Paluumuuttajan toinen viikko

Huh, huh, onpa ollut pyöritystä. Blogikin jäänyt aivan kiireen jalkoihin. Jos joku lukijoistani on vaikkapa sattunut ajattelemaan, että olenko nyt ollut aivan masentunut palattuani Suomeen ja joutuessani olemaan erossa ukkokullastakin, niin voin kertoa, etten ole ehtinyt masentumaan. Olen ollut keskellä hullunmyllyä.

Oululainen lumimyräkkä klo 9 aamulla.

Olen nyt siis palannut Suomessa ns. ihmisten ilmoille, työelämään ja harrastuksien pariin. Sitä minä olen jaksanut viimeisen viikon aikana ihmetellä, että kuinka voikaan yhden ihmisen yksityiselämä kiinnostaa niin paljon ja niin montaa ihmistä?! Olen ollut kertakaikkisen hämmästynyt. Esimerkiksi työpaikalla on tuntunut, etten pääse käytävää viittä metriä etenemään, kun jo seuraava vetäisee hihasta ja lataa paluutani koskevan kysymysarsenaalin sarjatulella tiskiin. Ja kummallisinta on ollut se, että kysymyksiä, jopa tungettelevia sellaisia ovat esittäneet myös puolituntemattomat sekä henkilöt, jotka eivät seuraa blogiani, eivätkä ole somessa. Joidenkin kohdalla olen hiukan huvittuneena mietiskellyt, että jääköhän heillä pian oma elämä elämättä. Niin tiiviisti ovat elämänkäänteitäni nyt seuranneet ja udelleet. :-) No, ehkä ei kuitenkaan näin.

Eilen oli kuitenkin onnen päivä, sillä ukkokulta saapui Ouluun joululoman viettoon. Tuliaisena sain uunituoreen Kalifornian ajokorttini, joka oli tullut lähtöni jälkeen postitse Kalifornian kotiin. Kortti olisi vielä noin 3 kk voimassa...

Kun menin ukkokultaa lentokentälle vastaan, silloin alkoikin jo minun jouluni. Joulun paras paketti oli saapunut. Vielä en halua ajatella sitä synkkää hetkeä, kun ukkokulta palaa joulun jälkeen Piilaaksoon ja taas välimatkamme pitenee yhdellä maapallon puolikkaalla. (Välihuomautuksena lentokenttäkäynnistä muuten, että parkkipirkkohan siellä taas viuhtoi kärpän lailla, kuvaten ja yrittäen sakottaa meitä raukkoja, jotka lentokenttäalueen viiden minuutin ilmaisia parkkiruutuja yritimme käyttää... Kyllä se ihmisten kiusaamista se touhu on!)

Nyt on sitten vuorostaan ukkokulta töttöröö aikaeroista. Tosin ei nämä omatkaan unirytmit vielä normaalin rajoissa ole. Vaikka unikohtaus vaivasi molempia tuona ensimmäisenä iltana, nauliuduimme katsomaan inhokkinäyttelijäni Nicolas Cagen leffaa. Se oli nimittäin kuvattu New Orleansissa. Voih, vain alle kolme viikkoa sitten tepastelimme noita samoja ranskalaiskorttelin katuja, joita elokuvassakin näytettiin. Ihania reissumuistoja!

Nicolas Cagen itselleen vuonna 2010 lunastama ja rakennuttama hautapaikka New Orleansissa. Kun näyttelijästä aika jättää, hänet haudataan tähän pikku pyramidiin.

Elokuvan ja muistojen tiimoilta tajusin, että ei tässä ihan taida olla vielä itsekään lopullisesti sisäistänyt tätä Suomeen muuttoaan. Tänään nimittäin hoksasin senkin seikan, että tosiaan, vain reilu pari viikkoa sitten hypistelin bootseja ja cowboy-hattuja Nashvillessä ja olin ihan relax. Tänään kuuntelin Itämeri-strategiaa Oulun kaupungintalon valtuustosalissa ja olin vähemmän relax. Niin, että voisiko joku kertoa minulle mitä ihmettä tässä välissä oikein tapahtui?!

Tämä äimän käki sanoo teille nyt taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!