Suomessa kesällä 2026, osa 3

Nyt seuraa vielä kolmas ja viimeinen postaus kesän 2026 Suomi-kokemuksistani.

Hieno tuplasateenkaari Oulussa, joskin ulommainen näkyy tässä melko himmeänä.

Aiemmissa kesäpostauksissani olin jo kertonut, kuinka janoan Suomesta tapaamisten lisäksi niin saunomista, hiljaisuutta kuin suomalaista hyvää ruokaa, mutta näiden lisäksi Suomessa minusta tulee joka kerta leikkisästi sanoen myös:

Uutisaddikti

Suomessa janoan katsoa joka päivä tv-uutisia ja jopa usealta eri kanavalta. Yhtenä syynä tähän on se, että omat alueelliset tv-uutisemme täällä tahtovat olla vähän höpönpöppöötä, missä kansalliset ja kansainväliset asiat saavat hyvin ohuen siivun ajasta, jos sitäkään. Ja tämän vuoksi saan etsiä näitä uutisia useammasta eri mediasta. Suomessa kansainväliset uutiset tarjoillaan tv:ssä kattavammin ja helpommin. 

Tänä kesänä tein Suomessa taas sen saman huomion, jonka olen tainnut tehdä jo useana kesänä, mutta jonka muiston aina kulunut vuosi kultaa. Ensinnäkin samaa uutista jankattiin ja jankattiin päivästä toiseen ja vielä kolmanteen ja jopa neljänteenkin. Taustalla voi toki olla se, että kesällä toimittajia on paljon lomalla ja uusista uutisista on niin sanotusti pulaa. Mutta toisena ja vieläkin "vakavampana" huomiona se, kuinka kauhean negatiivispainotteisia uutiset olivat. Ja totta kai esimerkiksi melko lähellä käytävästä sodasta on syytä uutisoida, mutta tuntuisi ihan suomalaisten mielialan kohotuksen kannalta vähintään yhtä tärkeältä kertoa jokaisessa uutislähetyksessä myös jotakin positiivista. Enkä nyt tarkoita jotakin puolihauskaa loppukevennystä, vaan ihan oikeaa uutista. Positiivisiakin asioita täytyy olla tapahtunut! Miksi niistä ei kerrota uutisissa? Ajattelin, että suomalainen vaipuu vähemmästäkin apatiaan, jos ja kun uutiset ovat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ainoastaan ikävien asioiden ruotimista.

Pää jumiin

Niin, ja kun niistä tapaamisista Suomessa mainitsin, niin alkureissuhan oli jälleen aika päätöntä menoa: oli tapaamisia ja reissaamista paikasta toiseen. Oli myös lämmin sää, mikä yhdistettynä viilentävään ilmastointiin ja kaiken sen kiireen kanssa sai minulta niskat niin pahasti jumiin, etten saanut enää ollenkaan päätäni käännettyä. Nukkumisestakaan ei tullut mitään, koska kivutonta asentoa ei löytynyt. Lääkäriin ei ollut aikaa mennä, mutta onnistuin sentään saamaan fysioterapia-ajan kävelemällä Pihlajalinnan vastaanottoon ja sanomalla, että juna lähtee 1,5 tunnin päästä, ehtisikö joku katsoa tätä mun kääntymätöntä päätä. Koskaan aiemmin en ole kokenut näin pahaa jumia, hui!

Lääkearsenaalia niskajumiin. Voltareniakin levitin ja magnesiumvoidetta.

Eli niin ihania kuin ne kaikki tapaamiset ja reissut olivatkin, niin kroppa jo ilmoitti, että pitäisi vähän höllentää tahtia. Itsestä huolehtiminen jäi kaiken kiireen jalkoihin. Loppuloma oli sitten onneksi vauhdiltaan rauhallisempaa ja pääsin hoitamaan niskajumiani ja lataamaan akkujani saunanlauteilla. Silloin jälleen kerran tuumasin, että ei tällaista rumbaa enää koskaan! Mutta kuten on jo nähty ja todettu, vuosi on sopiva aika kultaamaan muistot ja tällaiset vakuuttelut ovat tehty taas rikottaviksi, hahah.

No mutta kuinkas se paluumatkani Kaliforniaan meni? Ehkä arvaattekin, että jotakin taas sattui ja tapahtui... Paluulennoissani oli tänä vuonna sekä äärimmäisen hyvää että huonoa tuuria. Aloitetaan hyvillä:

Missä osui tuuri kohdalle?

Paluumatkaan minulla kuului kolme lentoa Oulusta Helsingin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Täsmälleen sama reitti kuin viime kesän päätteeksi. Jotkut kenties muistavat, millainen katastrofi paluumatka viime vuonna oli, kun Finnair oli sössinyt varaukseni niin, ettei viimeistä lentopätkää Los Angeles - San Francisco olisi kuulunut minulle enää ollenkaan. Tapauksesta voi lukea tarkemmin täältä.

No tänä kesänä minulla sitten taisi olla tuota viimeistä lentopätkää oikein kaksin kappalein! Pääsin siis San Franciscoon perille melkeinpä aikataulun mukaisessa ajassa. Onneksi, sillä tässä oli iso riski ilmassa: San Franciscon lentokentän yksi kiitorata on parhaillaan useamman kuukauden remontissa ja lennot sen vuoksi vähän sekaisin. (Muiden muassa ukkokulta, joka palasi Suomesta aiemmin, lensi samalla lennolla tuon viimeisen pätkän ja hänen lentonsa myöhästyi parilla tunnilla, koska SFO:n kentälle ei päässyt ajallaan laskeutumaan.) Minunkin lentoni ilmoitettiin aluksi olevan myöhässä, kunnes tulikin tekstiviesti ja sähköposti, että nyt lento lähteekin ajallaan. Ja hyvä tietenkin näin.

Mutta kappas vain, seuraavana päivänä, kun olin siis jo kotonani Piilaaksossa, aloin saada uusia viestejä sen illan lennosta. Ja kuinka lento myöhästyi ja myöhästyi koko ajan lisää. Eli nyt Finnair oli nähtävästi ujuttanut varaukseeni kaksi samaa lentoa peräkkäisille päiville! Tämä ei kuitenkaan näkynyt omissa varaustiedoissani, niin kuin ei viime vuonna näkynyt sen lennon puuttuminenkaan, koska olisin totta kai ottanut asian etukäteen selvittelyyn.

Todellinen onnenpotku kävi kuitenkin tuon Atlantin ylittävän pitkän lennon kanssa. Finnairilla on siis kolme (vaiko neljä) lentoa viikossa Helsingistä Los Angelesiin, ja minun lentoni oli keskiviikkona. Mutta samalta viikolta peruttiin sekä minun lentoani edeltävä että seuraava lento Los Angelesiin kokonaan! Ja ihmiset olivat saaneet siitä tiedon vieläpä vain vuorokausi ennen lähtöä! Niinpä sain huokaista helpotuksesta näiden kahden lennon (HKI-LAX ja LAX-SFO) osalta, että kerrankin minulla kävi hyvä tuuri! Lennot lensivät ja vieläpä ajallaan, huh!

Tämä lento lennettiin, edeltävää ja seuraavaa lentoa ei.

Lennot siis rullasivat kerrankin kuin unelma, mutta reissuni päätteeksi minua odotti:

Kauhukokemus

Tämä tapahtui tuolla viimeisellä lennolla Los Angelesista San Franciscoon. Tähän mennessä olin matkustanut jo noin 20 tuntia ja aikaero painoi pahasti. Niinpä nukahdin istuimessani ennen kuin kone nousi edes ilmaan. Kyseessä oli myöhäisillan lento ja matkustamo pidettiin pimeänä koko lennon ajan. Viereiselle ikkunapaikalle oli istuutunut noin kaksimetrinen intialaismies.

Suhteellisen pitkänä ihmisenä olin unissani valunut penkissäni niin, että jalat olivat pitkällä seuraavan penkin alla. Kunnes yhtäkkiä heräsin siihen, että jalkaterääni osui jokin, ja se osui uudestaan ja taas uudestaan. Säpsähdän hereille. Kyseessä oli viereisen miehen jalkaterä. Korjasin nopeasti asentoani ja tarkistin, olinko valunut penkissä unissani niin, että jalkani olisi valahtanut miehen puolelle. Mutta ei, jalkani oli siististi omalla puolellani.

Ryhdistin asentoani ylöspäin ja toin jalat lattialla lähemmäksi omaa istuintani, kunnes simahdin uudestaan. Pian heräsin taas samaan tunteeseen. Taas miehen jalkaterä hieroi minun jalkaterääni. Liikkeistä kävi ilmi, että tämä ei ollut enää vahinkoa tai sattumaa. Mies teki sen tarkoituksella, lähennelläkseen minua! Siirsin nopeasti jalkani aivan oman penkkini etuosaan. Kunnes hetken päästä taas sama hieronta toistui. Tämän luulisi olleen kaksimetriselle ukolle jo lihaskrampin arvoinen suoritus. Hänen jalkansa olivat omiani pidemmät, joten niiden taivuttaminen viereiseltä istuinpaikalta minun penkin eteen oli teko sinänsä!

Tässä kohtaa minä hermostuin, mutta en sanonut vielä mitään. Ja oli varmasti sen ukon onni, että olin tilanteeseen nähden aivan liian väsynyt. Mutta kavahdin ja katsoin ukkoa murhaavasti. Mies pyyteli heti anteeksi: Sorry, sorry, sorry! Eli hän tiesi. Tämän jälkeen taivun penkissäni sivusuunnassa miehestä mahdollisimman kauas ja aloin laskea minuutteja, kaunko lento vielä kestää. Kun sitten tilanne toistui neljännen kerran, sappeni kiehahti ja tiuskaisin vihaisena miehelle pysyä omalla puolellaan. Ja taas mies muka tyynnytteli minua ja pyyteli anteeksi. 

Tässä kohtaa olin jo miettinyt, mitä voisin tilanteessa edes tehdä. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten en voinut vaihtaa itsenäisesti istumapaikkaa. Jos taas olisin mennyt sanomaan asiasta lentohenkilökunnalle, olisi vastassa ollut sana vasten sanaa -tilanne. Ja tiedän, mitä syytöksiä olisin itse saanut. Lisäksi mies olisi todennäköisesti vain vedonnut pitkiin koipiinsa tai muuta typerää. Jos lento olisi ollut yhtään pidempi, olisin paikkani kyllä vaihdattanut. Nyt se kesti vain noin tunnin, joskin liian pitkältä tuntui sekin.

Koko loppulennon oloni oli etova ja ahdistava. Yökötti. Lentominuutit matelivat. Ja koko ajan odotin varautuneena, että jos ukko hipaiseekaan vielä minua, niin varmasti räjähdän. Kun kone viimein laskeutui ja turvavyön merkkivalo sammui, pomppasin välittömästi käytävälle pystyyn. Miehen syyllisyydestä kieli vielä se, että hän jäi siinä vaiheessa kaikessa rauhassa muka naputtelemaan tietokonettaan penkkiin. Eli hän ei halunnut kävellä käytävää perässäni lentohenkilökunnan ohitse, jos olisin siinä tilanteessa ilmoittanut heille jotakin.

Syy, miksi kerroin teille myös miehen kansalaisuuden, tulee tässä: Sain myöhemmin Piilaaksossa kuulla, että Intiassa maan sisäisillä lennoilla myydään niin sanottuja naispaikkoja, joita yksin matkustavat naiset erittäin mielellään varaavat. Halutaan turvata miellyttävämpi ja turvallisempi lentomatka.

Joka tapauksessa olisipa miehen kansalaisuus ollut mikä tahansa, niin tämä oli karmea kokemus. Vielä kaksi päivää lennon jälkeen minun teki pahaa edes ajatella sitä yököttävää ja härskiä toimintaa. Ja kuinka monet lennot sitä onkaan elämässään yksin lentänyt, mutta nyt kävi näin. Ei ollut kiva.

Tällainen matkan päätös tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Erikoinen nimipäivä

Täällä Yhdysvalloissa asuessa on nimipäivien, niin omien kuin läheisten, muistaminen ja vietto jääneet lähes tyystin unholaan. Kun keittiön seinällä ei ole roikkunut suomalaista seinäkalenteria nimipäivälistauksineen enää vuosikausiin, ovat nimipäiväonnittelut jääneet toivottamatta. Mutta tänä vuonna, kun olin Suomessa peräti neljä viikkoa juuri ennen omaa nimipäivääni, oli tämä pieni merkkipäivä paremmin muistissa. Päivä osui maanantaille ja vielä sunnuntaina ajattelin, että minäpäs muistutan leikkisästi asiasta ukkokultaani heti nimipäivän aamuna. Punaista mattoa en toki odottaisi, mutta että saa onnitella. Mutta päivästäpä muodostuikin sen verran erikoinen, että siinä jäivät nimipäivämuistamiset jalkoihin.

Olin matkustanut Suomesta vielä viikonlopuksi Belgian Monsiin ystävämme viisikymppisjuhlille ja sunnuntaina majoituimme ukkokullan kanssa jo Brysselin lentokenttähotelliin, sillä maanantaina meillä lähti paluulento Kaliforniaan aamuvarhain. Kello herätti hotellihuoneessa aamuviideltä ja kunnon aamutohina päälle välittömästi. 

Kuin sattuman kauppaa samana aamuna julkaistiin myös sanomalehti Kalevassa minusta tehty henkilöhaastattelu. Aamun valjetessa ja päivän mittaan puhelin alkoi piippailla viestejä ystäviltä, jotka artikkelin olivat jo ennättäneet lukemaan. Erityisesti minua alkoi kiinnostamaan, millaisia kommentteja lehtijuttu lukijoiltaan saisi. Tuntui, ettei tässä nyt joutaisi koko päiväksi lentokoneeseen istumaan, jolloin viestit kulkevat joko heikosti tai ei ollenkaan, mutta kotimatkaan oli totta kai lähdettävä.  

Ensimmäinen lentomme oli lyhyt pomppu Brysselistä Amsterdamiin, jossa lyhyellä vaihtoajalla vaihtaisimme 11 tunnin lennolle Amsterdamista San Franciscoon. Lyhyt vaihtoaika vilkkaalla kentällä passintarkastuksineen tietenkin vähän stressasi ja juuri ennen ensimmäiseen koneeseen nousua huomasin Kalevan artikkelissa virheen eräässä vuosiluvussa. Joku lukijakin oli siihen jo kiinnittänyt huomionsa. Pikaisesti kirjoittamaan vielä oikaisusähköposti lehden toimittajalle, joka sai vuosiluvun digiversioon nopeasti korjatuksi. Painetussa lehdessä se tietenkin oli ja pysyi. Toimittaja kuittasi virheen korjatuksi juuri, kun puhelimet piti laittaa lentotilaan. Huh. Olin saanut jälleen myös muutamia lehtiartikkeliin tulleita kommentteja tietooni. Joku jopa ihanasti kysyi, mistä artikkelissa mainittua kirjaani voi hankkia. Pakkohan hänellekin oli vielä yrittää ennättää vastata. 

Amsterdamissa pääsimme passintarkastuksessa pikajonoon lyhyen vaihtoajan vuoksi, mutta tästäkin huolimatta kyllä siinä täyttä laukkaa mentiin, että ehdimme ajoissa Atlantin ylittävän lennon lähtöportille. Nyt olisi siis luvassa koneessa istumista niin sanotusti kellon ympäri.

Mutta toisin kävi

Lento lähti ajallaan ja kaikki vaikutti normaalilta, kunnes neljän tunnin lentoajan jälkeen kapteenin kuulutus pysäytti niin sanotusti veret. Koneessa oli havaittu tekninen vika ja oli tehty päätös palata takaisin Amsterdamiin! Tässä vaiheessa avasin istumapaikkani näytöstä lentokartan. Olimme olleet jo Grönlannin päällä, melkein Kanadan rajalla, mutta U-käännös oli jo tehty ja koneen nokka osoitti todella takaisin kohti Eurooppaa!

U-käännös Grönlannin päällä. Nyt on tullut sellainenkin tehtyä.

Voi sitä matkustajien huokailujen määrää, mikä koneessa välittömästi alkoi. Ja kyllä siinä taisi kirosana itseltänikin lipsahtaa. Kotona perillä oli jo tietyt suunnitelmat, mm. ukkokullan välitön paluu takaisin töihin, mutta nyt kaikki meni mönkään. Koneessa oli heikosti toimiva wifi, jolla sain muutamille ystäville Belgiaan ja Suomeen ilmoitettua, ettemme pääsekään tänään kotiin. Yhdessä vastausviestissä serkkuni onnitteli minua nimipäiväni johdosta ja harmitteli äärimmäisen huonoa tuuria lentomatkamme kanssa. Niin, se nimipäivä. Vaikka sen vielä sunnuntaina muistin, niin kaikessa tässä matkustus- ja lehtiartikkelitohinassa olin sen taas lahjakkaasti unohtanut.  

Lentomme Amsterdamista Amsterdamiin kesti sen noin kahdeksan tuntia. Hiukan ennen laskeutumista tuli kuulutus, ettei ketään ole reititetty enää uudelle lennolle samalle illalle, vaan kaikki matkustajat majoitetaan seuraavaksi yöksi lentokenttähotelliin. Lisäksi jokainen tulisi saamaan sähköpostiinsa tiedon uusista lennoista San Franciscoon. Minulla oli pakattuna myös yksi matkalaukullinen kirjoja, joten jäin jännäämään, saapuisiko juuri se laukku perille kaiken tämän lentosähellyksen jälkeen. Ja ukkokullan kanssa meillä oli vielä lisäjännitysmomenttia, sillä paluulentomme olivat alunperin olleet eri varausnumeroilla, joten saisimmekohan keskenämme edes samat lennot alkuperäisten tilalle...

Lopulta pääsimme lentokenttähotelliin noin iltayhdeksän aikaan. Mielessä olivat lähinnä suihku ja vaakatasoon pääsy. Ei niinkään pullakahvit nimipäiväni kunniaksi. Saimme tiedon uusista lennoista: maanantain suora lento Amsterdamista San Franciscoon oli nyt vaihtunut tiistain kahdeksi lennoksi Lontoon kautta. Tiedossa oli siis pidempi matkustusaika ja jälleen kerran aikainen herätys, tällä kertaa jo aamuneljän aikaan. Onnena kuitenkin se, että meillä molemmilla oli samat lennot ja että lennot olivat heti seuraavalle päivälle.

Lopulta kotiin pääsy Amsterdamista kesti meiltä 39 tuntia alkuperäisen 11 tunnin sijaan. Niinpä tässä on ollut nyt painamassa melkoiset univelat perinteisen jet lagin lisäksi. Jäi sitten ne nimipäivätkin niin sanotusti juhlimatta, mutta uskon, että vuoden 2024 nimipäiväni jäi ikuisesti mieleen. Lehtiartikkeli ja lento Amsterdamista Amsterdamiin tekivät siitä mieleenpainuvan.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt ryhdyn jo pikku hiljaa valmistautumaan kirjakiertueeni viimeiseen tapahtumaan, kirjanjulkkareihini Piilaaksossa tulevana torstaina. Tulkaahan "paikkakuntalaiset" tilaisuuteen moikkaamaan. Onneksi se kirjoja sisältänyt matkalaukkukin saapui perille asti, huh. Muuten ei olisi ollut, mitä ensi torstaina esitellä. Teille blogilukijoilleni sanon nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!