Elon ja olon ihmettelyä Suomessa

Jo pari viikkoa Suomessa, aika on hujahtanut siivillä. Kun on ollut maasta pois viimeiset seitsemän kuukautta, on täällä luonnollisesti ollut ensimmäisenä odottamassa aika paljon hoidettavia asioita ja niitä riittää toki edelleen. Lisäksi saapuessani maahan myös sosiaaliset kontaktit ns. räjähtivät käsiin. Kaikki halusivat tavata tyyliin heti ja toki kiva niin, mutta tietenkään se ei ollut mitenkään kaikkien kanssa mahdollista. Kaiken tämän hulinan keskellä olen yrittänyt pitää pääni mukana tässä isossa muutoksessa. Voin kuitenkin kertoa, että ei sitä vain vieläkään oikein ota tajutakseen, että todella olen täällä, Suomessa. Aivan äskenhän minä olin vielä Kaliforniassa, mutta nyt ympärilläni on muuttunut taas kerran kaikki, aivan kaikki.

Tuntuu siis jokseenkin uskomattomalle, että olenkin nyt Suomessa ja pyöritän arkea täällä, aika lailla eri maailmassa (lue: totaalisen eri maailmassa). Näistä eri maailmoista johtuen minulla on nyt ensimmäistä kertaa käynyt mielessäni, että miltäköhän se on mahtanut tuntua lukea ne kaikki 182 aikaisempaa blogipostaustani täältä Pohjolasta käsin? Onkohan esimerkiksi Piilaakson todellinen luonne välittynyt kirjoituksissani todentuntuisena vai ovatko kertomani kuulostaneet täysin utopistisille? Näiden kahden maailman eroja korostaakseen sattui vielä niin, että kun itse taapersin ensimmäisenä Suomi-päivänä kauppaan tässä säässä,

niin samana päivänä ukkokulta lähettää Piilaaksosta minulle tällaisen kännykkäkuvan:

Mutta hei, ennen varsinaisia elon ja olon ihmettelyjäni on syytä tehdä yksi tärkeä tarkennus. Kun blogissani ilmoitin, että lähtö Suomeen tulee, sain kyselyjä niin Amerikan mantereelta kuin sitten täällä Suomessakin, että tuliko minulla jälleen maahantuloasioiden, viisumien tai muiden vastaavien kanssa ongelmia, jotka lähtöön pakottivat. Se täytyy nyt siis tarkentaa, että ei mitään tällaista. Päinvastoin, nythän meillä on jo Green Cardit, jotka ovat "vahvempi" kortti Yhdysvaltain maahantulossa kuin viisumit. Eli tällä kertaa syyt paluuseeni löytyivät Suomesta.

Paluumuutto nro 2

Teen nyt siis tätä paluumuuttoa Suomeen jo toistamiseen. Aiemmasta paluusta kirjoitin omia kokemuksiani mm. täällä. Ainakaan vielä ei tunnu, että tuo aikaisempi kokemus olisi minua mitenkään valmentanut tämänkertaiseen paluuseen. Kyllä jokainen muutto mantereelta toiselle vaatii ihan ne omat mielenmyllerrykset ja totuttautumiset, ainakin näissä suhteellisen äkkipikaa eteen tulleissa muuttotilanteissa. Toki joihinkin asioihin osaa varautua nyt paremmin, mutta ei tämä helppoa ole. Kyseessä ei ole suitsait-juttu.

Taakse jäänyt viikko onkin ollut henkisesti hiukan raskas. Aivan syvimpiä vesiä en lähde tässä nyt ruotimaan, mutta kerronpa joitakin hankaluuksia ja ihmetyksen aiheita, joiden kanssa tässä on saanut muiden muassa kamppailla. Toki täällä Suomessa on ollut paljon ihaniakin kokemuksia ja hetkiä, unohtamatta maailman parhaita karkkihyllyjä ja niiden timanttisia tarjontoja. Eli ei tämä elo nyt mitenkään täysin ankeaa ole ollut, ei suinkaan.

Aarteita!

Mutta sitten niihin ihmettelyjä aiheuttaneisiin konkreettisiin tapauksiin. Ensimmäisenä kerron, millaisia kohtaamisia suomalaisiin koin heti Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Suomalaisten töykeys tuntemattomia kohtaan

Kun odottelin omaa matkalaukkuani lentokentällä matkalaukkuhihnan äärellä, silmäni rävähtivät auki kuinka suomalaiset siellä oikein käyttäytyivät. Minusta tuntui, että päältäni sekä käveltiin että vedettiin matkalaukkuja, vaikka en todellakaan seissyt millään kulkuväylällä! Nämä suomalaiset eivät siis väistäneet ruuhkaisessa paikassa pätkän vertaa. Kukaan ei myöskään pahoitellut, jos laukun pyörät rullasivat varpaittesi yli tai tarttuivat toisten laukkuihin tai kärryihin. Kaikilla tuntui olevan omakohtainen etuajo-oikeus. Minä, minä, minä ja minun laukku. Voi luoja! Kun Kaliforniassa oli jo tottunut siihen, kuinka korostuneesti, jopa alkuun tuntuma, että ylikorostuneesti amerikkalaiset huomioivat myös tuntemattomat kanssaihmiset julkisilla paikoilla, tuntui tämä suomalaisten rynniminen ja suoranainen välinpitämättömyys aika järkyttävälle. Eikä ainoatakaan pahoittelun sanaa. Saati, että kukaan olisi edes hymyillyt vienona anteeksipyyntönä.

Seuraavaksi menin lentokentällä sijaitsevaan ruokakauppaan. Paistopisteen pieniä ihania karjalanpiirakoita oli saatava heti! No sielläpä Suomi-mummo näytti rynnistystaitonsa. Olin ottamassa Vuoksen piirakoita herkuteltavakseni ja seisoin piirakkahyllyn edessä paperipussia aukaisten, kun tämä mummo hyökkäsi samalle hyllylle. Tuhahti, katsoi minua pahasti ja etuili ottamaan piirakoita, joita oli kyllä vielä ihan reilusti jäljellä. No, mummo kun siinä niin hosui, niin lopputuloshan oli se, että hän tiputti kaksi piirakkaa kaupan lattialle. Tiuskaisi sitten äkäisenä, että no niin! Olin aikeissa sanoa, että noin siinä kuule käy, kun pitää hoppuilla ja rynniä, mutta en uskaltanut. Mitä lie olisin saanut vastaukseksi takaisin? Mietin vaan, että olisihan sitä voinut vaikka sanoa, että anteeksi, minulla on tässä vähän kiire, eikä mulkoilla sanattomana ja käyttää kyynärpäätaktiikka vaivaisten piirakoiden takia. Toivottavasti oli mummolla beetasalpaajat taskussa. Sen verran hengästyttävältä näytti meno.

Kun sitten pääsin Ouluun, odotti käytännön hankaluus, joka sai naisihmisen raapimaan päätään ihan tosissaan:

Bensatankissa 7 kk vanhat bensat

Jokaisella Suomi-visiitilläni auto on ollut tuiki tarpeellinen ja niinpä olemme pitäneet Suomessa vanhaa kunnon nelipyöräistä palvelijaamme odottamassa. Kiitos suomalaisten autovuokraushintojen, vanhan auton pitäminen seisontavakuutuksessa on ollut kaikkein edullisin ratkaisu. (Tuo seisontavakuutuskin on kuulemma muuten jo vanhentunut termi.) Nyt auto oli siis ollut ajamatta sen seitsemän kuukautta, joten tankissa lojui yhtä vanhat etanolipitoiset bensat. O-ou. Niinpä sain jo etukäteen hikikarpaloita otsalleni, saanko vanhan kotteromme käynnistymään. Akku oli ollut onneksi irroitettuna, ilman sitä ei yhteistyökauppoja auton kanssa olisi takuulla tullut. No, kyllähän se raukka käynnistäessä yski muutaman kerran, mutta hyrähti kuin hyrähtikin lopulta käyntiin. Olin yhtä leveää hymyä ja helpotuksen huokausta, että jännitysnäytelmä päättyi näin!

No miltäs se tuntuikaan taas mennä pitkän tauon jälkeen suomalaiseen ruokakauppaan? Siitä seuraavaksi:

Nolot tilanteet kaupassa

Jälleen kerran on ruokakaupoissa saanut kulkea haavi auki, kun uusia tuotteita tai pakkauksia on putkahdellut. Niinpä muut asiakkaat ovat varmaan katselleet, että tuolta joku ruuvi puuttunee. Varsinkin maitohyllyt näyttävät Suomessa elävän kyllä omaa villiä elämäänsä. Mahtaako missään muussa maassa vaihtua maitohyllyn tuotevalikoima sitä tahtia kuin Suomessa? Kai niitä kaikenlaisia makurahkojakin on jo yli 100 erilaista! Samoin kassalla pitää olla tarkkana, nappaako hyllystä suklaa- vaiko proteiinipatukan. Jopa Tupla-suklaan rinnalle on tullut samanmerkkisiä proteiinipatukoita ja ovat muuten mielettömän hyviä!

Lisäksi aivan ensimmäisellä kauppakäynnillä jouduinkin sitten kassalla vähän noloon tilanteeseen. Ajattelin maksaa ostokseni debit-kortilla, mutta pankkikorttinipa ei käynytkään. Kassakundi sanoi, että kortti oli vanhentunut. Minä katsomaan korttia tarkemmin ja aivan totta, korttihan oli iän vanha! Mennyt vanhaksi 09/16 eli yli puoli vuotta sitten! Tunsin kyllä kassakundin katseen, joka mittasi minut tämän jälkeen päästä varpaisiin, että mikäs se tämä tämmöinen asiakas oikein on. Kyllähän se tietenkin voi vähän outoa olla, että asiakas yrittää maksaa yli 6 kk vanhalla kortilla ja vieläpä yllättyy, että ai kappas, onkin mennyt kortti jo vanhaksi. Heh, heh.

Niin ja sitten ne hedelmätkin piti muistaa itse punnita, joo joo...

Apuja kaipaava pamu

Kirjoitin jo aikaisemmin paluumuuttopostaukseni yhteydessä, kuinka Suomeen paluumuuttava ulkosuomalainen voi olla ihan samalla tavalla kotouttamisen ja perehdytyksen tarpeessa suomalaisen yhteiskunnan nykykoukeroista kuin ulkomaalaisetkin Suomeen muuttavat. Nyt huomasin, että pientä ohjausta ja apua kaipasin jo itsekin. Olenkin siis apuja kaipaava pamu (paluumuuttaja).

Sain nimittäin ensi töikseni Suomessa antibioottikuurin ja sen kaveriksi kasan muita lääkkeitä. Kun menin apteekkiin tuota lääkearsenaalia hakemaan, minulta kysyttiin Kela-kortti. Tuolloin huomasin, että ensinnäkin Kela-kortissani lukee kotipaikkakuntana lähes 20 vuotta vanha tieto! Miten tämäkin on mahdollista? En tiedä! Olin aivan äimänä asiasta, mutta kortti kuitenkin kelpasi ja on tietenkin kelvannut koko tämän liki 20-vuotisen ajan. Mutta että noin vanha tieto kortissa, en käsitä! Kyselin tätä kummajaista parilta ystävältänikin, mutta eivät hekään keksineet, miten moinen on mahdollista. 

Toisekseen, kun sitten myöhemmin apteekkikuittia tarkastelin, huomasin, etten kuitenkaan ollut saanut lääkeostoistani minkäänlaista Kela-korvausta. Kysyin tähänkin lähipiiriltäni neuvoa ja kävihän se lopulta ilmi apteekin kuitistakin, että Suomessahan pitääkin nykyään ensin kerryttää tietty määrä lääkeostoja ja vasta sen jälkeen on oikeutettu Kelan korvaukseen. Joo-o, jotain tällaista hämärästi muistan lukeneeni siihen aikaan, kun Kaliforniaan muutimme, mutta koska lääkeostoja ei tällä välin ole Suomessa tullut, niin ensimmäistä kertaa tähän käytännössä törmäsin. Oppia ikä kaikki.

Lisäksi sitä näyttää meikäläinen jo hitusen vieraantuneen pakkasesta, sillä en todellakaan muistanut, kuinka isot, metalliset korvikset voivatkaan hohkaa kylmyyttä pakkasessa. Hrr!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Nykyisten suomalaiskotien valokatkaisijoiden täytyy sijaita seinässä matalemmalla kuin Kaliforniassa. Käteni nimittäin hapuilee joka kerta valokatkaisijaa seinästä liian korkealta. Outoa on havaita tällainenkin pieni seikka.