Katsaus vuoteen 2024

Jos vuotta 2024 pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin minulle se oli monellakin tapaa juhlavuosi. Se oli myös ihanien tapaamisten ja yhden unelman toteutumisen vuosi. Mutta jottei elämä kuulostaisi liian makealta, niin kyllä viime vuoteeni kuului paljon myös sitä kuuluisaa verta, kirjoitushikeä ja jopa kyyneliä. Ja myös täysin yllättäviä suru-uutisia.

Rakettien pauketta vuoden 2025 ensimmäisinä minuutteina. San Franciscossa oli ilotulituksen aikaan tosi järeät turvatoimet ja hyvä niin. En muista ennen nähneeni niin valtavasti poliiseja.

Vuosi käyntiin

Vuosi 2024 pääsi alkamaan minulle mitä ihanimmissa merkeissä. Olimme ystäväpariskunnan kanssa lomamatkalla ja vuosi vaihtui lempikaupungissani Buenos Airesissa. Lisäksi tammikuun heti ensimmäisiin päiviin liittyi kutkuttavaa tunnelmaa, sillä olin saanut vuoden 2023 viimeisenä päivänä kustantamosta sähköpostin mahdollisesta yhteistyöstä. Ja kuten monet teistä lukijoistani tietävät, nyt ollaankin jo tässä: esikoiskirjani Uunipelti-identiteetti - Piilaakson oppivuodet on tullut uunistaan ulos. 

Kevät

Ennen kirjan julkaisua tapahtui kuitenkin monenmoista. Keväästä jäivät kirjoitusprojektini lisäksi mieleen jopa hiukan erikoiset tapaamiset. Saimme ensinnä ystävän Suomesta työmatkalle San Franciscoon ja vietimme viikonlopun yhdessä kaupunkia esitellen. Hänellä oli mukanaan myös kollega, jota emme entuudestaan tunteneet. Hänen sukunimensä oli hitusen harvinaisempi ja ukkokultani päätyi lopulta kysymään, sattuiko tämä olemaan sukua ukkokultani lukioaikaiselle äikänopettajalle. Ja kas, kollega oli tämän opettajan poika! Ihan käsittämätöntä! Jälleen kerran tuli osoitettua, kuinka maailma onkaan pieni. Tätä yhteensattumaa olen kyllä hymyillyt ja hämmästellyt monta kertaa jälkikäteen. 

Keväälle osui myös muita harvinaisempia tapaamisia. Saimme nimittäin viettää aikaa peräti kolmen sellaisen eri ystävän, Amerikan-sukulaisen tai tuttavan kanssa, joita emme olleet tavanneet 9-10 vuoteen! Monet teistä kenties muistavat blogistani tai ovat lukeneet kirjastani eloonjäämistaistelusta Kuolemanlaaksossa. Ja kuinka onnettomuuspaikalle saapui useiden tuntien jälkeen ensimmäinen apujoukko, jossa yksi henkilö oli valokuvaaja. Tämä valokuvaaja otti yllättäen viime keväänä yhteyttä ja minä tapasin hänet nyt ensimmäistä kertaa onnettomuuden, siis 9,5 vuoden tauon jälkeen! Oikein mukava ja mieleenpainuva tapaaminen sekin.

Kesä

Kesällä meillä oli onni päästä käymään Suomessa. Omalla kohdallani kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, sillä Suomi-viikkoihin osui myös todella hektinen vaihe editoida käsikirjoitustani. Mutta onneksi aikaa jäi mukavasti myös ystävien ja sukulaisten tapaamiseen. Kesällä kävin myös neuvotteluissa kustantamossani, missä tehtiin kaksi isoa päätöstä. Kirjastani ei tulisikaan tarinallinen tietokirja, vaan kaunokirjallinen romaani. Lisäksi jatkaisin tekstin editointia kesän jälkeen vielä toisen kustannustoimittajan kanssa.

Syksy

Elokuussa aloitin yhteistyön uuden kustannustoimittajan kanssa. Kirjani julkaisuajankohta oli jo lyöty lukkoon ja tuo päivämäärä lähestyi vinhaa vauhtia. Niinpä viimeiset isohkot muutostyöt tekstiin vaativat pitkiä päiviä koneen ääressä. Paukutin näppäimistöäni kiitettävästi elo- sekä syyskuun. Ja vielä vähän lokakuussakin. Syyskuun alussa saimme vieraan Suomesta ja teimme pidennetyn viikonloppuretken Etelä-Kaliforniaan. Se toi mukavan, ja ainoan, hengähdystauon syksyn tiiviiseen kirjoitusrupeamaan. 

Loppuvuodesta juhlittiin

Lokakuussa täytin tasakymmeniä ja armas ukkokultani oli järjestänyt minulle yllätyssynttärit ja -matkan Portugaliin. Joskin lähestyvien kirjanjulkkareiden vuoksi yllätystä täytyi lopulta raottaa etukäteen jo ihan lentojärjestelyiden vuoksi. Portugalista ukkokultani oli vuokrannut talon, jonne saapui ystäviäni Suomesta juhlistamaan syntymäpäivääni. Se oli ihana ja muistorikas juhlaviikonloppu.

Portugalista matkasin Helsinkiin kirjani virallisiin julkkareihin. Tämän jälkeen minulla oli Suomessa vielä neljä muuta tapahtumaa, joissa joko juhlistimme kirjaani ja/tai kerroin elämästäni Yhdysvalloissa. Kuudes tilaisuus oli joulukuussa Piilaaksossa.

Ja kun postaukseni alussa mainitsin tapaamiset, niin uskokaa tai älkää, laskujeni mukaan noihin kaikkiin kirjakiertueeni tapahtumiin osallistui lopulta liki 200 ihmistä! Ja ei, kaikki eivät todellakaan ostaneet kirjaa, enkä näin olettanutkaan, mutta ajankäyttö ja -kulu tapahtumissa pääsivät minut ensikertalaisen yllättämään.

Antakaas, kun kuvaan teille tämän ajankäyttödilemman matematiikan avulla: Jokainen tilaisuus kesti noin 2-2,5 tuntia. Ainoastaan yhteen näistä tilaisuuksista osallistui vain kymmenkunta henkilöä, mutta muissa tyypillinen osallistujamäärä oli 30-40 tai jopa hiukan yli. Tilaisuuksissa oli ohjelmaa, esimerkiksi haastattelua kirjastani, aina ensimmäisen tunnin ajan ja sen jälkeen luvassa oli vapaata seurustelua, tarjoilujen nauttimista ja myös kirjan signeerausta. 

Vasta Helsingin virallisten julkkareiden jälkeen tajusin, kuinka tiiviitä nuo tapahtumat tulisivat minulle olemaan. Nimittäin ohjelmaosuuden jälkeen yritin jäljellä olevan 90 vapaan seurusteluminuutin aikana totta kai vähintäänkin jututtaa jokaista vierasta. Ja tämähän siis tarkoitti noilla väkimäärillä ainoastaan 2-3 minuuttia/vieras! Niinpä tapahtumat olivat minulle melkoista, jopa läkähdyttävää "speed datingia". Mutta ihanaa sellaista! Päällimmäisenä oli tietenkin se kiitollisuus ja ilo tavata kaikkia, edes lyhykäisesti, ei niinkään oma "hengästyminen".

Lisäksi huomasin, että tällainen kirjan juhlinta oli mitä mainioin tapa saada yhteen iloisissa merkeissä niin ystäviä, sukulaisia kuin vanhoja koulukavereitanikin. Myös heitä, joita en Suomi-vierailuilla ole ennättänyt tapaamaan vuosiin. Tapasin jopa 30 vuoden tauon jälkeen entisen kilpatanssiparini ja vieläkin useamman vuoden takaa ihka ensimmäisen hoitotätini! Hän oli nähnyt ilmoituksen kirjaston mainoksissa ja tuli sen ansiosta paikalle. Niinpä noista kirjakiertueeni tapaamishetkistä on riittänyt ihanaa muisteltavaa ja hymyjä jälkikäteen vielä useaan kertaan. Onneksi ystävät ja tuttavat ottivat paljon valokuvia, joihin on ollut kiva palata.

Jossakin vaiheessa Suomen-kiertuettani huomasin yhteensattuman ja minua huvitti. Olin saanut kustantamon yhteydenottoviestin Buenos Airesiin ja Suomessa kuskasin eri tilaisuuksiin kirjojani Buenos Airesista ostamassani matkalaukussa.

Vaati myös veronsa

Loppuvuoden tiukkatahtinen aikataulu ja se, ettei suunnitelmissa kärsinyt oikein olla särkymävaraa, aiheuttivat omanlaisensa paineen, jopa stressin. Suomessa kaikki viisi tilaisuutta tapahtuivat 22 päivän sisään. Ja kaikkien tilaisuuksien omatoiminen järjestäminen tarjoiluineen kaikkineen oli oma ponnistuksensa sekin. (Kuudennen Piilaaksossa järjestivät suloiset ystäväni.) 

Niinpä kroppanikin sitten tahtoi loppuvuoden aikana viheltää peliä paussille useampaankin kertaan. Sairastin nimittäin nuhaflunssaa useammin kuin varmaan viiteen vuoteen yhteensä. Parissakin eri kirjatilaisuudessani oli pelkona, onko minulla edes ääntä, millä puhua, tai joudunko koko ajan niistämään nenääni, mutta onneksi niistäkin hetkistä selvisin. Viimeisimmän pöpön onnistuin keräämään meidän epäonniselta paluumatkalta Belgiasta Amsterdamin kautta kotiin.

Elämyksiä vuoteen 2024 antoivat myös esimerkiksi Madonnan ja Rolling Stonesin keikat sekä vierailu Naton päämajassa Belgiassa. Alueelta ei luonnollisesti saanut kuvia ottaa, mutta muistoksi jäi tämä kulkulupa, jolla pääsi päämaja-alueen porteista sisään. Kuvanottohetkellä oli syytä olla vakavana, kuten kuvastani näkyy. :-)

Joulu ja uusivuosi

Tiesin etukäteen loppuvuodesta tulevan itselleni kovin tiukkatahtisen, joten jouluksi olimme varanneet rentouttavan loman Väli-Amerikkaan. Kun sieltä palasimme, odottikin meitä jo kutsu vuoden vaihtumisen juhlintaan ystäviemme luona San Franciscossa. Vietimme siellä yhden yön staycationin. Saimme Piilaaksoon syksyllä vihdoinkin Caltrainin sähköjunat, joten junamatka San Franciscoon taittui meiltä kotona nyt nopeammin, ekologisemmin ja hiljaisemmalla kyydillä.

Hidas käynnistyminen vuoteen 2025

Kun nyt tammikuussa mittailin kolmea kuukautta elämässäni taaksepäin, huomasin viettäneeni enemmän aikaa poissa kotoa kuin kotona. Ja ilmeisesti tämän vuoksi takaisin omaan arkeen sujahtaminen on tuntunut nyt erityisen hankalalta. Ja tästä syystä vuoden ensimmäisen blogipostauksenkin aikaansaanti venähti. Mutta eiköhän se tästä ala tämäkin vuosi taas rullaamaan!

En ole tehnyt suurempia uudenvuodenlupauksia, mutta pieniä ja hyvin maanläheisiä tavoitteita itselleni asetin. Haluan leipoa taas pitkästä aikaa pataleipää, sillä pitkä kirjoitusprojektini sysäsi kaikki leipomiseni aivan minimiin. Lisäksi haluan opetella tekemään oikein maukasta tabbouleh-salaattia. En ole sitä vielä koskaan ennen itse valmistanut. Jos on vinkkiviitosia, niin kertokaa ihmeessä. Ja tottahan toivon, että kirjani tavoittaisi monta monituista lukijaa tämän vuoden aikana. 

Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ouluun vielä sellaiset terveiset, että Suomalainen on nyt tilannut kirjaani ja muutamat kappaleet ovat tulossa myyntiin Valkean ja Ideaparkin kirjakauppoihin. OUTI-kirjastoissa on (näin esikoiskirjailijan näkökulmasta mukava) varausjono. Mutta saa kirjani sieltäkin, kun jaksaa hiukan odottaa. Oulun yliopiston kirjastossa on juuri tällä hetkellä yksi kappale lainattavissa.