksi mahdollisuus päästä halutessaan hiihtämään ja laskettelemaan. Tarvitsee ajaa vain neljän tunnin ajomatka, jolloin Sierra Nevadan vuoriston laskettelurinteet avautuvat eteesi. Talvilajitkaan eivät siis ole poissuljettuja.

Mutta nyt minä kerron teille tarinan, kuinka minäkin surffasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja vieläpä ihan kuivalla maalla!

Meillä on täällä Piilaaksossa pieni suomalaisnaisten ryhmä, jolla pyrimme käymään haikkaamassa kerran viikossa jokin arkiaamu. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella paljon poismuuttojen myötä, mutta uusiakin jäseniä on liittynyt joukkoon. Eilen kävimme leidien kanssa tekemässä astetta rankemman haikin. Huiputimme Mission Peak -nimisen vuorentyngän. Matkaa tuli lähes kymmenen kilometriä ja nousua tuolla matkalla oli peräti 645 metriä. Kiipesimme siis huomattavasti korkeammalle kuin Rukatunturi Suomessa. Huipulla nautimme pienet eväät ja otimme pakolliset tolppaselfiet kuten huipulla kuuluu tehdä. Oli tosi kova tuuli ja ylöspäin mennessä tietenkin vielä vastatuuli. Rankan nousun lisäksi maskit kasvoillamme saimme kyllä todellista haastetta hengitystie-elimistöillemme. Myös pohkeet huusivat hoosiannaa ainakin allekirjoittaneella, mutta kyllä maisemat ylhäällä palkitsivat. Kannatti puuskuttaa!

Tässä näkymiä noin puolivälistä nousua. Alhaalla Piilaaksoa ja San Francisco Bay. Tuota serpentiiniä pitkin tepastelimme.

Näkymät huipulta sisämaahan päin. Olimme valinneet tämän Mission Peak -haikin ajankohdaksi juuri nyt, sillä tällä hetkellä luonto on täällä meillä vehreimmillään talven sateiden jäljiltä. Kuukausi eteenpäin ja nämäkin kukkulat alkavat jo kellertää, kun sateet tyrehtyvät ja aurinko on porottanut kasvillisuutta karrelle.

Pisteenä i:n päälle huipulla oli, että olin tehnyt evääksi Reissumies-leivän! Suomesta tilattua ruisleipää, aijjaijjai.

Haikkireitin molemmilla puolilla laidunsi lehmiä, eikä suojaavaa aitaa polun ympärillä ollut. Niinpä polullakin oli lehmien lantakasoja ja heti alussa jo puhuimme, että pitääpä olla tarkkana mihin astuu. No, paluumatkalla, kun meno oli pelkkää alamäkeä, Korpelan ote tarkkaavaisuuden suhteen selvästikin herpaantui. Todennäköisesti puhua pälpätin ja katselin upeita maisemia, enkä siis vahtinut mihin askeleeni tähtäsin. Astuin suoraan isoon lehmän lantakasaan! Ja sehän oli todellinen liukumiina, liukas kuin mikä!

Tapauksessa olisi ollut ainekset vaikka mihin vakavampaankin: selän nitkauttamiseen, polven vääntymiseen, kaatumiseen selälleen läjään valkoisella takilla jne. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varoliikkuja yksinkertaisesti ehtinyt tehdä. Mutta mitä tapahtui? Mikä minut pelasti? Katsokaapa tätä lantaläjää:

Lantaläjässä oli päällimmäisenä jo auringon kuivattama kuori, josta jäi minun kengänpohjan muotoinen lämpäre lenkkarini alle. Niinpä minä ikäänkuin surffasin tällä kuivaneella kuorella sen liukkaan liejun päällä! Tämä minun "surffausalusta" näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kaikessa uskomattomuudessaan mitään fyysistä haaveria ei onneksi tapahtunut ja kengätkin pysyivät puhtaina. Ainoastaan pikku kokkare jäi kantapäähän ja sekin puhdistui vaivatta nurmikkoon. Onneksi lehmät olivat ns. grass fed cows eli vain ruohoa märehtineitä, joten sotku ja haju eivät paisuneet mahdottomiksi. Kyllä me makeat naurut saatiin koko porukka!

Tässä vielä läjän kokoluokkaa. Oikeassa alalaidassa olisi ollut vielä lisää surffailtavaa tarjolla. Photo credit: R.L.

Näitä tallusteli aika lähelläkin polkua. Ja kyllä, pala Piilaaksoa ja sonni on mahdollista saada samaan kuvaan.

Nyt voin siis minäkin sanoa surffanneeni, kun täällä Kaliforniassa ollaan. Ja minä onnistuin tekemään sen vieläpä kuivalla maalla, hahah! Tällaista liukastelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja liukkaudesta puheenollen. Moni on kysellyt, kiitos vaan, kuinka kirjaprojektini luistaa. Niinpä tiedoksenne, että sekin on lähtentyt liikkeelle varsin liukkaasti, ensimmäiset 20 liuskaa ovat jo kasassa. Jihuu!