Kun asuinpaikkani saa minut tuntemaan vanhemmaksi kuin olenkaan

Viisikymmentä. Noin. Nyt se on sanottu ääneen myös blogissani. Kun siis aiemmin kirjoitin teille pyöreiden täyttämisestä, tuo luku oli 50. Ehkäpä arvasittekin? 

No onkos minulla sitä kuuluisaa ikäkriisiä? Ei oikeastaan enää. Kyllähän se kovasti arvelutti etukäteen, kuinka raihnaiseksi sitä alkaa itsensä tuntemaan, kun 50 tulee mittariin. Mutta eipä mitään! Kun pääsi tuon "pelottavan" synttäripäivävirstanpylvään ohitse, niin tässähän on tuntenut olevansa monellakin tapaa elämänsä parhaassa vedossa pitkään aikaan! Ja kirjani julkaisun tiimoilta elossa onkin ollut suorastaan vauhdikkaita käänteitä viimeiset kuukaudet. Ja niin lukuisia mahtavia tapaamisia ihmisten kanssa. Ihan parasta!

Mutta täällä kotikaupungissani Yhdysvalloissa olen tuntenut, että ikä 50 onkin jo aivan senioriluokkaa. Se on osoittautunut olemaan isompi kynnysikä useammassakin asiassa. Täällä nimittäin alkaa saada mm. joitakin alennuksia jo tämän ikäisenä. Kerron muutamat esimerkit:

Kotikaupunkini seniorialennukset

Aloitin viime syksynä kaupunkimme tarjoaman vesijoogakurssin ulkouima-altaalla, joka sijaitsee kätevästi vain parin korttelin päässä kotoamme. Tuolloin kurssin hinta oli 60 dollaria ei-kaupunkilaisille ja minulle kaupungin asukkaana 50 dollaria. Hinnat olivat siis todella edullisia Piilaakson yleiseen harrastushintatasoon nähden.

Kotiamme lähellä oleva uusi ulkouima-allas. Kyllä täällä kelpaa polskutella.

Ilmoittauduin joulukuussa uudestaan vastaavalle kurssille, joka käynnistyy nyt helmikuun loppupuolella. Ajattelin, että sää on siihen mennessä kevättä jo sopivasti lämmennyt ja onhan altaan vesi onneksi lämmitetty. Kurssimaksun piti esitietojen mukaan olla yhä sama 50 dollaria kaupungin asukkaille, mutta nyt järjestelmä veloittikin minulta vain 35 dollaria. Vasta myöhemmin tajusin, että olin saanut maksuun ikäalennuksen! Olin ylittänyt kurssien välissä vaaditun 50 ikävuoden rajan.

Ja kun tutkin tarkemmin kaupunkimme postittamaa esitettä, jossa mainostettiin vesijoogan lisäksi lukuisia muitakin aktiviteetteja, huomasin, että kaupunkimme tarjoaa meille viisikymppisille todellakin monenmoista etua. Paikallinen seniorikeskus (kääk, mikä nimityskin) tarjoaa edullisia lounaita ja pitkän listan eri kuntoilulajeja, joihin osallistuminen voi maksaa vain pari dollaria kerralta tai olla jopa ilmaista. Ja nyt helmikuussa on tulossa ystävänpäivälounas.

Paikallisen seniorikeskuksen mainos. Kohteena ikäluokat 50+....

Aktiviteetteja 50 vuotta täyttäneille, osa jopa ilmaiseksi.

Ja vielä ystävänpäivälounaskin olisi tyrkyllä. 

Suomessa olin jotenkin tottunut, että tällaisia ikäalennuksia alkaa saada vasta eläkkeelle jäätyään, eli tyypillisesti aikaisintaan 63- tai 65-vuotiaana. Toki en tiedä, onko asia näin edelleen vai onko näiden ulkomailla asuttujen vuosien aikana tullut muutoksia suuntaan tai toiseen. 

Toki on mainio juttu, että täällä tarjolla ylipäätään on vanhemmallekin väelle näin laajasti erilaisia aktiviteetteja, eikä niihin osallistuminen vaadi isoa taloudellista panostusta. Enkä pane itsekään saamaani alennusta pahakseni. Mutta jotenkin en nyt koe itseäni täällä kotikaupungissani ihan vielä kuuluvaksi tuollaisen seniorikeskuksen toimintaan. Jo tuo käytetty nimitys seniorikeskus, saisi minut varmaan tuntemaan itseni jo vähän liiankin kehäraakiksi, hahah!

AARP

AARP eli American Association of Retired Persons on amerikkalainen yhdistys eläköityneille henkilöille. Mutta mikä merkittävää, he houkuttelevat ihmisiä liittymään jäseneksi jo 50-vuotiaina. Jäseneksi pääsee halutessaan jo nuorempanakin, mutta yhdistyksen kautta saatavat monet tarjoukset ja edut voivat olla voimassa vain tietyn ikäisille jäsenille. 

Sain yhden luottokortini kautta vuoden AARP-jäsenyyden vain neljällä dollarilla, joten päätin kokeilla, onko jäsenyydestä minulle mitään hyötyä. Olin kuullut joidenkin kehuvan yhdistyksen postittamaa hyvää lehteä ja lisäksi alennuksia pitäisi saada useista ruokaravintoloista, hotelleista, autovuokraamoista, apteekeista jne. Lopullisen alennusta antavien tahojen listan pääsi tosin näkemään vasta liittymisen jälkeen.

Vuoden päästä uusimismaksu 12 kuukaudeksi eteenpäin olisi 16 dollaria, mutta aion nyt katsoa, onko tällä eläkeläisille suunnatulla jäsenyydellä ja eduilla tarjottavaa juuri minulle. Pääseehän yhdistyksestä sitten aina eroamaan, jos hyötyä ei ole. Sen tiedän, etten ainakaan isoa osaa heidän tarjouskohteistaan tarvitse, sillä minulla tai meillä on niihin jokin muu hyvä alennuskanava tai jäsenyys. Lisäksi esimerkiksi lääkeostoihin meillä on sen verran hyvä ja kattava vakuutus, ettei yhdistyksen tarjoama etu tule tarpeeseen. 

Mutta nauroin, että näin sitä sitten yhtäkkiä vain humpsahti eläkeläisten kerhoon, viisikymppisenä! Liityin, kun halvalla sain, sanoisi Sulo Vilen tähän.

AARP-etujen mainoskuva. Heidän sivustonsa mukaan USA:ssa on yli 100 miljoonaa 50+-vuotiasta.

Ja esimerkeistäni viimeisenä, muttei vähäisimpänä:

Ruusurokote

Yhdysvalloissa tai ainakin Kaliforniassa markkinoidaan ja suositellaan ahkerasti Shingrix-ruusurokotteen ottamista 50 ikävuoden jälkeen. Enemmistö amerikkalaisista terveysvakuutuksista, esimerkiksi 98 % yksityishenkilöiden kaupallisista terveysvakuutuksista kattaa rokotuksen kustannukset. Niinpä, kun palasin loppuvuodesta ja synttäreideni jälkeen Euroopasta takaisin Kaliforniaan, oli tämä rokoteajanvaraus yksi ensimmäisiä tehtävälistallani. Rokotus on kaksiosainen ja ensimmäisen piikin olen jo saanut. Tulin tuosta ensimmäisestä pistoksesta kahdeksi vuorokaudeksi todella, siis korostan todella kipeäksi, mutta onneksi tiesin sen menevän ohi. Parillakin lähisukulaisellani on nimittäin aivan vasta ollut ruusu ja se on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävää sairastamista.

Peräti 99 % 50-vuotiaista kantaa ruusun aiheuttavaa virusta, mutta toki se ei kaikille puhkea. Onneksi.

Miten on, saako sinun asuinkulmillasi viisikymppinen jo joitakin etuja tai erikseen heille järjestettyä toimintaa? Tai onko täällä USA:ssa jokin valtakunnallinen etu, joka ei tullut tässä mainituksi? Olisi mielenkiintoista kuulla.

Tällaisia seniorin tuumailukirjoituksia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Huomiona vielä, että AARP on valtakunnallinen yhdistys etuineen, mutta kertomani liikunta-alennukset ovat voimassa kotikaupungissani. Sellaisia ei välttämättä ole joka kaupungissa tai eri osavaltioissa. Käytännöt eroavat.

Katsaus vuoteen 2024

Jos vuotta 2024 pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin minulle se oli monellakin tapaa juhlavuosi. Se oli myös ihanien tapaamisten ja yhden unelman toteutumisen vuosi. Mutta jottei elämä kuulostaisi liian makealta, niin kyllä viime vuoteeni kuului paljon myös sitä kuuluisaa verta, kirjoitushikeä ja jopa kyyneliä. Ja myös täysin yllättäviä suru-uutisia.

Rakettien pauketta vuoden 2025 ensimmäisinä minuutteina. San Franciscossa oli ilotulituksen aikaan tosi järeät turvatoimet ja hyvä niin. En muista ennen nähneeni niin valtavasti poliiseja.

Vuosi käyntiin

Vuosi 2024 pääsi alkamaan minulle mitä ihanimmissa merkeissä. Olimme ystäväpariskunnan kanssa lomamatkalla ja vuosi vaihtui lempikaupungissani Buenos Airesissa. Lisäksi tammikuun heti ensimmäisiin päiviin liittyi kutkuttavaa tunnelmaa, sillä olin saanut vuoden 2023 viimeisenä päivänä kustantamosta sähköpostin mahdollisesta yhteistyöstä. Ja kuten monet teistä lukijoistani tietävät, nyt ollaankin jo tässä: esikoiskirjani Uunipelti-identiteetti - Piilaakson oppivuodet on tullut uunistaan ulos. 

Kevät

Ennen kirjan julkaisua tapahtui kuitenkin monenmoista. Keväästä jäivät kirjoitusprojektini lisäksi mieleen jopa hiukan erikoiset tapaamiset. Saimme ensinnä ystävän Suomesta työmatkalle San Franciscoon ja vietimme viikonlopun yhdessä kaupunkia esitellen. Hänellä oli mukanaan myös kollega, jota emme entuudestaan tunteneet. Hänen sukunimensä oli hitusen harvinaisempi ja ukkokultani päätyi lopulta kysymään, sattuiko tämä olemaan sukua ukkokultani lukioaikaiselle äikänopettajalle. Ja kas, kollega oli tämän opettajan poika! Ihan käsittämätöntä! Jälleen kerran tuli osoitettua, kuinka maailma onkaan pieni. Tätä yhteensattumaa olen kyllä hymyillyt ja hämmästellyt monta kertaa jälkikäteen. 

Keväälle osui myös muita harvinaisempia tapaamisia. Saimme nimittäin viettää aikaa peräti kolmen sellaisen eri ystävän, Amerikan-sukulaisen tai tuttavan kanssa, joita emme olleet tavanneet 9-10 vuoteen! Monet teistä kenties muistavat blogistani tai ovat lukeneet kirjastani eloonjäämistaistelusta Kuolemanlaaksossa. Ja kuinka onnettomuuspaikalle saapui useiden tuntien jälkeen ensimmäinen apujoukko, jossa yksi henkilö oli valokuvaaja. Tämä valokuvaaja otti yllättäen viime keväänä yhteyttä ja minä tapasin hänet nyt ensimmäistä kertaa onnettomuuden, siis 9,5 vuoden tauon jälkeen! Oikein mukava ja mieleenpainuva tapaaminen sekin.

Kesä

Kesällä meillä oli onni päästä käymään Suomessa. Omalla kohdallani kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, sillä Suomi-viikkoihin osui myös todella hektinen vaihe editoida käsikirjoitustani. Mutta onneksi aikaa jäi mukavasti myös ystävien ja sukulaisten tapaamiseen. Kesällä kävin myös neuvotteluissa kustantamossani, missä tehtiin kaksi isoa päätöstä. Kirjastani ei tulisikaan tarinallinen tietokirja, vaan kaunokirjallinen romaani. Lisäksi jatkaisin tekstin editointia kesän jälkeen vielä toisen kustannustoimittajan kanssa.

Syksy

Elokuussa aloitin yhteistyön uuden kustannustoimittajan kanssa. Kirjani julkaisuajankohta oli jo lyöty lukkoon ja tuo päivämäärä lähestyi vinhaa vauhtia. Niinpä viimeiset isohkot muutostyöt tekstiin vaativat pitkiä päiviä koneen ääressä. Paukutin näppäimistöäni kiitettävästi elo- sekä syyskuun. Ja vielä vähän lokakuussakin. Syyskuun alussa saimme vieraan Suomesta ja teimme pidennetyn viikonloppuretken Etelä-Kaliforniaan. Se toi mukavan, ja ainoan, hengähdystauon syksyn tiiviiseen kirjoitusrupeamaan. 

Loppuvuodesta juhlittiin

Lokakuussa täytin tasakymmeniä ja armas ukkokultani oli järjestänyt minulle yllätyssynttärit ja -matkan Portugaliin. Joskin lähestyvien kirjanjulkkareiden vuoksi yllätystä täytyi lopulta raottaa etukäteen jo ihan lentojärjestelyiden vuoksi. Portugalista ukkokultani oli vuokrannut talon, jonne saapui ystäviäni Suomesta juhlistamaan syntymäpäivääni. Se oli ihana ja muistorikas juhlaviikonloppu.

Portugalista matkasin Helsinkiin kirjani virallisiin julkkareihin. Tämän jälkeen minulla oli Suomessa vielä neljä muuta tapahtumaa, joissa joko juhlistimme kirjaani ja/tai kerroin elämästäni Yhdysvalloissa. Kuudes tilaisuus oli joulukuussa Piilaaksossa.

Ja kun postaukseni alussa mainitsin tapaamiset, niin uskokaa tai älkää, laskujeni mukaan noihin kaikkiin kirjakiertueeni tapahtumiin osallistui lopulta liki 200 ihmistä! Ja ei, kaikki eivät todellakaan ostaneet kirjaa, enkä näin olettanutkaan, mutta ajankäyttö ja -kulu tapahtumissa pääsivät minut ensikertalaisen yllättämään.

Antakaas, kun kuvaan teille tämän ajankäyttödilemman matematiikan avulla: Jokainen tilaisuus kesti noin 2-2,5 tuntia. Ainoastaan yhteen näistä tilaisuuksista osallistui vain kymmenkunta henkilöä, mutta muissa tyypillinen osallistujamäärä oli 30-40 tai jopa hiukan yli. Tilaisuuksissa oli ohjelmaa, esimerkiksi haastattelua kirjastani, aina ensimmäisen tunnin ajan ja sen jälkeen luvassa oli vapaata seurustelua, tarjoilujen nauttimista ja myös kirjan signeerausta. 

Vasta Helsingin virallisten julkkareiden jälkeen tajusin, kuinka tiiviitä nuo tapahtumat tulisivat minulle olemaan. Nimittäin ohjelmaosuuden jälkeen yritin jäljellä olevan 90 vapaan seurusteluminuutin aikana totta kai vähintäänkin jututtaa jokaista vierasta. Ja tämähän siis tarkoitti noilla väkimäärillä ainoastaan 2-3 minuuttia/vieras! Niinpä tapahtumat olivat minulle melkoista, jopa läkähdyttävää "speed datingia". Mutta ihanaa sellaista! Päällimmäisenä oli tietenkin se kiitollisuus ja ilo tavata kaikkia, edes lyhykäisesti, ei niinkään oma "hengästyminen".

Lisäksi huomasin, että tällainen kirjan juhlinta oli mitä mainioin tapa saada yhteen iloisissa merkeissä niin ystäviä, sukulaisia kuin vanhoja koulukavereitanikin. Myös heitä, joita en Suomi-vierailuilla ole ennättänyt tapaamaan vuosiin. Tapasin jopa 30 vuoden tauon jälkeen entisen kilpatanssiparini ja vieläkin useamman vuoden takaa ihka ensimmäisen hoitotätini! Hän oli nähnyt ilmoituksen kirjaston mainoksissa ja tuli sen ansiosta paikalle. Niinpä noista kirjakiertueeni tapaamishetkistä on riittänyt ihanaa muisteltavaa ja hymyjä jälkikäteen vielä useaan kertaan. Onneksi ystävät ja tuttavat ottivat paljon valokuvia, joihin on ollut kiva palata.

Jossakin vaiheessa Suomen-kiertuettani huomasin yhteensattuman ja minua huvitti. Olin saanut kustantamon yhteydenottoviestin Buenos Airesiin ja Suomessa kuskasin eri tilaisuuksiin kirjojani Buenos Airesista ostamassani matkalaukussa.

Vaati myös veronsa

Loppuvuoden tiukkatahtinen aikataulu ja se, ettei suunnitelmissa kärsinyt oikein olla särkymävaraa, aiheuttivat omanlaisensa paineen, jopa stressin. Suomessa kaikki viisi tilaisuutta tapahtuivat 22 päivän sisään. Ja kaikkien tilaisuuksien omatoiminen järjestäminen tarjoiluineen kaikkineen oli oma ponnistuksensa sekin. (Kuudennen Piilaaksossa järjestivät suloiset ystäväni.) 

Niinpä kroppanikin sitten tahtoi loppuvuoden aikana viheltää peliä paussille useampaankin kertaan. Sairastin nimittäin nuhaflunssaa useammin kuin varmaan viiteen vuoteen yhteensä. Parissakin eri kirjatilaisuudessani oli pelkona, onko minulla edes ääntä, millä puhua, tai joudunko koko ajan niistämään nenääni, mutta onneksi niistäkin hetkistä selvisin. Viimeisimmän pöpön onnistuin keräämään meidän epäonniselta paluumatkalta Belgiasta Amsterdamin kautta kotiin.

Elämyksiä vuoteen 2024 antoivat myös esimerkiksi Madonnan ja Rolling Stonesin keikat sekä vierailu Naton päämajassa Belgiassa. Alueelta ei luonnollisesti saanut kuvia ottaa, mutta muistoksi jäi tämä kulkulupa, jolla pääsi päämaja-alueen porteista sisään. Kuvanottohetkellä oli syytä olla vakavana, kuten kuvastani näkyy. :-)

Joulu ja uusivuosi

Tiesin etukäteen loppuvuodesta tulevan itselleni kovin tiukkatahtisen, joten jouluksi olimme varanneet rentouttavan loman Väli-Amerikkaan. Kun sieltä palasimme, odottikin meitä jo kutsu vuoden vaihtumisen juhlintaan ystäviemme luona San Franciscossa. Vietimme siellä yhden yön staycationin. Saimme Piilaaksoon syksyllä vihdoinkin Caltrainin sähköjunat, joten junamatka San Franciscoon taittui meiltä kotona nyt nopeammin, ekologisemmin ja hiljaisemmalla kyydillä.

Hidas käynnistyminen vuoteen 2025

Kun nyt tammikuussa mittailin kolmea kuukautta elämässäni taaksepäin, huomasin viettäneeni enemmän aikaa poissa kotoa kuin kotona. Ja ilmeisesti tämän vuoksi takaisin omaan arkeen sujahtaminen on tuntunut nyt erityisen hankalalta. Ja tästä syystä vuoden ensimmäisen blogipostauksenkin aikaansaanti venähti. Mutta eiköhän se tästä ala tämäkin vuosi taas rullaamaan!

En ole tehnyt suurempia uudenvuodenlupauksia, mutta pieniä ja hyvin maanläheisiä tavoitteita itselleni asetin. Haluan leipoa taas pitkästä aikaa pataleipää, sillä pitkä kirjoitusprojektini sysäsi kaikki leipomiseni aivan minimiin. Lisäksi haluan opetella tekemään oikein maukasta tabbouleh-salaattia. En ole sitä vielä koskaan ennen itse valmistanut. Jos on vinkkiviitosia, niin kertokaa ihmeessä. Ja tottahan toivon, että kirjani tavoittaisi monta monituista lukijaa tämän vuoden aikana. 

Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ouluun vielä sellaiset terveiset, että Suomalainen on nyt tilannut kirjaani ja muutamat kappaleet ovat tulossa myyntiin Valkean ja Ideaparkin kirjakauppoihin. OUTI-kirjastoissa on (näin esikoiskirjailijan näkökulmasta mukava) varausjono. Mutta saa kirjani sieltäkin, kun jaksaa hiukan odottaa. Oulun yliopiston kirjastossa on juuri tällä hetkellä yksi kappale lainattavissa.