"Aiotko sinä nyt rikastua kirjallasi?" ja ulkosuomalaisen kirjailijan asema

Kun viime vuoden loppupuolella olin Suomessa esikoiskirjani julkaisun tiimoilta, tapasi ukkokultani samaan aikaan amerikkalaista harrastekaveriaan Kaliforniassa. Kaveri oli kysynyt ukkokullaltani, missä vaimonsa on. Hän oli vastannut, että Suomessa julkaisemassa esikoiskirjaansa. Amerikkalaisen ensimmäinen lausahdus oli ollut: "She's gonna make big money, right?"

Alkuvuodesta puolestaan piilaaksolainen ex-pomoni, amerikkalainen hänkin, halusi tavata lounaan merkeissä. Pari vuosittaista lounastapaamista on ollut meillä traditiona, mutta nyt ex-pomoni sanoi sille olevan erikoissyyn: juhlistaisimme esikoiskirjaani. Mikäpä siinä, mukava syy nauttia maukas lounas yhdessä ja vaihtaa jälleen kuulumisia, ajattelin. 

Lounaalla ex-pomoni halusi kuulla kirjani julkaisemisesta "kaiken", mutta heti alkuun hän esitti tiukan kysymyksen: "Myykö kirjasi hyvin?" 

Tässä vaiheessa minun oli pakko tuoda keskusteluun hiukan perspektiiviä: Kirjani on suomenkielinen, joten myös sen markkinat ovat globaalisti (ja ehkäpä pomoni tapauksessa täältä päin maailmaa) katsottuna hyvin, hyvin pienet. Lisäksi kerroin hänelle hiukan kokemuksiani suomalaisen kustantamomaailman koukeroista ja että pienen kustantamon tuntemattomana esikoiskirjailijana saa tehdä todella kovasti töitä, että saisi kirjansa missään edes näkyviin.

Ehkäpä amerikkalaisilla kirjamarkkinoilla esikoiskirjailijan on toden totta mahdollista tehdä heti ensiteoksellaan "big money". Lukijakuntaa riittää englanninkielisille kirjoille huomattavasti enemmän ja jos tähdet taivaalla (sekä järeä markkinointikoneisto) ovat kunnossa, voi edessä olla nopea ja nousujohteinen tie kuuluisaksi asti. Se tunnettu American Dream.

Toisaalta, olen saanut samanlaisia kysymyksiä myös suomeksi. Aionko siis rikastua kirjani julkaisemisella? Ja vieläpä nopeasti? Jos olen päässyt jatkamaan keskustelua kysyjien kanssa, on käynyt ilmi, että vääriä oletuksia on valloillaan runsaasti. Ja niinpä tällaiselle postaukselle oli mielestäni paikkansa. Nyt on siis luvassa hiukan realiteetteja, jotka laskevat harhakäsityksiä pilvilinnoista maankamaralle.

Kuvakaappaus tältä viikolta Bookbeatin luetuimpien nykyromaanien listasta. Todella nimekkäiden kirjailijoiden kirjojen kanssa saa esikoisteokseni painia, mikä on hieno juttu! Mutta huomaattekos, vaikka kirjani on ollut e-kirjana jo noin 1,5 kuukautta, se on edelleen tämän blogipostauksen julkaisuhetkeen mennessä saanut niin vähän arvioita, ettei arvioiden keskiarvo tule vielä näkyviin tähän koostelistaan. Tähänastisista arvioista jo kiittäen, mutta lisää vielä kaivattaisiin. 

Mistä kirjailijan tulot siis koostuvat?

Anna-lehdessä julkaistiin vastikään sopivasti artikkeli, jossa avattiin kirjailijan tulonmuodostusta. Sen mukaan vuonna 2023 suomalaisen kirjailijan mediaanitulo oli 1 713 euroa vuodessa. Tulo oli laskenut viidessä vuodessa 25 prosenttia. Syinä tähän ovat olleet mm. mediaanipalkkioiden pienentyminen ja kirjasesonkien lyhentyminen. Ja kyseessä on todellakin mediaani. Nimekkäät ja brändäyksessään onnistuneet kirjailijat ansaitsevat totta kai huomattavasti paremmin, ja sitten on meitä, jotka eivät juurikaan saa kirjatuloillaan ns. edes leikkelettä leivän päälle. 

Yksi osa kirjailijan tuloista syntyy myydyistä kirjoista. Annan artikkelin mukaan niistä saa tuloa keskimäärin 2,68 eur/kirja. Tämän lisäksi tuloja kertyy kirjastolainauksista, joita Sanasto maksaa kirjailijoille keskitetysti kerran vuodessa. Lainauskorvauksen suuruus päätetään jokaiselle vuodelle erikseen. Ja mikä käymissäni keskusteluissa on tullut monelle yllätyksenä: vuonna 2024 korvaus oli suuruudeltaan vain 0,30 eur/lainaus. Monella oli ollut ennakkoon käsitys, että korvaus olisi huomattavasti suurempi. Vuoden 2025 lainauskorvausta ei vielä ole päätetty, mutta suuruusluokka tulee olemaan sama.

Tähän väliin havainnollistava esimerkki: Oletetaan, että kaupungin A kirjastossa on kirjaani saatavilla yksi kappale. Vaikka kirja olisi koko vuoden vuorollaan eri lukijoilla lainassa ja jokainen lainaaja pitäisi sitä hallussaan yhden kuukauden eli oletetaan, ettei kirjaa palauteta myöhässä, on kirjaani mahdollista lainata vuoden aikana korkeintaan 12 kertaa. Ja tästä minulle ropisee lainauskorvausta hulppeat 3,60 euroa. Summa, josta maksan vielä verot.

Lisää mahdollisia yllätyksiä

Myös Sanaston maksuaikataulu on tullut monelle yllätyksenä, kun olen siitä maininnut. Sanasto maksaa pääosan lainauskorvauksista aina lokakuussa, jolloin tilitetään edellisen vuoden korvaukset. Kun oma kirjani julkaistiin lokakuussa 2024, tulen saamaan siitä mahdolliset ensimmäiset lainauskorvaukset lokakuussa 2025 eli siis vuosi kirjani julkaisun jälkeen.

Minut puolestaan yllätti se, kuinka kauan saattoi vierähtää aikaa ennen kuin kirjani pääsi Suomessa eri kirjastoihin lainattavaksi asti. Uunipelti-identiteetti löysi tiensä usealla paikkakunnilla kirjaston hyllyyn vasta joulukuussa, toisiin vasta tammi- tai helmikuussa, joten lainauksia ennätti vuoden 2024 puolella tulla korkeintaan yksi yhtä kirjaa kohden. Eli se huikeat 0,30 euroa verotettavaa tuloa minulle, wuhuu! 

Kohdallani on siis hyvin paljon mahdollista, ettei vuonna 2024 kirjastolainausten korvaus edes ylitä Sanaston tilitysten minimirajaa 10 euroa. Tässä tapauksessa tulen siis saamaan ensimmäiset korvaukset vasta lokakuussa 2026. Siis kaksi vuotta kirjani julkaisun jälkeen.

Lainauskorvaukset maksetaan siis todella viiveellä, joten äkkitienaamisen kanava ne eivät todellakaan ole. Mutta hienoa, että korvauksia Suomessa sentään maksetaan ja myös meille ulkosuomalaisille. 

Ääni- ja e-kirjat sekä muut mahdolliset tulomuodot

Nykyisin kirjoja kulutetaan myös paljon e- ja äänikirjoina. Annan artikkelin mukaan niistä saatava tulo on keskimärin 0,53 euroa/luku- tai kuuntelukerta. Äänikirjojen kohdalla pitää huomioida, että osa tulosta menee äänikirjan lukijalle. Näin ollen kirjailija ei saa tuloa kokonaan, ellei ole itse myös lukenut kirjaansa.

Yhtenä suurena tulonlähteenä kirjailijalle voi myös olla erilaiset apurahat, mutta niiden saanti on todella hankalaa. Hakijoita on luonnollisesti paljon ja jaettavaa rahaa vähän suhteessa hakijamääriin.

Lisäksi kirjailija voi saada tuloja tilatuista esiintymisistä esimerkiksi messuille tai tapahtumiin, tai jos hänen tekstejään käytetään vaikkapa oppikirjoissa, lausutaan hänen kirjoittamansa runo radiossa tai televisiossa jne.

Tässäkin Bookbeatin listalla kaikilla muilla kanssakirjailijoilla on julkaistu teoksesta myös äänikirjaversio, joka edesauttaa saamaan lisää lukijoita, tässä tapauksessa kuuntelijoita.

Mutta millaisia kompastuskiviä olen kokenut, kun asun täällä Yhdysvalloissa, kaukana Suomesta?

Ulkosuomalaisena kirjailijana

Kun julkaisee kirjan suomeksi Suomessa, mutta asuu itse toisella puolella maapalloa, syntyy omat haasteensa. Edellä mainitut, tilatut kirjailijavierailut ja -esiintymiset ovat käytännössä olleet kohdallani poissuljettuja, koska kustannus lähteä yksittäiseen tapahtumaan esiintymään täältä USA:n länsirannikolta nousisi valtavan korkeaksi. Ulkosuomalainen voi myös viettää Suomessa vuosittain vain rajoitetun ajan, joten oleskeluaika Suomessa on laskettava kalenterista. Tämä tarkoitti omalla kohdallani, että vain kuukauden mittaiseen Suomi-visiittiin oli yritettävä sulloa kirjan markkinointitapahtumia mahdollisimman monta. Olisi ollut huomattavasti mielekkäämpää, jos noita tapahtumia olisi voinut ajoittaa kalenteriinsa hiukan väljemmin. Monelle ulkosuomalaiselle jo tuo kuukausikin Suomessa olisi sula mahdottomuus.

Sain onnekseni kuitenkin järjestymään loka-marraskuulle peräti neljä eri kirjatapahtumaa kolmella eri paikkakunnalla, mutta tottahan niiden järjestämisestä tarjoiluineen ja kulkemisista eri paikkakuntien välillä syntyi myös kustannuksia. Ja nämä maksoin kaikki omasta pussista, sponsoria "kirjakiertueelleni" ei ollut. Mutta tätä ei pidä käsittää väärin. Nämä kaikki minä ehdottomasti halusin järjestää, koska olihan kyseessä esikoisteokseni. Halusin juhlistaa sitä mahdollisimman monen ystävän ja sukulaisen kanssa. Ja kuinka mahtavia jälleennäkemisiä ja kohtaamisia kirjatapahtumieni aikana syntyikään! Niistä olen iloinnut pitkään.

Tuolla Suomi-visiitillä aika ja rahkeet eivät kuitenkaan harmillisesti riittäneet enää useampiin kirjastovierailuihin. Tähän tulen tekemään pienen korjausliikkeen nyt touko-kesäkuussa, sillä olen saanut sovituksi kirjailijavierailut sekä Oulun Pekurin kirjastoon (ti 27.5.) että Helsingin Oodiin (su 1.6.). Tervetuloa moikkaamaan, jos olet kulmilla!

Täällä Yhdysvalloissa puolestaan suomalaiset lukijat ovat valtavankokoisessa maassa harvassa ja hajallaan. Vasta kun kirjani julkaistiin e-kirjana, tuli se mahdolliseksi monelle USA:n suomalaiselle ottaa lukulistalleen. Lisäksi pienten onnenkantamoisten seurauksena ja ystävien avustuksella järjestyi alkuvuodesta pienet kirjailijatapaamiset myös San Diegossa ja Seattlessa. Paikkakunnilla, joille olin matkustamassa joka tapauksessa. Kiitos asianosaisille, jos luette tämän. 

Messuja ja valmennuksia jää väliin myös osallistujana

Olen myös kokenut täällä kaukana Suomesta asuvana, että jään monista hienoista tilaisuuksista ja kirjoittajakursseista paitsi. Kaiholla olen katsellut kuvia, kuinka kirjamessut eri paikkakunnilla Suomessa ovat vetäneet salit täyteen. Ne olisivat upeita paikkoja verkostoitua, kuulla alan suomalaisista trendeistä, tavata kirjailijoita ja kustantamoväkeä ja yhtenä tärkeänä, hakea inspiraatiota. 

Myös monet mielenkiintoiset kirjoittajakurssit on pitänyt sivuuttaa. Kursseja on toki tarjolla paljon myös täällä Yhdysvalloissa ja verkossa. Monilla kursseilla luetaan ja arvioidaan toisten kurssilaisten tekstejä, ja koska itse kirjoitan ja haluan jatkossakin kirjoittaa vivahteikkaalla suomen kielellä, ei englanninkielisestä kurssista saa todellakaan kaikkea hyötyä irti. Katson, että kurssilaisten keskenään jakama vertaistuki sekä toisten tekstien lukeminen ja arviointi olisivat yhtä parhainta antia.

Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä ulkosuomalaisen riesana: 

Verotus! 

Kaikki edellä mainitut tulot "hulppeine" lainauskorvauksineen kaikkineen ovat tietenkin verotettavaa tuloa. Ja näin ulkomailla, tai ainakin Yhdysvalloissa asuvalle se onkin mitä kamalin piina. Koska olen asunut USA:ssa jo pitkään, olen verovelvollinen tänne asuinmaahani. Mutta kirjatulojeni kohdalla minulla on "ilo" asioida kahden eri maan verottajan kanssa. Tarvitsen nimittäin Sanastolle ja kustantamolle toimitettaviksi lähdeverokortit. 

Voin nyt kokemuksesta sanoa, että oikeanlaisen verokortin saanti on helpommin sanottu kuin tehty! Kyllähän se ohjeiden mukaan kuulostaa yksinkertaiselta, mutta... Olen käynyt alkuvuodesta peräti 2,5 kuukautta "kirjeenvaihtoa" Suomen verottajan kanssa ja asia on edelleen rempallaan. Asiaan on käytetty jo niin paljon selvitys- ja työtunteja, että kustannuksena se ylittää moninkertaisesti sen veromäärän, mikä omien kirjatulojeni kohdalla on edes kyseessä. Oloni on ollut todella turhautunut, eikä tämä byrokratiapyöritys ole ainakaan kannustava tekijä julkaista esikoisteokselleen jatkoa.

Ote Anna-lehden artikkelista 2.4.2025.

Mikäli yllä oleva pitää paikkansa, voin vakuuttaa, ettei yksikään teistä kadehdi sitä hetkeä, kun näitä Suomessa syntyneitä pieniä kirjatulojani täydennetään Yhdysvaltain veroilmoitukseen. On nimittäin päänvaivatakuu.

Illuusio rikastumisesta

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä tätä illuusiota kirjailijan ja myös esikoiskirjailijan rikastumisesta ja toisinaan vieläpä äkkisellaisesta pitää yllä? Yksi mahdollinen voi olla media, joka nostaa menestyneitä kirjailijoita ja joskus jopa heidän tulojaan otsikoihinsa. Mutta tuntuu, että harhakäsitystä kirjailijoiden rikastumisesta edesauttaa myös jokin muu seikka. Mikä se voisi olla, osaatko sanoa?

Toivon kovasti, että ainakin omalta osaltani pystyn tällä postauksellani hälventämään tätä melko yleistä ennakkokuuloa. Lisäksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jos kirjaa lähtisi alun perin kirjoittamaan rahankiilto silmissä, menisi homma vahvasti hakoteille. En usko tekstiin syntyvän tarvittavaa kirjoittamisen paloa, intoa ja rakkautta, jos jokaisen syntyneen käsikirjoitussivun jälkeen laskeskelisi niitä muhkeita tuloja, joita kirjastaan jo odottaa saavan.

Tällaisia harhakäsitysten oikaisua ja pohdintojani tällä kertaa. Nyt toivotan teille hyvää pääsiäistä, jos sitä juhlaa juhlitte. Minun on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Hammaslääkäriaseman vaihto

Olemme käyttäneet samaa hammaslääkäriasemaa kaikki nämä USA-vuodet eli kauan. Alkuun olimme palveluun ja hoitoon todella tyytyväisiä, mutta parin viimeisen vuoden aikana alkoi niin sanotusti mitta täyttyä. Niinpä hammashoitolan vaihto oli meillä vain ajan — ja vaivannäön — kysymys. Uuteen vaihtaminen ei nimittäin täällä onnistu aivan niin helposti, että marssii vain viereiseen paikkaan ja aloittaa asiakkuuden. Se viereinen hoitola ei välttämättä hyväksy juuri sinun hammashuoltovakuutustasi, jolloin hoito tulisi huomattavasti kalliimmaksi. Ja tuo pienempi vakuutuskorvaus pitäisi todennäköisesti anoa itse, joten luvassa olisi lomakerumbaa. Lisäksi olisi tietenkin vielä tutkittava eri hoitoloiden saamat palautteet. Niinpä hoitolan vaihto on meillä venynyt, sillä tiesin ensin edessä olevan kovasti selvittelytyötä.

Tässä vaiheessa on hyvä tietää terveysvakuutuksestamme sen verran, että meillä se on hammashoidon osalta todella hyvä. Vakuutus kattaa nykyään ilmaisen hampaiden tarkastuksen ja puhdistuksen peräti kolme kertaa vuodessa. Lisäksi röntgenkuvat voidaan ottaa ilman kustannuksia kerran vuodessa ja erilaiset operaatiot korvataan hyvin. 

Mutta uskokaa tai älkää, hyvässäkin vakuutuksessa on plussat ja miinukset. Säännölliset ja tiuhat tarkastus- ja puhdistuskäynnit saavat purukaluston pysymään paremmassa kunnossa, mutta kattava vakuutus avaa oven myös hammashoitoloiden ahneudelle. Ne voivat pyrkiä tekemään kaiken mahdollisen ja vielä vähän ekstraakin, että saavat vakuutuskorvauksista niin sanotusti kaiken hyödyn irti. Helppoa rahaa hoitoloille. Ja meidän hammashoitolassamme tämä ahneus alkoi viime vuosina näkymään jo vähän liiankin räikeästi.

Esimerkki viime vuodelta

Kieltäydyin viime vuonna röntgenkuvien otattamisesta, sillä tilanne suussani oli ollut jo pitkään stabiili ja halusin välttää mielestäni turhaa säteilytystä. Edellisistä kuvista oli alle vuosi. Kieltäytymiseni oli hammashoitolalle nähtävästi harvinaisempi tapaus. Hoitaja, jonka olisi kuulunut kuvat ottaa, kiemurteli penkissään vaivautuneena. Kysyi monta kertaa, olenko todella tehnyt tuollaisen päätöksen ja miksi. Vaikka minua kovasti yritettiin taivutella, pysyin päätöksessäni. Hoitolalta jäi siis röntgenkuvien vakuutuskorvausraha minun osaltani siltä vuodelta saamatta.

Lopulta jouduin allekirjoittamaan lomakkeen, jossa vakuutin kieltäytyneeni röntgenkuvien otosta. Jouduin myös perustelemaan päätökseni kirjallisesti. Tällä hoitola todennäköisesti pesi käsiään, että jos jokin alkava hammasvaurio olisi voitu nyt huomata tuoreissa röntgenkuvissa, heitä ei voisi syyttää huonosta hoidosta. Lomake oli vielä mielestäni ok, koska se kuuluu amerikkalaiseen waiver- eli vastuuvapauslomakekulttuuriin ja olen tapaan jo tottunut, mutta tunsin ensinnäkin turhan vahvaa painostusta uusien kuvien ottoon. Toisekseen paikalle kutsuttu hammaslääkäri kertoi minulle kaikki mahdolliset pahimmat skenaariot, mitä kuvien ottamatta jättäminen voisi aiheuttaa. Eikä äänensävynsä ollut mitenkään ystävällinen, ennemminkin syyllistävä. Koko hoitolakäynti oli inhottava kokemus ja jo tämän hoitokerran jälkeen sanoin ukkokullalle, että nyt kyllä vaihdetaan hoitolaa. 

Lisää mahdollisesta ahneudesta kieliviä merkkejä

Viime vuonna hoitolan avonaisen toimiston seinälle ilmestyi valkotaulu, johon oli kirjoitettu melkeinpä kissan kokoisin kirjaimin, montako hammaspuhdistusta on tavoitteena sille kuukaudelle. Tuo lukuhan siis näkyi aivan avoimesti myös asiakkaiden odotusaulaan. Ja voitteko kuvitella? Viimeisinä kertoina luku oli nostettu jo 1600 puhdistukseen kuukaudessa! Mielestämme merkki, että paikka oli menossa liukuhihnatyöskentelyyn. Ja siltä se paikan päällä usein myös tuntui. Tuli mieleen, menivätkö palvelun nopeus ja määrä laadun edelle...

Henkilökunnan vaihtuvuus

Myös hammashoitolan henkilökunta tuntui vaihtuvan useammin kuin sukat jalassa. Joka kerta ilmoittautumistiskin takana oli uusi kasvo ja toimistossa myös aina opetettiin jotakin uutta henkilöä tehtäviinsä. Koko avotoimisto noin kymmenen työntekijän kapasiteetilla näkyi odotusaulaan ja vaikutti levottomalta. 

En myöskään muista, että minulla olisi kertaakaan ollut sama henkilö puhdistamassa hampaitani. Jos tammikuussa puhdistuksen teki oikein helläkätinen hygienisti ja pyysit ensi kerraksi aikaa juuri hänelle, niin seuraava tekijä oli kuitenkin joku kovakourainen ikenien raaputtaja. Myös tarkastuksen tai mahdolliset paikkaukset tekevä hammaslääkäri vaihtui monen monta kertaa vuosien aikana.

Kamelin selkä katkeaa

Tämän vuoden tammikuussa ennätin jo itse käymään vuoden ensimmäisessä omassa hammaspuhdistuksessani. Sanalla sanoen hammasta purren menin taas vanhaan tuttuun hoitolaamme. Aikaa uuden etsinnälle ei ollut ollut. Ja tuolloin minulta otettiin taas kerran myös röntgenkuvat. Suostuin pitkin hampain. Ja kas, mitään akuuttia ei tälläkään kerralla kuvista löytynyt.

Kun ukkokullan puhdistusaika oli viikkoa myöhemmin, katkesi se kuuluisa kamelin selkä. Hän oli varannut ajan arkipäivälle lounastunnin aikaan ja saapui hoitolaan 10 minuuttia etuajassa. Hänet ohjattiin heti ilmoittautumisen jälkeen pitkän käytävän perälle hoitohuoneeseen, asennettiin jo kuolalappu rinnuksille ja pyydettiin jäädä odottamaan hygienistiä. Lopulta hän odotti huoneessa 25 - 30 minuuttia, eikä kukaan tullut paikalle. Ukkokulta laski, että jos tarkastus ja puhdistus vielä nyt ryhdyttäisiin tekemään, menisi hänen kiireisestä työpäivästä aivan liikaa aikaa hukkaan. Ei hän voinut jäädä enää odottamaan. Kun hän lähtiessään ilmoitti asiansa melko käärmeissään tiskillä, kukaan ei edes pahoitellut tapahtunutta. Jälkeen päin tuli kysely, miksi hän oli jättänyt tulematta sovittuna aikana. Ukkokultani oikaisi asian, ettei se todellakaan ollut hän, joka jätti tulematta, mutta kukaan ei koskaan vastannut viestiin. 

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Pari vuotta sitten minulle kävi aivan samalla tavalla! Odotin hoitohuoneessa toooodella pitkään ennen kuin kukaan tuli puhdistusta tekemään. Hoitohuoneissa ei ole ovia käytävälle, joten kuulin hyvin, kuinka taustalla kävi koko ajan kova säpinä eli tiukkaan aikataulutetut hoitoajat sakkasivat. Mutta sinä päivänä minulla ei ollut töitä, joten minulla oli aikaa odottaa. Eihän se toki kivaa ollut, että lopulta hammashoitolassa vierähti aikaa noin 1,5 tuntia vain yhden puhdistuksen tekemiseen. 

Uuden etsintä

Niinpä tammikuussa ryhdyin vihdoin ja viimein etsimään meille uutta hammashoitolaa. Otin ns. härkää sarvista, sillä tiesin sen olevan omalla tavallaan työläs vaihe. Hammashoitoloita on täällä nimittäin aivan valtavasti ja ensin pitää löytää ne paikat, joihin oma vakuutus hyväksytään. Aika nopeasti kuitenkin ilmeni, että meidän vakuutus kävisi todella moneen paikkaan. Seuraava "ongelma" olikin runsaudenpula. 

Kyselin suosituksia somessa, ja luin palautteita ainakin kymmenestä eri hoitolasta. Kavensin haarukoinnin vain lähellä sijaitseviin hoitoloihin. Jokin paikka saattoi olla auki vain kolmena päivänä viikossa, toinen ei tarjonnut äkkiaikoja, jos hätätilanne sattuisi. Kolmannella ei ollut röntgenlaitetta laisinkaan. Hmm, laskisiko tuon plussaksi vai miinukseksi... Yhtäkkiä vertailtavaa olikin paljon. Kunnes löytyi helmikuussa toimintaansa käynnistelevä aivan uusi hoitola. Sillä oli sopivasti kytkös ukkokultani työpaikkaan, joten päätimme siirtyä heidän asiakkaiksi. 

Vielä yksi murheenkryyni

Konkreettinen vaihtaminen olikin yllättäen vielä yksi stressin aiheuttaja. Pyysimme entistä hoitolaa lähettämään potilastietomme uuteen paikkaan, ja tämä tuntuikin sitten olevan ylitsepääsemättömän hankalaa. Allekirjoitimme lupalaput, että he saavat potilastietomme ja viimeisimmät röntgenkuvat uuteen paikkaan luovuttaa. Ne luvattiin lähettää meille sähköpostitse. Ukkokullan ensikäynti uudessa paikassa lähestyi jo kovaa vauhtia. Hänellä potilastietojen ja röntgenkuvien siirto ei kuitenkaan ollut aivan niin akuutti, sillä häneltä ei tänä vuonna röntgenkuvia oltu vielä otettu. Minulta oli, joten uuden paikan piti tammikuun röntgenkuvani ehdottomasti saada. Koska sähköpostia ei kuulunut, olin lopulta kaksi eri kertaa yhteydessä vanhaan hoitolaan ennen ukkokullan ajanvarausaikaa ja pyysin kiirehtimään tietojen toimittamista. Mitään ei edelleenkään kuulunut. 

Myös oma ensikäyntini uudessa hoitolassa lähestyi. Tässä vaiheessa tiedustelin jo, olisiko minun lykättävä omaa aikaani, että tiedot ja kuvat ehditään lähettää. Mutta seuraava vapaa uuden asiakkaan vastaanottoaika olisikin ollut vasta toukokuun lopussa. Lopulta jouduin ottamaan yhteyttä vanhaan hoitolaamme peräti neljä eri kertaa, että tarvittavat dokumentit lopulta siirtyivät uuteen paikkaan. Ei tainnut kaksi viikkoa riittää, että saivat homman hoidettua. Kierrokseni kävivät aika korkealla. Voin todeta, etten jäänyt vanhaa hoitolaamme tämän(kään) tempun jälkeen kaipaamaan.

Onneksi vesijoogakurssini on taas pyörinyt, niin olen päässyt altaaseen viilentämään tunteitani. ;-)

Summa summarum

Mitä tästä kaikesta olemme siis vuosien saatossa täällä oppineet? Hyvä terveysvakuutus, ainakaan hammashoidon puolella, ei välttämättä ole vain ja ainoastaan hyvä asia. Lieveilmiöitäkin voi olla.

Toisaalta tapahtumat eivät olleet meille aivan vieraita. Samankaltaisia kokemuksia karttui myös Suomessa: Ukkokullan työnantaja tuki aikoinaan työntekijöidensä hammashuoltokustannuksia summalla x. Tuolloin vuosittain hänelle tehtiin peruspuhdistus ja -tarkistus, ja totta kai paikkaus, jos tarvetta oli. Paikkaukseen tuki ei välttämättä riittänyt, joten sen hän maksoi itse. Yhtenä vuonna tuo tukisumma päätettiin kuitenkin korottaa jatkossa huomattavasti isommaksi. Kävikin hassusti, että sinä vuonna hammashoitola ehdotti perushoitojen lisäksi jos jonkinlaista kosmeettista ja kalliimpaa operaatiota. Silkkaa sattumaako? 

Ehkä tämä lopulta pari kuukautta kestänyt hammaslääkärin vaihdos ei olisi tuntunut aivan yhtä raskaalta prosessilta, jos elämässä ei olisi samanaikaisesti ollut mitään muuta työlästä. Mutta omaan alkuvuoteeni on mahtunut haasteita ja vastoinkäymisiä toisensa perään. On ollut muita, huomattavasti isompia selviteltäviä asioita ja terveydenkin kanssa hoidettavia juttuja. 

Mutta ainakin ensimmäinen käyntikerta uudessa hammashoitolassamme oli varsin miellyttävä kokemus, joten toivon mukaan riesaa hoitolan vaihtamisesta ei tarvitsisi aivan heti kokea uudestaan. 

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Paljonko sähkö, kaasu, vesi ja jätekuljetus maksavat Piilaaksossa?

Lokakuussa 2023 kirjoitin postauksen Piilaakson muutamien tuotteiden tai palveluiden hintatasosta. Tuolloin kerroin, mitä mm. Big Mac, bensa, kahvipaketti ja tunti hierontaa meillä päin maksavat. Siitä lähtien minulla on ollut ajatus kirjoittaa myös välttämättömistä asumiskuluista kuten vesi, sähkö ja jätemaksut. Mutta pian tuon lokakuisen postauksen jälkeen minulla alkoikin eräs tiivis kirjankirjoitusprojekti loppuhuipennuksineen, joten yhtäkkiä on 1,5 vuotta tuosta Big Mac -hintapostauksesta hujahtanut. Mutta nyt palaan tähän mielenkiintoiseen aiheeseen, onhan tämä postausluonnos otsikkotasolla jo aikansa roikkunutkin.

Ja roikkumisista puheen ollen... Kuvassa Piilaakson johdotuksia. Monia voi naurattaa nämä sähkötolpista roikkuvat johtohässäkät, mutta pitää muistaa, että asumme erittäin maanjäristysherkällä alueella. Jos sähköjohdot olisi kaapeloitu maahan, olisivat ne huomattavasti herkempiä vikatilanteille maan järistessä. Lisäksi vian etsiminen ja korjaaminen veisi tietenkin enemmän aikaa ja rahaa, kun maa pitäisi kaivaa ensin auki. Samanlaista johtohässäkkää näkee myös esimerkiksi Japanissa, maanjäristysherkkää aluetta sekin.

Sähkö

Kaliforniassa on komissio California Public Utilities Commission CPUC, joka sääntelee ja päättää, paljonko sähköstä kulloinkin asiakkailta peritään. Hinnat lyödään lukkoon kokouksissa, jotka ovat yleisölle ja kommentoinneille avoimia. Toisin kuin Suomessa, täällä sähköä ei siis voi kilpailuttaa, vaan siitä ja sen jakelusta vastaa alueellamme vain yksi taho PG&E, Pacific Gas and Electric Company.

Tällä hetkellä komission päättämä sähkön hinta kotitalouksille Kaliforniassa on 30,55 dollarisenttiä/kWh (0,28 eur/kWh). USA:ssa kansallinen keskiarvo on 16,26 c/kWh (0,15 eur/kWh). Kalifornialaisella hinta on siis lähes kaksinkertainen verrattuna keskivertoamerikkalaisen maksamaan hintaan. Komissio päivitti hintaa juuri nyt maaliskuussa 2025 pari dollarisenttiä edullisemmaksi. Sähköyhtiömme PG&E ennustaa sähköhintojen laskevan tulevana syksynä, jopa 8 % vuoden takaiseen hinnoitteluun, sillä nykyisessä hinnoittelussa on mukana kustannuksia maastopaloja ehkäisevistä toimenpiteistä sekä palojen aiheuttamien tuhojen korjaustöistä. Hintojen lasku on mahdollista tietenkin sillä edellytyksellä, ettei uusia maastopalo- tai muita luonnonkatastrofeja osavaltiossamme pääse syntymään.

Oma sähkölaskumme sanoo kuitenkin toista kuin komission hinnoittelu. Viimeisimmässä laskussa meiltä on veloitettu yli 40 c/kWh. Mutta sitten olemme saaneet alennuksen nimeltään Generation Credit, jonka jälkeen hinta onkin ollut alle 25 c/kWh.

Kaliforniassa on mahdollista saada sähkön laskutus aikasidonnaiseksi: tunteina, jolloin sähköä kulutetaan tyypillisesti vähemmän, on hinta usein edullisempi. Meillä on kuitenkin käytössämme ns. tasohinnoittelu, jossa sähkölle on kaksi eri hintaryhmää: Jos käyttää sähköä alle tietyn kulutusrajan, saa tuon halvemman hinnan, mikä meiltäkin on laskutettu. Mutta jos ylittää tietyn rajan, laskutettava hinta onkin jo 50 c/kWh. Toistaiseksi olemme aina pysyneet asetetun kulutusrajan alapuolella. 

Lisäksi Piilaaksossa tulee maksettavaksi ns. Silicon Valley Clean Energy -maksu. Meillä kahden aikuisen taloudessa pienomakotitalossa tuo kustannus oli viime kuussa hiukan alle 40 dollaria. Lisäksi maksamme kotikaupunkimme määräämän lisäveron 2 %. (Viereisessä San Josen kaupungissa sama vero on 5 %.) Tämä viimeistään osoittaa, että sähkön hinta voi täällä vaihdella jopa naapurikaupunkien kesken.

Kuinka vertaudumme muihin samanlaisiin koteihin? Kotimme ei ole energiatehokkain, mutta ei myöskään sähkösyöppö pahimmasta päästä.

Kaliforniassa kotitalouksien on mahdollista saada sähkölaskuihinsa alennuksia ainakin kahden eri ohjelman kautta. Tietyn tulorajan alittavat taloudet voivat hakea esimerkiksi ns. CARE-ohjelmaan mukaan, jolloin he saavat sähkölaskustaan 38 % ja kaasulaskustaan 20 % alennuksen.

Yrityksille sähkö on osavaltiossamme kotitalouksia edullisempaa: maaliskuussa 2025 yritykset maksavat noin 23 dollarisenttiä/kWh. 

Tällä hetkellä Kalifornian sähköntuotannosta 51 % saadaan uusiutuvista ja 49 % uusiutumattomista lähteistä. Ja osavaltiollamme on kovat tavoitteet: vuoteen 2030 mennessä on tavoitteena nostaa uusiutuvien lähteiden määrä 60 prosenttiin ja vuoteen 2045 mennessä 100 prosenttiin. 

Kotitalouksien sähkön hintavertailuja (per kWh) Kalifornian ja muutamien edullisempien osavaltioiden kesken. Lähde.

Sähkö on siis meillä moniin USA:n osavaltioihin ja Suomen nykyisiin hintoihin verrattuna todella kallista. Tähän vaikuttavat esimerkiksi jo edellä mainitut maastopalotoimenpiteet ja jatkuvasti nousevat kustannukset sähköverkon ylläpidossa. Lisäksi monimuotoinen maasto ja ilmasto tuovat omat haasteensa. Meillä on sekä paahtavaa hellettä että useita kuukausia myös lunta ja jäätä korkealla vuoristossa. Ja onhan Kalifornia iso. Se on pinta-alaltaan Yhdysvaltain kolmanneksi suurin osavaltio ja asukasluvultaan suurin yli 39 miljoonalla asukkaallaan. Eli myös meitä sähkönkuluttajia piisaa. Myös osavaltiossamme rakettimaisesti noussut sähköautojen määrä on tuonut omat haasteensa sähköverkolle, eräällä asiantuntijasivustolla kerrotaan. 

Suomen sähköhinnoitteluun verrattuna on kuitenkin yksi selkeä ero. Meidän laskutusmallissamme ei ole kulutuslaskun lisäksi vielä erillistä sähkönsiirtomaksua kuten Suomessa. (Aikasidonnaisessa hinnoittelussa sähkönsiirtomaksu on ja eräällä Piilaaksossa asuvalla ystäväperheellä luokkaa 12 dollaria/kk.) Suomessa sähkönsiirto kun voi tunnetusti olla paikoitellen jopa kalliimpaa kuin varsinainen kulutus.

Kaasu

Meillä Kalifornian-kodissamme useat kotitalouden energiaäsyöpöt laitteet toimivat kuitenkin kaasulla. Näitä ovat esimerkiksi lämmitysjärjestelmä ja käyttöveden lämmittävä vesivaraaja. Myös uuni ja hella ovat meillä kaasuversioita. Eli näihin meillä ei sähköä kulu. Ilmastointi vuorostaan, jota käytämme yli puolet vuodesta kuumina kuukausina, toimii sähköllä. Parhaiten nämä eri energiamuotojen kulutuserot vuositasolla näkyvät alla olevasta kuvasta:

Sähkön ja kaasun kulutuksemme kuukausittain viimeisen vuoden ajalta. Talvikuukausina kaasun kulutus kasvaa, kun keskuslämmitin hurisee. Kesäkuukausina puolestaan ilmastoinnin vuoksi kuluu enemmän sähköä.

Kaasun hinnoittelu on pysynyt minulle mysteerinä aivan näihin päiviin saakka, sillä jo sen kulutusyksikkönä käytetään itselleni vieraampaa thermsiä. Yksi therm on 29,3 kWh. En paneudu laskutusmalleihin sen tarkemmin, vaan kerron omat kustannuksemme pienomakotitalostamme. Tammi-helmikuussa kaasulaskumme ovat tyypillisesti suurimmillaan ja noin 150 dollaria/kk. (Kiitos lukijakysymyksen, selvitin myös kaasun hinnoittelun. Tietyn kulutusrajan alittuessa hinta on noin 9 dollarisenttiä/kWh ja ylittäessä n. 11 c/kWh. Kaasun hinta on siis sähköä huomattavasti edullisempi.) 

Vesi

Vaikka Kalifornia kärsii tunnetusti kuivuudesta, on vedenkäyttö täällä mielestäni muuhun kustannustasoon nähden yllättävän edullista. Täällä veden kulutusta mitataan satoina kuutiojalkoina (cubic feet), joten jouduin tekemään hiukan laskelmia saadakseni vertailukelpoisia lukemia. Meillä yksi kuutiometri eli tuhat litraa vettä maksaa noin 1,80 dollaria (1,65 eur). Tämän lisäksi tulee kuitenkin vielä palvelumaksu yli 15 dollaria/kk. Niinpä kuukausittaisessa vesilaskussamme tuo palvelumaksu on suurempi kuin varsinainen vedenkulutuslasku.

Jätevesi sen sijaan on kalliimpaa. Täällä se laskutetaan kategorioittain ja meidän taloutemme kuuluu ns. single family -luokkaan, jolta laskutetaan 136 dollaria kahdessa kuukaudessa.

Mielenkiintoinen tilastotieto muuten, että keskivertoamerikkalainen käyttää vettä 82 gallonaa (310 litraa) päivässä. Meidän kulutuksemme per nuppi on siitä alle neljäsosa! Tosin tuolla edellisellä kahden kuukauden vesilaskujaksolla olimme reissussa neljä tai viisi päivää/kuukausi, jolloin vedenkulutusta kotona ei tietenkään ollut. Meillä ei myöskään ole esimerkiksi kalifornialaista "klassikkoa" uima-allasta, mikä nostaisi nopeasti käyttämämme veden määrää. Mutta vaikka olisimme kotona koko kuukauden, on vedenkulutuksemme ollut jokainen kuukausi alle kolmasosan keskivertoamerikkalaisen kuluttamasta vesimäärästä. Niinpä voin todeta: Kalifornian kuivuus on opettanut säästämään vettä. 

Suomessa helmikuussa 2025 tehdyn tutkimuksen mukaan keskivertosuomalainen kuluttaa 140 litraa vuorokaudessa. Olemme siis kulutustottumuksiltamme lähempänä suomalaista kuin amerikkalaista vedenkulutusta.

Jätemaksut

Kalifornia on moniin USA:n osavaltioihin verrattuna edistyksellisempi kierrätyksessä ja jätteiden lajittelussa. Kotikaupungissamme Piilaaksossa omakotitalojen roskat lajitellaan kolmeen eri säiliöön, joissa on yhteensä viisi eri lokerikkoa. Lajittelemme 1) pahvit ja paperit, 2 ) erilaiset pullot, kanisterit ja säilykepurkit, 3) puutarhajätteet, 4) ruokahävikin ja 5) sekajätteen. (Tölkeissä ja tietyissä pulloissa on pantti, ja saimme ensimmäiset pullonpalautusautomaatit alkukesästä 2022.) On huomattava, että tämä lajittelu ja tietenkin myös maksut voivat vaihdella hyvinkin paljon eri osavaltioiden ja jopa lähekkäin sijaitsevien kaupunkien kesken samassa osavaltiossa.

Meillä kaikki nämä jätelajit tyhjennetään kerran viikossa. Varsinkin lämpimään kesäaikaan, siis meillä sen 8 - 9 kk vuodesta, tämä on aika ehdoton. Jos roskat lojuisivat kuumissa säiliöissään pitkään, alkaisi haju olla nopeasti ikävänpuoleinen. Ja oletettavasti pahentaisi merkittävästi myös rottaongelmaa.

Säiliöt tyhjennetään monille elokuvistakin tuttuun tapaan: asukkaat vetävät roskasäiliöt yleensä tyhjennyspäivää edellisenä iltana tontiltaan tienvarteen, josta eri roska-autot sitten kumoavat säiliöt vuorollaan tyhjiksi. Meillä tyhjennyspäivä on tiistai ja säiliöt kyllä kannattaa tosiaan viedä jo maanantai-iltana. Usein ensimmäinen roska-auto kiertää kadullamme jo aamuseitsemältä.

Roskasäiliöissä on pyörät, että ne on helppo rullata kadunvarteen ja takaisin talon kulmalle.

Roskisten tyhjennys maksaa meille 40 dollaria kuussa eli joka tiistai, kun rekkaralli talomme edustalla pyörii, maksaa se meille noin 13 dollaria/tyhjennyspäivä.

Tällaisia asumiseen liittyviä pakollisia oheiskustannuksia tällä kertaa. Tuliko sinulle yllätyksiä näissä kertomissani hinnoissa? Tai yllättikö jokin muu seikka tai käytäntö? Olisi mielenkiintoista kuulla.

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos Piilaakson asumiskustannukset, palkkataso ja sen erilainen arki kiinnostavat, kannattaa ottaa lukulistalle esikoisteokseni Uunipelti-identiteetti -- Piilaakson oppivuodet. Se löytyy nyt myös e-kirjana. Muita kirjan hankintapaikkoja voi katsella täältä.  

Mielenkiintoisia lukijapalautteita ja e-kirjan julkaisu!

Esikoiskirjani Uunipelti-identiteetti — Piilaakson oppivuodet julkaistiin lokakuun 2024 lopussa. Sen jälkeen olen saanut useampiakin kyselyitä e- ja äänikirjaversioiden mahdollisesta julkaisemisesta. Ja nyt on e-kirjojen ystäville mukavia uutisia: kustantamoni halusi julkaista e-kirjan hiukan alkuperäistä aikataulua aikaisemmin!

Niinpä kirjani alkaa nyt löytyä kaikista lukuaikapalveluista kuten BookBeat, Storytel ja Nextory. Ja nykyäänhän e-kirjoja saa luettavakseen myös joidenkin kirjakauppojen kautta. Ainakin Adlibris ja Suomalainen myyvät myös e-kirjaani.

Tässä kirjani paistattelee takapihamme ilta-auringossa. Toivon mukaan se toisi paistetta yhä useamman lukijan kasvoille, kun on nyt saatavilla myös e-kirjana.

 

Pari pientä pyyntöä

Kun sain tammikuussa kirjani Oulun Suomalaisen kirjakaupan hyllyille, totesi yksi ystäväni, että kyllä se tulee ostetuksi, koska kirja on niin hyvin kirjoitettu. Mutta esikoiskirjailijan ongelmana on usein se, etteivät ihmiset tiedä tällaista ennen kirjan lukemista. Niinpä heidät pitäisi ensin saada kirjaan tarttumaan. Ja tämä totta kai kävisi parhaiten, kun joku kirjaa heille suosittelisi.

Joten minulla olisikin teille pari pientä pyyntöä. Ensinnäkin te, jotka olette jo kirjani lukeneet, niin käykäähän laittamassa kirjastani arviointeja eri kanaviin. Tai vaikka vain se yksi arviointi johonkin. Näitä arviointipaikkoja voivat olla esimerkiksi Goodreads, Suomalaisen kirjakaupan nettisivu kirjani kohdalta ja tietenkin nyt uutena kaikki nämä lukuaikapalvelut. Ja olisi myös tosi kiva, jos vinkkaisit kirjastani nyt myös heille, jotka ovat e-kirjojen kuluttajia. 

Pari julkista palautetta jo pompsahdellutkin

Siinä mielessähän tämä on kirjailijalle varsin jännittävää aikaa, että näitä palautteita saattaa pompsahdella jossakin julki, mutta kirjailija itse ei niistä tietenkään saa mitään ilmoitusta. Niinpä olin oikein iloisesti yllättynyt, kun sekä Suomikaupan että myös Suomalaisen kirjakaupan sivuille oli tullut molempiin yksi palaute. Ja kummatkin olivat täydet viisi tähteä! Jee! Myös sanallista palautetta oli jätetty, mikä oli mukava juttu. Niissä tulee parhaimmillaan aina palanen palautteen antajan persoonaa ja taustaa mukaan.

Lisäksi Goodreadsiin on "ropissut" arvioita kirjastani jo yhden käden sormien verran. Siellä arvioiden keskiarvo on tällä hetkellä 4,4/5 tähteä. 

Henkilökohtaiset palautteet

Ja tottahan kirjailijan mieltä ovat näiden neljän ensimmäisen kuukauden aikana lämmittäneet kaikki ne henkilökohtaisesti saadut lukijapalautteet. Kiitokset niistä. Ne ovat olleet kaikki varsin positiivisia, ja osa palautteista on saattanut minut jopa ihan liikutuksen partaalle. Niin ihanilta ovat tuntuneet saada. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, kuinka yksi blogini lukija totesi itsekin ulkomailla (Euroopassa) asuvana, että kirjani oli mennyt hänellä heittämällä top 10 -kirjan joukkoon!

Samoin yhden ystäväni äiti oli lukenut kirjani ja todennut, että jokaisen vanhemman, jonka aikuinen lapsi on muuttanut ulkomaille, tulisi lukea kirjani. Sekin oli ihana huomio ja palaute.

Magnolia puhkeamassa täyteen kukkaansa helmikuun puolivälissä. Kuvittelenko, vai muodostavatko nuo kukat sydämen?

Mutta putkahtipa palautteiden joukossa minulle myös yksi hiukan yllättävä piirre. Kirjallani nimittäin on ainakin vielä yksi kohderyhmä, jota en itse ollut aiemmin hoksannut ajatella. Erään perheen vanhemmat kertoivat kovasti samaistuneensa kirjassa kuvailemiini ulkosuomalaisena koettuihin tapahtumiin ja elämäntilanteisiin. Lukukokemus oli vienyt heidät aikamatkalle, tuonut heidät takaisin Piilaaksoon, sillä perhe on asunut aikoinaan täällä. Tuolloin heidän oma lapsensa oli ollut vielä niin pieni, ettei hänelle tietenkään ollut muodostunut kattavaa kuvaa, millaista elämä Piilaaksossa oli heidänkin perheellään voinut olla. Niinpä vanhemmat katsoivat teokseni avaavaan tulevaisuudessa Piilaakson elämää myös heidän lapselleen. 

Tämä oli minusta hienosti oivallettu. Itse en tosiaan ollut ollenkaan ajatellut, että kirjastani voisi olla iloa ja kenties jopa hyötyä myös Piilaaksossa aikoinaan asuneiden jälkipolville. 

Tästäkin syystä minusta on erinomaista, että löytyy myös se fyysinen kirja, paperiversio. Kunhan sen vain onnistuu pitämään jälkipolvilleen tallessa. Sillä kukapa sitä osaa ennustaa, missä muodossa kirjoista nautitaan vaikkapa 15 tai 20 vuoden päästä? Ovatko nykyiset e-kirjaversiot yhä saatavilla, jos ja kun eri lukuaikapalveluiden yhdistymiset ja omistukset ovat muuttuneet mahdollisesti moneen kertaan. Vai ovatko kenties hävinneet markkinoilta tyystin? Omalle koneelle tai pilvipalveluihin tallennetut versiot puolestaan ovat voineet kadota jonkin teknisen oikun ansiosta. Onko tulevaisuudessa kenties tarjolla ainoastaan tekoälyn lukemia äänikirjoja? Tai jotakin vieläkin hurjempaa? Nämä ovat vain villejä veikkauksia. Itse en osaa kirja-alan tulevaisuuutta ennustaa.

Tällaisia e-kirjauutisia tällä kertaa. Laitahan siis viimeistään nyt esikoisteokseni lukulistallesi ja anna palautetta. Niitä odotellessa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suuntaus, joka ärsyttää kotikaupungissamme tällä hetkellä

Kävimme viime viikonloppuna Etelä-Kaliforniassa San Diegossa. Pienen irtioton ja kaupunkilomailun taustalla oli ukkokullan syntymäpäivä, jota halusimme juhlistaa. Iloksemme varsinkin lauantaiksi San Diegoon osui suorastaan t-paitakeli. Ihana auringonpaiste ja lämpö!

Santa Fe -asema San Diegossa. Pilvetön taivas ja yli 20 astetta lämmintä.

Olemme käyneet San Diegossa jo pari kertaa aiemminkin, joten niin sanotut pakolliset päänähtävyydet oli jo koettu. Niinpä tepastelimme nyt ympäri kaupunkia ja nautimme auringosta, erilaisesta katunäkymästä, pienistä ostoksista ja meren läheisyydestä. Kun kävelimme ympäri kaupunkia, katsoimme katukuvaa ja ihmisiä. Ne näyttivät jotenkin... erilaisilta. Ihmisvilinä näytti aivan erilaiselta kuin meillä kotopuolessa, vaikka välimatkaa linnuntietä pitkin on vain noin 700 kilometriä.

Liikkeellä oli ensinnäkin paljon turisteja. Merenrantaa lähestyessämme jalkakäytävät täyttyivät eläkeläisistä, joskin heihinhän se nykyään kuulun minäkin AARP-korttini kanssa, hahah. Satamassa oltiin pakkaamassa yhtä valtavan kokoista loistoristeiljää ja eläkeläislaumat näyttivät vetävän matkalaukkujaan risteilijän suuntaan. 

Kun istahdimme kävelykierroksellamme Little Italyn kaupunginosaan lounaalle, päätimme kauniin sään innoittamina valita ruokailupöydän ulkoa. Ja siinä ohitsemme valuvaa ihmisvilinää tarkastellessa se sitten lopulta kirkastui. Piilaaksossa olemme tottuneet aasialaisten enemmistöön. Kotikaupunkimme on tässä vieläpä omanlaisensa poikkeus, sillä meillä aasialaisten osuus on suurempi kuin Piilaaksossa keskimäärin. Kaupunkimme asukkaista peräti puolet on aasialaista syntyperää. Lisäksi kotikaupungissamme korostuu todella voimakkaasti intialaisten osuus. 

San Diegossa sen sijaan ihmismassa näytti jotenkin enemmän amerikkalaiselta, vaiko paremminkin kalifornialaiselta. Joukossa oli paljon myös latinoja, mutta se ei oikeastaan poikennut Piilaakson katukuvasta. Kotikaupungissammekin heitä on noin 17 % väestöstä. Mutta intialaisten puuttuminen katukuvasta oli todella silmiinpistävä ero.

Havainto herätteli. Millaiseen väestöön silmämme ovatkaan kotikaupungissamme jo täysin tottuneet! Ja nyt tämän pitkähkön johdannon jälkeen pääsen otsikon aiheeseen: 

Intialaistuminen

Olemme jo jonkin aikaa tehneet huomioita, kuinka kotikaupunkimme sekä sen ydinkeskusta niin sanotusti intialaistuvat. Vahvimmin tämä näkyy paitsi kanssa-asujissa myös ruokaravintoloissa. Jo pandemian aikaan kaupunkimme ravintolakadulle avattiin kenties astetta laadukkaampi, tai ainakin hintatasoltaan korkeampi intialaisravintola. Kerran olemme ravintolassa ruokailleet ja ruoka oli todella hyvää. Ei siis sen suhteen valittamista, mutta...

Seuraavaksi ydinkeskustassa sulkeutui amerikkalaistyylinen olutravintola. Paikan erikoisuus oli lukuisat eri olut-, siideri- ja kombuchahanat, joista sai itse laskea mieleistään juomaa, joko maisteluannoksen tai koko lasillisen. Laskutus tapahtui hanoissa olleiden elektronisten lukijoiden avulla. Kerran ennätimme yksien Suomi-vieraidemme kanssa kyseisen ravintolan terassilla virvoitusjuomia nauttimaan. Vielä silloin ravintolasta sai tyypillistä amerikkalaista pubiruokaa, kunnes tilalle tuli katukylttien mukaan currya. Lopulta paikan tilalle avattiin täysin uusi, intialais-nepalilainen ravintola. 

Ja kun San Diegossa söimme lounaaksi italialaista ruokaa, niin meidän kaupungistamme on hävinnyt ainakin kaksi italialaista ravintolaa. Toinen oikein kiva paikka ydinkeskustasta ja toinen yhden valtaväylän varresta. Se oli toiminut perheyrityksenä samassa lokaatiossa yli 30 vuotta.

Ennen tässä toimi italialinen perheyritys, pian avataan eteläintialainen kasvisravintola.

Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi ydinkeskustamme ainoa viinibaari siirtyi intialaisten omistukseen. Paikassa oli ollut aiemmin tarjolla myös pientä syötävää ja kas, ruokalista alkoi sielläkin saada intialaisia sävyjä. Kun paikan ohi käveli, oli se yhä useammin puolityhjä tai tyhjä kuin täysi. Nyt paikka on suljettu ja remontissa. Uskallanko edes arvata, millainen ravintola siihen avataankaan...

Lisäksi täällä meillä on nostanut laajemminkin päätään omille makunystyröilleni hiukan erikoinen ilmiö. Nyt viimeisen vuoden aikana kaikissa lähikaupungeissa on alkanut mainosten mukaan pompsahdella intialaissävytteisiä pitsapaikkoja. On siis tarjolla tandoori- ja currypitsaa. Kotikaupunkimme ydinkeskustakin sai sellaisen ja taitaa olla lähialueen ainoa ruokapaikka, joka on auki 24/7.

Tandooripitsaa. Sen vasemmalla puolella oli aiemmin hampurilaispaikka, jossa sämpylätkin leivottiin paikan päällä. Mutta pandemian aikaan se lopetti. Nyt tuota liiketilaa on remontoitu ainakin kaksi vuotta.

Ärsytyksen viimeinen niitti

Se kuuluisa viimeinen niitti tapahtui juuri nyt San Diegon reissumme jälkeen, kun näin kotikaupunkimme pormestarin somepäivityksen. Ja sain siitä kimmokkeen kirjoittaa tämän postauksen. Ehkä muistatte, kuinka pormestarimme on tehnyt sinnikästä työtä tuoda esiin kotikaupunkimme eri ruokaravintoloita. Hän aloitti tämän jo pandemia-aikaan ja käy siis itse aina eri paikoissa lounaalla ja postaa someen ruokalistasta, ruoasta, miljööstä ja joskus henkilökunnastakin kuvia ja mukavaa palautetta. Näillä postauksillaan hän kannustaa ihmisiä kokeilemaan uusia ruokapaikkoja, sillä niitä ei meillä ole ainoastaan ydinkeskustassa, vaan myös useilla eri ostareilla ympäri laajaa kaupunkialuetta. (Ostarilla tarkoitan ulkoilmaostoskeskusta.) 

Nyt San Diegon reissun jälkeen pormestarin tuorein somepäivitys sai minut jo parahtamaan. Ydinkeskustamme kiva persialaisravintola oli suljettu ja tilalle oli avattu mikäpä muukaan kuin intialaisravintola! En kestä! 

Tuohtumustani ei pidä käsittää väärin. Intialaisravintoloissa ei ole mitään vikaa, ja tykkään itsekin syödä toisinaan intialaista ruokaa, mutta rajansa kaikella. Kotikaupunkimme ravintoloiden ruokatarjonta suppenee nyt huimaa vauhtia, joten eihän täältä enää kohta saa muuta kuin intialaista!

Otos yhdeltä kaupunkimme ostarilta, missä EI ole kyseisen nimistä ravintolaa. Eli samanlaista tarjontaa piisaa... 

Hiukan huvittavaakin on, että kaupunkimme ydinkeskustaan valmistui viime vuonna kaksi isoa toimistorakennusta sekä kaksi valtavaa, 8-10-kerroksista asuinkerrostaloa. Kun kaikki ne toimistot ja asunnot lopulta täyttyvät, ei kaupunkimme nykyinen ravintolatarjonta riitä mitenkään kasvaneelle väkimäärälle. Tällä hetkellä noiden kerrostalojen katutasossa olevat liiketilat ovat edelleen tyhjiä. Olen odottanut niihin uusia liikkeitä ja ravintoloita kuin kuuta nousevaa. Nyt on yksi vahva huhu, että hampurilaisketju Shake Shack olisi avaamassa toimipisteen näihin uusiin liiketiloihin. Vaikken nyt heidän jokapäiväinen vakioasiakas tulekaan olemaan, niin iloitsen, että se on sentään tarjonnaltaan jotakin periamerikkalaista. Kun käsittääkseni asun edelleen Yhdysvalloissa...

Upouusia asuinkerrostaloja ydinkeskustassa. 

Ja toimistotiloja, jotka ovat vielä tyhjinä.

Tätä intialaistumista on nyt saanut seurata jo jonkin aikaa ja tuntuu, että tahti vain kiihtyy. Kysyntä tietenkin vaikuttaa merkittävästi tarjontaan, myös ruokaravintoloiden kohdalla. Olenkin pohtinut, että haluavatko intialaiset kotikaupunkimme asukkaat sitten todella syödä aina vain synnyinmaansa ruokaa, kun menevät ulos syömään. Ja sillä näihin kaikkiin uusiin intialaisravintoloihin oletetaan riittävän asiakkaita. Mene ja tiedä.

Lopuksi vielä yksi hyvä esimerkki. En äkkiseltään muista nähneeni Piilaaksossa näiden kymmenen vuoden aikana vielä yhdenkään ulkomaan valtionpankkia. Mutta tätä nykyä meidän kotikaupungistamme löytyy Intian valtionpankki.

SBI on Intian suurin pankkikonserni, jonka pääkonttori on Mumbaissa.

Jos ja kun tämä ravintolatrendi vain vahvistuu, tulee meidän lähdettyä jatkossa tavallista useammin johonkin lähikaupungin ravintolaan ruokailemaan. Onneksi välimatkat eivät ole pitkiä ja junallakin pääsee kätevästi. Junamatka lähimpään naapurikaupunkiin kestää vain viisi minuuttia. Ja tiedän, koko ärytykseni on first world problem, mutta harmittaa seurata omien suosikkipaikkojenkin lopettavan ja tilalle tulevan yhtä ja samaa. 

Edit: Ja väärinkäsitysten välttämiseksi, vaikka alueellamme on enenevässä määrin intialaisravintoloita, ovat Piilaaksosta löytyvät eri maiden kulttuurit mielestäni edelleen tämän alueemme rikkaus. 

Tällaisia curryn tuoksuisia tuulahduksia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

 

Munapula ja muita arkipoimintoja tammikuulta 2025

Tällä kertaa postaukseni antaa katsauksen vuoden 2025 tammikuiseen arkeen Piilaaksossa ja Pohjois-Kaliforniassa.  

Munapula

Kun lähdimme joulukuun lopussa joululomamatkallemme, olin tietenkin tyhjentänyt jääkaapin melko tehokkaasti, ettei ruokia pääsisi vanhenemaan. Kun sitten tammikuun alussa ryhdyin kaappia taas täydentämään, iski Pohjois-Kaliforniaa vaivannut kananmunapula vasten kasvojani useammallakin kauppakäynnillä. Ruokakauppojen kananmunahyllyt huusivat tyhjyyttään ja tuotepulaa pahoiteltiin kylteillä.

Munapulan taustalla on lintuinfluenssa. Jo viime vuoden lopussa uutisoitiin, että Kaliforniassa oli jouduttu lopettamaan siihen mennessä noin kuusi miljoonaa munintakanaa. Nyt kuukausi myöhemmin tuo luku on yli 17 miljoonaa. Viimeisen kolmen vuoden aikana lintuinfluenssa on vaikuttanut koko Yhdysvalloissa 136 miljoonaan kanaan. 

Tämän kaiken ennustetaan vaikuttavan kananmunien saatavuuteen vielä pitkään, ja totta kai tilanne nostaa myös hintoja. Ennuste kananmunien hintojen korotukselle tänä vuonna on 20 %. Ja ainakin meillä monin paikoin hinnat ovat jo nousseet. Itse olen havainnut noin dollarin tai kahden korotusta isommille munapakkauksille, jos niitä siis ylipäätään sattuu olemaan hyllyssä. Tuolloin tammikuun alussa ystäväni oli nähnyt yksittäisen kananmunapaketin myynnissä 20 dollarilla! Munat olivat jääneet hänen osaltaan ostamatta... Vaikka ruoka Piilaaksossa onkin kallista, niin tuollainen ryöstöhinta alkaa ylittää jo kosmisetkin rajat! Ainakin minulle tuollainen hinta olisi kyllä jo reilusti yli kipurajan, huh huh.

Aika tuttu näky monena kauppareissuna tammikuussa. Munahyllyt tyhjinä.

Perjantaiperinne poikki, yhyy!

Tammikuun alussa tuli myös toinen yllätys. Ukkokullalla on ollut jo pitkään perjantait kotitoimistopäiviä, ja meille on syntynyt perinne käydä perjantaisin yhdessä poke bowl -lounaalla. Meillä on ollut kiva pokepaikka aivan kävelyetäisyydellä. Sama paikka, jota kannatimme kovasti myös pandemiavuosien aikana, että se pysyisi pystyssä. Nyt kuitenkin tammikuun alussa täysin yllättäen paikka laittoi ns. lapun luukulle. 

Pientä vihjettä tästä oli ehkä havaittavissa jo viime vuoden loppupuolella, kun paikan omistaja alkoi tehdä enenevässä määrin työvuoroja itse. Mutta silloin ajattelimme sen olevan vain väliaikaista, ettei hän välttämättä vain saanut työntekijöitä tai muuta sellaista. Nyt paikka on kuitenkin suljettu ja olemme olleet vähän näpeille lyötyjä. Kiva ja kalapainotteinen perjantain lounasperinne on nyt poikki. Toki pokepaikkoja on täällä pilvin pimein, mutta kaikki muut paikat ovatkin sitten ajomatkan päässä. Aiemmin pokelounas toi samalla mukavan pienen happihyppelyn keskelle päivää.

Viime viikonloppuna kävimme sitten pitkästä aikaa pokelounaalla toisessa lempipaikoistamme. Tai siis tällä hetkellä siinä ainoassa, joka on enää auki. Tänne on kuitenkin pidempi matka, ajoaika yhteen suuntaan 15-20 minuuttia ilman ruuhkaa, joten ei etäisyytensä vuoksi arkipäivän lounaspaikaksi täydellinen.

Kävi niin kuin kirjassani

Monille tulee edelleen yllätyksenä, että Kaliforniassa täällä sisämaassa, mutta kuitenkin suhteellisen lähellä Tyynenmeren rantaa voi talviöinä olla pakkasta. Nyt tammikuussa meillä Piilaaksossa oli useampikin pakkasyö ja annettiinpa meille yhdessä vaiheessa jopa neljän päivän kestoinen pakkasvaroitus! Pikku pakkasta siis kuitenkin vain öisin, ei sentään päivällä.

Aamulla klo 6.30 puhelimen säänäkymä tämä. 

Todistetusti auton konepeltikin jäässä.

Te, jotka olette jo ennättäneet lukea kirjani, muistanette kuvaukseni piilaaksolaisista kuura-aamuista. Kuinka autojen tuulilasit voivat olla kylmien öiden jälkeen kuurassa ja millaisia hauskojakin seurattavia tilanteita kuuraiset tuulilasit voivat aiheuttaa. No, meillehän sitten kävi melkeinpä niin kuin kirjassani. En paljasta kirjan tapahtumia liian tarkkaan, mutta meidänkin tuulilasi räsähti yksi kaunis kuura-aamu isolle halkeamalle! Lasiin oli siis tullut aiemmin pieni kivenhakkauma ja kun tuulilasia puhaltimilla yksi aamu sulatin, ei se kestänytkään enää lämpötilavaihtelua, vaan meni "iloisesti" kahteen osaan. 

"Tipaton tammikuu", Dry January

Tänä vuonna Pohjois-Kalifornia piti lähes tipattoman tammikuun. Yleensä joulu- ja tammikuun pitäisi olla meillä niitä talvikuukausia, jolloin saamme paljon kaivattuja sateita. Tänä vuonna vasta tammikuun viimeisenä päivänä satoi. Nyt helmikuun alku on ollut hitusen sateisempi, mutta sateita kyllä kaivattaisiin vielä huomattavan paljon lisää. Etelä-Kaliforniassa Los Angelesin ympäristössä olevat katastrofaaliset maastopalot ylittivät uutiskynnyksen Suomessakin. Niissä konkretisoitui, mitä pitkät sateettomat jaksot pääsevät pahimmillaan aiheuttamaan. Niinpä iloitsen kovasti, kun meillä sataa juuri tällä hetkellä vettä.

Bloggaajakollegan haastattelu

Tammikuussa minulla oli ilo päästä bloggaajakollegan haastateltavaksi. Kölnissä asuva Heidi Viherjuuri kirjoittaa sekä kirjoja että blogia. Hänellä on ollut blogissaan mielenkiintoinen haastattelusarja ulkosuomalaisista kirjailijoista ja minä pääsin nyt tähän sarjaan mukaan. Jutun voi lukea täältä. Sen lopussa on nähtävissä myös muut sarjan osat. Käyhän kurkkaamassa, jos ja kun on vaikka tuttuja kirjailijanimiä.

Kirja hyllyyn

Tammikuun kruunasi totta kai se ilouutinen, että esikoiskirjani oli nyt päässyt kirjahyllyyn Oulun Suomalaisen kirjakaupan Valkean ja Ideaparkin toimipisteissä. Kiitokset vielä kummitytölleni, joka kuvan minulle tänne rapakon taakse lähetti, niin pääsin itsekin näkemään kirjani hyllyssä ihan omin silmin.

Siellä se vaaleansini-pinkki kansi komeilee. Ja erottuu minusta ihan kivasti muista kirjojen kansista. 

Muutoinpa viimeiset kaksi viikkoa ovatkin olleet yhtä vastoinkäymisten sarjatykitystä, mutta ei onneksi kuitenkaan kirjaani tai saamiini lukijapalautteisiin liittyen. Palaute esikoisteoksestani on edelleen ollut hyvää, kiitos. Mutta sanonpa vain, ettei hymy ole ollut kovin herkässä viime päivinä. Hajonnut tuulilasi oli vain pieni piste sen kaiken muun ikävän päälle. Miten se kaikki elämän kura voikaan kasautua yhteen rytäkkään?

Tammikuun lopussa vietettiin kuukalenterin mukaista uuttavuotta. Se näkyi meillä täällä Piilaaksossa ja San Franciscossa monin tavoin. Pääsin raaputtamaan tällaisen onnenarvan: ei voittoa. Olipa yllätys minun kohdalla, hahah.

No, jospa helmikuu toisi mukanaan taas vaihteeksi mukavempia juttuja ja välillä vähän myötätuultakin tiettyjen asioiden hoidossa. Sitä myönteistä puhuria odotellessa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

Kun asuinpaikkani saa minut tuntemaan vanhemmaksi kuin olenkaan

Viisikymmentä. Noin. Nyt se on sanottu ääneen myös blogissani. Kun siis aiemmin kirjoitin teille pyöreiden täyttämisestä, tuo luku oli 50. Ehkäpä arvasittekin? 

No onkos minulla sitä kuuluisaa ikäkriisiä? Ei oikeastaan enää. Kyllähän se kovasti arvelutti etukäteen, kuinka raihnaiseksi sitä alkaa itsensä tuntemaan, kun 50 tulee mittariin. Mutta eipä mitään! Kun pääsi tuon "pelottavan" synttäripäivävirstanpylvään ohitse, niin tässähän on tuntenut olevansa monellakin tapaa elämänsä parhaassa vedossa pitkään aikaan! Ja kirjani julkaisun tiimoilta elossa onkin ollut suorastaan vauhdikkaita käänteitä viimeiset kuukaudet. Ja niin lukuisia mahtavia tapaamisia ihmisten kanssa. Ihan parasta!

Mutta täällä kotikaupungissani Yhdysvalloissa olen tuntenut, että ikä 50 onkin jo aivan senioriluokkaa. Se on osoittautunut olemaan isompi kynnysikä useammassakin asiassa. Täällä nimittäin alkaa saada mm. joitakin alennuksia jo tämän ikäisenä. Kerron muutamat esimerkit:

Kotikaupunkini seniorialennukset

Aloitin viime syksynä kaupunkimme tarjoaman vesijoogakurssin ulkouima-altaalla, joka sijaitsee kätevästi vain parin korttelin päässä kotoamme. Tuolloin kurssin hinta oli 60 dollaria ei-kaupunkilaisille ja minulle kaupungin asukkaana 50 dollaria. Hinnat olivat siis todella edullisia Piilaakson yleiseen harrastushintatasoon nähden.

Kotiamme lähellä oleva uusi ulkouima-allas. Kyllä täällä kelpaa polskutella.

Ilmoittauduin joulukuussa uudestaan vastaavalle kurssille, joka käynnistyy nyt helmikuun loppupuolella. Ajattelin, että sää on siihen mennessä kevättä jo sopivasti lämmennyt ja onhan altaan vesi onneksi lämmitetty. Kurssimaksun piti esitietojen mukaan olla yhä sama 50 dollaria kaupungin asukkaille, mutta nyt järjestelmä veloittikin minulta vain 35 dollaria. Vasta myöhemmin tajusin, että olin saanut maksuun ikäalennuksen! Olin ylittänyt kurssien välissä vaaditun 50 ikävuoden rajan.

Ja kun tutkin tarkemmin kaupunkimme postittamaa esitettä, jossa mainostettiin vesijoogan lisäksi lukuisia muitakin aktiviteetteja, huomasin, että kaupunkimme tarjoaa meille viisikymppisille todellakin monenmoista etua. Paikallinen seniorikeskus (kääk, mikä nimityskin) tarjoaa edullisia lounaita ja pitkän listan eri kuntoilulajeja, joihin osallistuminen voi maksaa vain pari dollaria kerralta tai olla jopa ilmaista. Ja nyt helmikuussa on tulossa ystävänpäivälounas.

Paikallisen seniorikeskuksen mainos. Kohteena ikäluokat 50+....

Aktiviteetteja 50 vuotta täyttäneille, osa jopa ilmaiseksi.

Ja vielä ystävänpäivälounaskin olisi tyrkyllä. 

Suomessa olin jotenkin tottunut, että tällaisia ikäalennuksia alkaa saada vasta eläkkeelle jäätyään, eli tyypillisesti aikaisintaan 63- tai 65-vuotiaana. Toki en tiedä, onko asia näin edelleen vai onko näiden ulkomailla asuttujen vuosien aikana tullut muutoksia suuntaan tai toiseen. 

Toki on mainio juttu, että täällä tarjolla ylipäätään on vanhemmallekin väelle näin laajasti erilaisia aktiviteetteja, eikä niihin osallistuminen vaadi isoa taloudellista panostusta. Enkä pane itsekään saamaani alennusta pahakseni. Mutta jotenkin en nyt koe itseäni täällä kotikaupungissani ihan vielä kuuluvaksi tuollaisen seniorikeskuksen toimintaan. Jo tuo käytetty nimitys seniorikeskus, saisi minut varmaan tuntemaan itseni jo vähän liiankin kehäraakiksi, hahah!

AARP

AARP eli American Association of Retired Persons on amerikkalainen yhdistys eläköityneille henkilöille. Mutta mikä merkittävää, he houkuttelevat ihmisiä liittymään jäseneksi jo 50-vuotiaina. Jäseneksi pääsee halutessaan jo nuorempanakin, mutta yhdistyksen kautta saatavat monet tarjoukset ja edut voivat olla voimassa vain tietyn ikäisille jäsenille. 

Sain yhden luottokortini kautta vuoden AARP-jäsenyyden vain neljällä dollarilla, joten päätin kokeilla, onko jäsenyydestä minulle mitään hyötyä. Olin kuullut joidenkin kehuvan yhdistyksen postittamaa hyvää lehteä ja lisäksi alennuksia pitäisi saada useista ruokaravintoloista, hotelleista, autovuokraamoista, apteekeista jne. Lopullisen alennusta antavien tahojen listan pääsi tosin näkemään vasta liittymisen jälkeen.

Vuoden päästä uusimismaksu 12 kuukaudeksi eteenpäin olisi 16 dollaria, mutta aion nyt katsoa, onko tällä eläkeläisille suunnatulla jäsenyydellä ja eduilla tarjottavaa juuri minulle. Pääseehän yhdistyksestä sitten aina eroamaan, jos hyötyä ei ole. Sen tiedän, etten ainakaan isoa osaa heidän tarjouskohteistaan tarvitse, sillä minulla tai meillä on niihin jokin muu hyvä alennuskanava tai jäsenyys. Lisäksi esimerkiksi lääkeostoihin meillä on sen verran hyvä ja kattava vakuutus, ettei yhdistyksen tarjoama etu tule tarpeeseen. 

Mutta nauroin, että näin sitä sitten yhtäkkiä vain humpsahti eläkeläisten kerhoon, viisikymppisenä! Liityin, kun halvalla sain, sanoisi Sulo Vilen tähän.

AARP-etujen mainoskuva. Heidän sivustonsa mukaan USA:ssa on yli 100 miljoonaa 50+-vuotiasta.

Ja esimerkeistäni viimeisenä, muttei vähäisimpänä:

Ruusurokote

Yhdysvalloissa tai ainakin Kaliforniassa markkinoidaan ja suositellaan ahkerasti Shingrix-ruusurokotteen ottamista 50 ikävuoden jälkeen. Enemmistö amerikkalaisista terveysvakuutuksista, esimerkiksi 98 % yksityishenkilöiden kaupallisista terveysvakuutuksista kattaa rokotuksen kustannukset. Niinpä, kun palasin loppuvuodesta ja synttäreideni jälkeen Euroopasta takaisin Kaliforniaan, oli tämä rokoteajanvaraus yksi ensimmäisiä tehtävälistallani. Rokotus on kaksiosainen ja ensimmäisen piikin olen jo saanut. Tulin tuosta ensimmäisestä pistoksesta kahdeksi vuorokaudeksi todella, siis korostan todella kipeäksi, mutta onneksi tiesin sen menevän ohi. Parillakin lähisukulaisellani on nimittäin aivan vasta ollut ruusu ja se on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävää sairastamista.

Peräti 99 % 50-vuotiaista kantaa ruusun aiheuttavaa virusta, mutta toki se ei kaikille puhkea. Onneksi.

Miten on, saako sinun asuinkulmillasi viisikymppinen jo joitakin etuja tai erikseen heille järjestettyä toimintaa? Tai onko täällä USA:ssa jokin valtakunnallinen etu, joka ei tullut tässä mainituksi? Olisi mielenkiintoista kuulla.

Tällaisia seniorin tuumailukirjoituksia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Huomiona vielä, että AARP on valtakunnallinen yhdistys etuineen, mutta kertomani liikunta-alennukset ovat voimassa kotikaupungissani. Sellaisia ei välttämättä ole joka kaupungissa tai eri osavaltioissa. Käytännöt eroavat.