Suuntaus, joka ärsyttää kotikaupungissamme tällä hetkellä

Kävimme viime viikonloppuna Etelä-Kaliforniassa San Diegossa. Pienen irtioton ja kaupunkilomailun taustalla oli ukkokullan syntymäpäivä, jota halusimme juhlistaa. Iloksemme varsinkin lauantaiksi San Diegoon osui suorastaan t-paitakeli. Ihana auringonpaiste ja lämpö!

Santa Fe -asema San Diegossa. Pilvetön taivas ja yli 20 astetta lämmintä.

Olemme käyneet San Diegossa jo pari kertaa aiemminkin, joten niin sanotut pakolliset päänähtävyydet oli jo koettu. Niinpä tepastelimme nyt ympäri kaupunkia ja nautimme auringosta, erilaisesta katunäkymästä, pienistä ostoksista ja meren läheisyydestä. Kun kävelimme ympäri kaupunkia, katsoimme katukuvaa ja ihmisiä. Ne näyttivät jotenkin... erilaisilta. Ihmisvilinä näytti aivan erilaiselta kuin meillä kotopuolessa, vaikka välimatkaa linnuntietä pitkin on vain noin 700 kilometriä.

Liikkeellä oli ensinnäkin paljon turisteja. Merenrantaa lähestyessämme jalkakäytävät täyttyivät eläkeläisistä, joskin heihinhän se nykyään kuulun minäkin AARP-korttini kanssa, hahah. Satamassa oltiin pakkaamassa yhtä valtavan kokoista loistoristeiljää ja eläkeläislaumat näyttivät vetävän matkalaukkujaan risteilijän suuntaan. 

Kun istahdimme kävelykierroksellamme Little Italyn kaupunginosaan lounaalle, päätimme kauniin sään innoittamina valita ruokailupöydän ulkoa. Ja siinä ohitsemme valuvaa ihmisvilinää tarkastellessa se sitten lopulta kirkastui. Piilaaksossa olemme tottuneet aasialaisten enemmistöön. Kotikaupunkimme on tässä vieläpä omanlaisensa poikkeus, sillä meillä aasialaisten osuus on suurempi kuin Piilaaksossa keskimäärin. Kaupunkimme asukkaista peräti puolet on aasialaista syntyperää. Lisäksi kotikaupungissamme korostuu todella voimakkaasti intialaisten osuus. 

San Diegossa sen sijaan ihmismassa näytti jotenkin enemmän amerikkalaiselta, vaiko paremminkin kalifornialaiselta. Joukossa oli paljon myös latinoja, mutta se ei oikeastaan poikennut Piilaakson katukuvasta. Kotikaupungissammekin heitä on noin 17 % väestöstä. Mutta intialaisten puuttuminen katukuvasta oli todella silmiinpistävä ero.

Havainto herätteli. Millaiseen väestöön silmämme ovatkaan kotikaupungissamme jo täysin tottuneet! Ja nyt tämän pitkähkön johdannon jälkeen pääsen otsikon aiheeseen: 

Intialaistuminen

Olemme jo jonkin aikaa tehneet huomioita, kuinka kotikaupunkimme sekä sen ydinkeskusta niin sanotusti intialaistuvat. Vahvimmin tämä näkyy paitsi kanssa-asujissa myös ruokaravintoloissa. Jo pandemian aikaan kaupunkimme ravintolakadulle avattiin kenties astetta laadukkaampi, tai ainakin hintatasoltaan korkeampi intialaisravintola. Kerran olemme ravintolassa ruokailleet ja ruoka oli todella hyvää. Ei siis sen suhteen valittamista, mutta...

Seuraavaksi ydinkeskustassa sulkeutui amerikkalaistyylinen olutravintola. Paikan erikoisuus oli lukuisat eri olut-, siideri- ja kombuchahanat, joista sai itse laskea mieleistään juomaa, joko maisteluannoksen tai koko lasillisen. Laskutus tapahtui hanoissa olleiden elektronisten lukijoiden avulla. Kerran ennätimme yksien Suomi-vieraidemme kanssa kyseisen ravintolan terassilla virvoitusjuomia nauttimaan. Vielä silloin ravintolasta sai tyypillistä amerikkalaista pubiruokaa, kunnes tilalle tuli katukylttien mukaan currya. Lopulta paikan tilalle avattiin täysin uusi, intialais-nepalilainen ravintola. 

Ja kun San Diegossa söimme lounaaksi italialaista ruokaa, niin meidän kaupungistamme on hävinnyt ainakin kaksi italialaista ravintolaa. Toinen oikein kiva paikka ydinkeskustasta ja toinen yhden valtaväylän varresta. Se oli toiminut perheyrityksenä samassa lokaatiossa yli 30 vuotta.

Ennen tässä toimi italialinen perheyritys, pian avataan eteläintialainen kasvisravintola.

Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi ydinkeskustamme ainoa viinibaari siirtyi intialaisten omistukseen. Paikassa oli ollut aiemmin tarjolla myös pientä syötävää ja kas, ruokalista alkoi sielläkin saada intialaisia sävyjä. Kun paikan ohi käveli, oli se yhä useammin puolityhjä tai tyhjä kuin täysi. Nyt paikka on suljettu ja remontissa. Uskallanko edes arvata, millainen ravintola siihen avataankaan...

Lisäksi täällä meillä on nostanut laajemminkin päätään omille makunystyröilleni hiukan erikoinen ilmiö. Nyt viimeisen vuoden aikana kaikissa lähikaupungeissa on alkanut mainosten mukaan pompsahdella intialaissävytteisiä pitsapaikkoja. On siis tarjolla tandoori- ja currypitsaa. Kotikaupunkimme ydinkeskustakin sai sellaisen ja taitaa olla lähialueen ainoa ruokapaikka, joka on auki 24/7.

Tandooripitsaa. Sen vasemmalla puolella oli aiemmin hampurilaispaikka, jossa sämpylätkin leivottiin paikan päällä. Mutta pandemian aikaan se lopetti. Nyt tuota liiketilaa on remontoitu ainakin kaksi vuotta.

Ärsytyksen viimeinen niitti

Se kuuluisa viimeinen niitti tapahtui juuri nyt San Diegon reissumme jälkeen, kun näin kotikaupunkimme pormestarin somepäivityksen. Ja sain siitä kimmokkeen kirjoittaa tämän postauksen. Ehkä muistatte, kuinka pormestarimme on tehnyt sinnikästä työtä tuoda esiin kotikaupunkimme eri ruokaravintoloita. Hän aloitti tämän jo pandemia-aikaan ja käy siis itse aina eri paikoissa lounaalla ja postaa someen ruokalistasta, ruoasta, miljööstä ja joskus henkilökunnastakin kuvia ja mukavaa palautetta. Näillä postauksillaan hän kannustaa ihmisiä kokeilemaan uusia ruokapaikkoja, sillä niitä ei meillä ole ainoastaan ydinkeskustassa, vaan myös useilla eri ostareilla ympäri laajaa kaupunkialuetta. (Ostarilla tarkoitan ulkoilmaostoskeskusta.) 

Nyt San Diegon reissun jälkeen pormestarin tuorein somepäivitys sai minut jo parahtamaan. Ydinkeskustamme kiva persialaisravintola oli suljettu ja tilalle oli avattu mikäpä muukaan kuin intialaisravintola! En kestä! 

Tuohtumustani ei pidä käsittää väärin. Intialaisravintoloissa ei ole mitään vikaa, ja tykkään itsekin syödä toisinaan intialaista ruokaa, mutta rajansa kaikella. Kotikaupunkimme ravintoloiden ruokatarjonta suppenee nyt huimaa vauhtia, joten eihän täältä enää kohta saa muuta kuin intialaista!

Otos yhdeltä kaupunkimme ostarilta, missä EI ole kyseisen nimistä ravintolaa. Eli samanlaista tarjontaa piisaa... 

Hiukan huvittavaakin on, että kaupunkimme ydinkeskustaan valmistui viime vuonna kaksi isoa toimistorakennusta sekä kaksi valtavaa, 8-10-kerroksista asuinkerrostaloa. Kun kaikki ne toimistot ja asunnot lopulta täyttyvät, ei kaupunkimme nykyinen ravintolatarjonta riitä mitenkään kasvaneelle väkimäärälle. Tällä hetkellä noiden kerrostalojen katutasossa olevat liiketilat ovat edelleen tyhjiä. Olen odottanut niihin uusia liikkeitä ja ravintoloita kuin kuuta nousevaa. Nyt on yksi vahva huhu, että hampurilaisketju Shake Shack olisi avaamassa toimipisteen näihin uusiin liiketiloihin. Vaikken nyt heidän jokapäiväinen vakioasiakas tulekaan olemaan, niin iloitsen, että se on sentään tarjonnaltaan jotakin periamerikkalaista. Kun käsittääkseni asun edelleen Yhdysvalloissa...

Upouusia asuinkerrostaloja ydinkeskustassa. 

Ja toimistotiloja, jotka ovat vielä tyhjinä.

Tätä intialaistumista on nyt saanut seurata jo jonkin aikaa ja tuntuu, että tahti vain kiihtyy. Kysyntä tietenkin vaikuttaa merkittävästi tarjontaan, myös ruokaravintoloiden kohdalla. Olenkin pohtinut, että haluavatko intialaiset kotikaupunkimme asukkaat sitten todella syödä aina vain synnyinmaansa ruokaa, kun menevät ulos syömään. Ja sillä näihin kaikkiin uusiin intialaisravintoloihin oletetaan riittävän asiakkaita. Mene ja tiedä.

Lopuksi vielä yksi hyvä esimerkki. En äkkiseltään muista nähneeni Piilaaksossa näiden kymmenen vuoden aikana vielä yhdenkään ulkomaan valtionpankkia. Mutta tätä nykyä meidän kotikaupungistamme löytyy Intian valtionpankki.

SBI on Intian suurin pankkikonserni, jonka pääkonttori on Mumbaissa.

Jos ja kun tämä ravintolatrendi vain vahvistuu, tulee meidän lähdettyä jatkossa tavallista useammin johonkin lähikaupungin ravintolaan ruokailemaan. Onneksi välimatkat eivät ole pitkiä ja junallakin pääsee kätevästi. Junamatka lähimpään naapurikaupunkiin kestää vain viisi minuuttia. Ja tiedän, koko ärytykseni on first world problem, mutta harmittaa seurata omien suosikkipaikkojenkin lopettavan ja tilalle tulevan yhtä ja samaa. 

Edit: Ja väärinkäsitysten välttämiseksi, vaikka alueellamme on enenevässä määrin intialaisravintoloita, ovat Piilaaksosta löytyvät eri maiden kulttuurit mielestäni edelleen tämän alueemme rikkaus. 

Tällaisia curryn tuoksuisia tuulahduksia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

 

Munapula ja muita arkipoimintoja tammikuulta 2025

Tällä kertaa postaukseni antaa katsauksen vuoden 2025 tammikuiseen arkeen Piilaaksossa ja Pohjois-Kaliforniassa.  

Munapula

Kun lähdimme joulukuun lopussa joululomamatkallemme, olin tietenkin tyhjentänyt jääkaapin melko tehokkaasti, ettei ruokia pääsisi vanhenemaan. Kun sitten tammikuun alussa ryhdyin kaappia taas täydentämään, iski Pohjois-Kaliforniaa vaivannut kananmunapula vasten kasvojani useammallakin kauppakäynnillä. Ruokakauppojen kananmunahyllyt huusivat tyhjyyttään ja tuotepulaa pahoiteltiin kylteillä.

Munapulan taustalla on lintuinfluenssa. Jo viime vuoden lopussa uutisoitiin, että Kaliforniassa oli jouduttu lopettamaan siihen mennessä noin kuusi miljoonaa munintakanaa. Nyt kuukausi myöhemmin tuo luku on yli 17 miljoonaa. Viimeisen kolmen vuoden aikana lintuinfluenssa on vaikuttanut koko Yhdysvalloissa 136 miljoonaan kanaan. 

Tämän kaiken ennustetaan vaikuttavan kananmunien saatavuuteen vielä pitkään, ja totta kai tilanne nostaa myös hintoja. Ennuste kananmunien hintojen korotukselle tänä vuonna on 20 %. Ja ainakin meillä monin paikoin hinnat ovat jo nousseet. Itse olen havainnut noin dollarin tai kahden korotusta isommille munapakkauksille, jos niitä siis ylipäätään sattuu olemaan hyllyssä. Tuolloin tammikuun alussa ystäväni oli nähnyt yksittäisen kananmunapaketin myynnissä 20 dollarilla! Munat olivat jääneet hänen osaltaan ostamatta... Vaikka ruoka Piilaaksossa onkin kallista, niin tuollainen ryöstöhinta alkaa ylittää jo kosmisetkin rajat! Ainakin minulle tuollainen hinta olisi kyllä jo reilusti yli kipurajan, huh huh.

Aika tuttu näky monena kauppareissuna tammikuussa. Munahyllyt tyhjinä.

Perjantaiperinne poikki, yhyy!

Tammikuun alussa tuli myös toinen yllätys. Ukkokullalla on ollut jo pitkään perjantait kotitoimistopäiviä, ja meille on syntynyt perinne käydä perjantaisin yhdessä poke bowl -lounaalla. Meillä on ollut kiva pokepaikka aivan kävelyetäisyydellä. Sama paikka, jota kannatimme kovasti myös pandemiavuosien aikana, että se pysyisi pystyssä. Nyt kuitenkin tammikuun alussa täysin yllättäen paikka laittoi ns. lapun luukulle. 

Pientä vihjettä tästä oli ehkä havaittavissa jo viime vuoden loppupuolella, kun paikan omistaja alkoi tehdä enenevässä määrin työvuoroja itse. Mutta silloin ajattelimme sen olevan vain väliaikaista, ettei hän välttämättä vain saanut työntekijöitä tai muuta sellaista. Nyt paikka on kuitenkin suljettu ja olemme olleet vähän näpeille lyötyjä. Kiva ja kalapainotteinen perjantain lounasperinne on nyt poikki. Toki pokepaikkoja on täällä pilvin pimein, mutta kaikki muut paikat ovatkin sitten ajomatkan päässä. Aiemmin pokelounas toi samalla mukavan pienen happihyppelyn keskelle päivää.

Viime viikonloppuna kävimme sitten pitkästä aikaa pokelounaalla toisessa lempipaikoistamme. Tai siis tällä hetkellä siinä ainoassa, joka on enää auki. Tänne on kuitenkin pidempi matka, ajoaika yhteen suuntaan 15-20 minuuttia ilman ruuhkaa, joten ei etäisyytensä vuoksi arkipäivän lounaspaikaksi täydellinen.

Kävi niin kuin kirjassani

Monille tulee edelleen yllätyksenä, että Kaliforniassa täällä sisämaassa, mutta kuitenkin suhteellisen lähellä Tyynenmeren rantaa voi talviöinä olla pakkasta. Nyt tammikuussa meillä Piilaaksossa oli useampikin pakkasyö ja annettiinpa meille yhdessä vaiheessa jopa neljän päivän kestoinen pakkasvaroitus! Pikku pakkasta siis kuitenkin vain öisin, ei sentään päivällä.

Aamulla klo 6.30 puhelimen säänäkymä tämä. 

Todistetusti auton konepeltikin jäässä.

Te, jotka olette jo ennättäneet lukea kirjani, muistanette kuvaukseni piilaaksolaisista kuura-aamuista. Kuinka autojen tuulilasit voivat olla kylmien öiden jälkeen kuurassa ja millaisia hauskojakin seurattavia tilanteita kuuraiset tuulilasit voivat aiheuttaa. No, meillehän sitten kävi melkeinpä niin kuin kirjassani. En paljasta kirjan tapahtumia liian tarkkaan, mutta meidänkin tuulilasi räsähti yksi kaunis kuura-aamu isolle halkeamalle! Lasiin oli siis tullut aiemmin pieni kivenhakkauma ja kun tuulilasia puhaltimilla yksi aamu sulatin, ei se kestänytkään enää lämpötilavaihtelua, vaan meni "iloisesti" kahteen osaan. 

"Tipaton tammikuu", Dry January

Tänä vuonna Pohjois-Kalifornia piti lähes tipattoman tammikuun. Yleensä joulu- ja tammikuun pitäisi olla meillä niitä talvikuukausia, jolloin saamme paljon kaivattuja sateita. Tänä vuonna vasta tammikuun viimeisenä päivänä satoi. Nyt helmikuun alku on ollut hitusen sateisempi, mutta sateita kyllä kaivattaisiin vielä huomattavan paljon lisää. Etelä-Kaliforniassa Los Angelesin ympäristössä olevat katastrofaaliset maastopalot ylittivät uutiskynnyksen Suomessakin. Niissä konkretisoitui, mitä pitkät sateettomat jaksot pääsevät pahimmillaan aiheuttamaan. Niinpä iloitsen kovasti, kun meillä sataa juuri tällä hetkellä vettä.

Bloggaajakollegan haastattelu

Tammikuussa minulla oli ilo päästä bloggaajakollegan haastateltavaksi. Kölnissä asuva Heidi Viherjuuri kirjoittaa sekä kirjoja että blogia. Hänellä on ollut blogissaan mielenkiintoinen haastattelusarja ulkosuomalaisista kirjailijoista ja minä pääsin nyt tähän sarjaan mukaan. Jutun voi lukea täältä. Sen lopussa on nähtävissä myös muut sarjan osat. Käyhän kurkkaamassa, jos ja kun on vaikka tuttuja kirjailijanimiä.

Kirja hyllyyn

Tammikuun kruunasi totta kai se ilouutinen, että esikoiskirjani oli nyt päässyt kirjahyllyyn Oulun Suomalaisen kirjakaupan Valkean ja Ideaparkin toimipisteissä. Kiitokset vielä kummitytölleni, joka kuvan minulle tänne rapakon taakse lähetti, niin pääsin itsekin näkemään kirjani hyllyssä ihan omin silmin.

Siellä se vaaleansini-pinkki kansi komeilee. Ja erottuu minusta ihan kivasti muista kirjojen kansista. 

Muutoinpa viimeiset kaksi viikkoa ovatkin olleet yhtä vastoinkäymisten sarjatykitystä, mutta ei onneksi kuitenkaan kirjaani tai saamiini lukijapalautteisiin liittyen. Palaute esikoisteoksestani on edelleen ollut hyvää, kiitos. Mutta sanonpa vain, ettei hymy ole ollut kovin herkässä viime päivinä. Hajonnut tuulilasi oli vain pieni piste sen kaiken muun ikävän päälle. Miten se kaikki elämän kura voikaan kasautua yhteen rytäkkään?

Tammikuun lopussa vietettiin kuukalenterin mukaista uuttavuotta. Se näkyi meillä täällä Piilaaksossa ja San Franciscossa monin tavoin. Pääsin raaputtamaan tällaisen onnenarvan: ei voittoa. Olipa yllätys minun kohdalla, hahah.

No, jospa helmikuu toisi mukanaan taas vaihteeksi mukavempia juttuja ja välillä vähän myötätuultakin tiettyjen asioiden hoidossa. Sitä myönteistä puhuria odotellessa sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!