Kun ulkosuomalainen uusi passinsa

Kuten jo aiemmasta postauksestani kävi ilmi, oli viimeisimmän Suomi-visiittimme yksi tarkoitus passien uusiminen. Onko ulkosuomalaisen siis aina palattava Suomeen saadakseen uusia passinsa? Ei ole. Meilläkin täällä Yhdysvaltojen länsirannikolla olisi ollut vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi varata aika Los Angelesin pääkonsulaattiin. Piilaakson alueen suomalaisia palvellaan jopa niinkin hyvin, että konsulaatti tuo aika ajoin passikoneen myös tänne alueelle. Mutta. Siihen liittyy yksi kompastuskivi. Varattavat ajat menevät kuulemani mukaan kuin kuumille kiville ja moni jää nuolemaan näppejään. Kysyntä on siis kova. Varsinkin lapsiperheiden oletan olevan haukkana varaamassa passien uusinta-aikoja passikoneen saapuessa, sillä jokaiselle perheenjäsenelle pitää olla oma aikansa ja luonnollisesti he haluaisivat saada kaikkien perheenjäsenien ajat peräkkäin.

No, me olimme päättäneet jo kesällä, että haluamme joka tapauksessa mennä alkusyksystä käymään Suomessa, joten hoitaisimme passiasian siinä samalla. Homman piti käydä suitsait, mutta minut tuntien homma ei tietenkään mennyt niin kuin Strömsössä. Nykyään joka toisen passin voi uusia helposti vain netin kautta, käymättä poliisilaitoksella, kunhan toimittaa kriteerit täyttävän passikuvan poliisin lupahallinnon ylläpitämään kuvapalveluun. Sormenjäljet saavat olla korkeintaan kuusi vuotta vanhat, joten nykypassien ollessa voimassa viisi vuotta, voidaan jo annettuja sormenjälkiä ja allekirjoitusta käyttää kahteen 5-vuotiseen passiin. Tämän jälkeen sormenjäljet tulee antaa uudestaan.

Niinpä mekin sitten päätimme hoitaa asian vaivattomasti netin kautta. Ajoitimme uusinnan niin, että uudet passit olisivat noudettavissa aikana, jolloin olemme itse Suomessa. Ukkokullalla on onneksi tuota valokuvauskalustoa kotosalla, joten otimme passikuvat itse ihan kotioloissa. Latasimme kuvat kuvapalveluun ja ryhdyimme täyttämään passihakemusta. Vaivatonta, kunnes... Sitten tulikin hakemuksen kohta, jossa sai pyytää vanhan passin jäämistä voimaan. Me jouduimme laittamaan rastin ruutuun, sillä meidänhän oli ilmoitettava Yhdysvaltojen maahantuloviranomaisille passiemme numerot jo ennen matkaan lähtöä. Ja eihän meillä olisi antaa kuin vanhojen passien tiedot siinä vaiheessa. Mikäli vanhan passin voimaanjääntiä hakemuksessa pyysi, piti hakemukseen liittää pyyntöä koskevat erilliset perustelut. Teimme työtä käskettyä, selitimme matkustuskuviomme ja kerroimme asuvamme tällä hetkellä Yhdysvalloissa. No kuinkas sitten kävikään? Kun olimme painaneet passihakemuksen lähetysnappia, saimmekin ilmoituksen, että nyt passihakemuksemme vaatii henkilökohtaista käyntiä poliisiasemalla, koska olimme pyytäneet vanhojen passien jäämistä voimaan. Yks' kaks' superhelppo passinhankinta netin kautta alkoikin siis mutkistua. 

Eipä auttanut muu, kuin varata molemmille ajat Oulun poliisilaitokselta. Onneksi ruuhkaa ei syyskuussa näyttänyt olevan ja saimme ajat heti seuraavalle päivälle, kun olimme Suomeen saapuneet. Mutta poliisilaitoksella alkoikin sitten tämän tarinan kummallisin osuus. Tapahtumien ketju oli kuin suoraan jostakin sketsistä. Tai piilokamerasta. 

Minulle varattu aika oli järjestyksessään ensin, mutta menimme luukulle ukkokullan kanssa yhdessä, sillä olihan hänellä aivan sama tilanne selvitettävänä. Virkailija kysyi ystävällisesti, että milläs asioilla oikein liikuimme. Selitimme tilanteen ja mitä pidemmälle asiaamme kerroimme, sitä pyöreämmäksi virkailijan huuli pyöristyi. Ettäkö ihan kaksoispassi?! Voi hyvänen aika! Tilanne tuli ensi kertaa kyseiselle virkailijalle eteen, eikä siinä mitään. Hän meni kysymään neuvoa viereiseltä virkailijalta. Kului useita minuutteja. Jo siinä vaiheessa vilkaisin ukkokultaa ja sanoin, että niinköhän tämä asia joutuisasti tässä nyt hoituu. Virkailija tuli lopulta takaisin ja pyysi meitä siirtymään toiselle luukulle, jossa olisi kokeneempi, siis jo kolmas virkailija asiaamme hoitamaan. Menimme kolmannen virkailijan pakeille. Selitimme kuvion jälleen juurta jaksain. Mitä pidemmälle tarinamme eteni, sitä enemmän ammolleen virkailijan suu ja silmät menivät. Ja taas kerran: Ettäkö ihan kaksoispassi? Voi hyvänen aika. Kaksoispassi, voi voi voi. Nyt virkailija meni kysymään asiaa päälliköltä. Kun virkailija katosi takahuoneeseen, loimme ukkokullan kanssa jälleen merkittäviä katseita. Tuleekohan tästä nyt passia ollenkaan?

Lopulta virkailija palasi, ojensi meille puhtaat A4-arkit ja pyysi kauniisti meitä omakätisesti kirjoittamaan perustelut vanhan passin voimaanjäännille. Sanoimme, että olemme perustelut kyllä jo kirjoittaneet ja se löytyisi hakemustemme liitteenä. Tässä vaiheessa siis selvisi, ettei kukaan ollut vielä edes avannut perusteluliitettä. Kiva.

Ei, A4-arkille vaadittiin tekstiä. Aloitin jo raapustamaan tuttua litaniaa samalla, kun keskustelu virkailijan kanssa polveili käyden eri vaihtoehtoja läpi. Pitäisikö meidän nyt tilatakin passit sitten pikana, mikä maksaisi ekstraa, jotta passit olisivat varmasti noudettavissa aikana, jolloin olemme Suomessa, virkailija ehdotti. Sanoimme, että olemme saamassa pian Suomi-vieraita, joten voimme helposti antaa valtakirjat vieraallemme, joka noutaisi passimme ja toisi ne mukanaan Kaliforniaan. Sitten virkailija tähdensi, että vanha passihan mitätöityy vasta siinä vaiheessa, kun uusi passi luovutetaan. Ei silloin, kun passi myönnetään tai valmistetaan. Olisiko tässä siis ratkaisu meidänkin tilanteeseen? Menisimme siis vielä vanhoilla passeillamme takaisin Yhdysvaltoihin ja tuleva vieraamme kävisi vasta sen jälkeen noutamassa passimme. No mutta tämähän kuulosti hyvälle ratkaisulle. Nyt siis pystyimme sitten perumaan tyystin tuon "kauhua" virkailijoissa aiheuttaneen kaksoispassipyyntömme. :-) Virkailija otti meiltä vielä sormenjäljet ja allekirjoitukset, olisivatpa sitten seuraavaksi kerraksi ne valmiina, kun kerran paikan päällä nyt olimme.

Poistuimme poliisilaitokselta päät pökerryksissä. Kai siinä tunti vierähti asiaa setviessä. En voinut kuin ihmetellä, miksi tällainen vanhan passin voimaanjääntipyyntö aiheutti niinkin paljon hämmennystä. Meitä ulkosuomalaisia kun asuu maailmalla sentään 250 000, joten uskoisin, ettemme todellakaan ole ainoat, jotka tällaista pyyntöä syystä tai toisesta on joutunut joskus esittämään. Ja olihan heillä omassa lomakkeessaankin rasti ruutuun -kohta näille tapauksille. Silti asia tuntui tulevan jokaiselle virkailijalle uutena. Myöskään toimintatavat eivät tuntuneet kovinkaan jouheville, jos lopulta olisi pitänyt kirjoittaa perustelut käsin A4-arkille, vaikka ne oli jo annettu sähköisesti alkuperäisen hakemuksen mukana. Kummallista. En voi muuta sanoa. Mutta ystävällistä palvelua toki saimme. 

Kun kävimme poliisilaitoksella, oli tiistai ja myöhäinen iltapäivä. Kappas vain, passit olivat noudettavissa R-kioskilta jo torstaiaamuna! Ja tämä rivakkuus, vaikkemme passeja olleet pikana tilanneetkaan. Tästä täydet pointsit virkavallalle. 

Houkutus noutaa passit itse ilman mitään valtakirjasähläystä oli suuri ja aloimme vielä kerran googlaamaan tarkemmin maahantulokäytäntöjä uuden passin ja meidänkaltaisessa tapauksessa, että matka oli alkanut vanhalla passilla. Kai nyt jollakin toisellakin tässä maailmassa olisi täytynyt olla vastaava tilanne. Sittenpä ukkokulta löysi eräältä kysymys-vastaussivustolta seuraavan: 

" The US government does not require that permanent residents maintain valid passports, so a green card holder with an expired passport will be able to work [1], renew an expiring green card [2], and even re-enter the US after a trip abroad of less than one year [3, 4] with only an unexpired green card. "

Eli green cardin haltijoina meillä ei pitäisi olla huolen häivää! Meidän pitäisi päästä maahan jopa vanhentuneella passilla, green cardin ollessa sen verran vahva kortti! Wow!

Sitten otimme tietoisen riskin. Noudimme passimme ja kävimme vielä päivittämässä uudet passitietomme lentoyhtiön sivuston kautta ennen USA:n paluulentoa oletuksella, ettei tietojen vaihtamisesta kesken matkan tule ongelmaa. Ja mukanamme maahantulotarkastuksessa olisi toki molemmat passit, uudet ja vanhat, jotta voisimme mahdollisen sotkun maahantulovirkailijalle selittää. 

Voin kertoa, että pikkuisen minua jännitti, kun sitten täällä USA:ssa maahantulotarkastuksessa virkalijan luukulle marssimme. Mutta mitä vielä, sehän meni jouhevammin kuin koskaan! San Franciscon lentokentällä oli otettu käyttöön pari uutta pikatiskiä green cardin haltijoille ja pääsimme onnekkaina näiden pikatiskien jonoon. Tällä tiskillä passejamme ei käytetty minkään valtakunnan laitteessa, ainostaan green cardit katsottiin. Leimat lyötiin uusiin passeihin ja toivotettiin tervetulleiksi takaisin Yhdysvaltoihin. Korpelalta pääsi iso huoh!

Siinä ne nyt on, kovan onnen passit! :-D

Eli muutaman mutkan ja säätämisen jälkeen siis loppu hyvin, kaikki hyvin. USA:ssa ollaan ja aurinko paistaa. Päätänkin passiraporttini nyt täältä tähän ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Puun ja kuoren välissä

Yhdysvaltain kamaralla ollaan, joten nyt vasta "uskallan" kirjoittaa myös tästä aiheesta. Se toi Suomessa oloaikaani vielä hiukan lisää jännitettä ja liittyy jälleen kerran USA:n maahantuloon. Ja minulla kun on noista maahantuloista tunnetusti jo melkoisia kovan onnen kokemuksia niin totta kai ajattelin, että jos menen kirjoittamaan aiheesta etukäteen, niin eiköhän sitten jokin pahin mahdollinen skenaario tule ja yllätä. Onneksi ei lopulta yllättänyt.

Stressinlaskukuva. Sorsapariskunta kuutamouinnilla, awww!

Nythän on siis niin, että tässä on pitänyt viime ajat noudattaa kahden eri valtion antamia sääntöjä ja myös rajoitteita. Niinpä olo on ollut kuin puun ja kuoren välissä. Niinkin paljon kuin Yhdysvalloissa myönnetty Green Card eli pysyvä asumislupa antaa kortinhaltijalle vapauksia, on sillä myös tärkeitä reunaehtoja, jotka jokaisen Green Cardin haltijan täytyy huomioida. Yksi niistä on aikarajoitus, kuinka kauan saa olla USA:n rajojen ulkopuolella yhtäjaksoisesti. Yleisten ohjeiden mukaan maasta saa olla pois ilman tarvittavia lisätoimenpiteitä yhden vuoden. Poissaolon jatkuessa yli vuoden pitää perustellut syyt esittäen anoa lisäaikaa, jotta lupaansa ei menetä.

Tuo vuosi poissaoloa Yhdysvalloista on siis se kaikille annettu yleinen aikarajaohje, jolloin pysyvää asumislupaansa ei vielä menetä. Eri lähteistä sai kuitenkin vähän risteävää tietoa ja jossakin luki pikku präntillä, että tietyissä erityistapauksissa jo vuotta huomattavasti lyhyempikin aika voi johtaa Green Cardin mitätöitymiseen. OMG! 

Olin vielä Piilaaksossa, joten päätimme jälleen kerran kääntyä ukkokullan työpaikan lakimiesten puoleen ja kysyä ohjeistusta tilanteeseeni. Siinä vaiheessahan, kun maasta poistuisin, minulla ei olisi minkäänlaista tietoa, kauanko Suomessa tulisin aikaani viettämään vai jäisinkö sille tielle. Odottelujen jälkeen lakimiesten antama ohje oli, että jos on edes riskinä, että oleskelu ulkomailla venyy yli 6 kk mittaiseksi, olisi hyvä hakea etukäteen maahantuloviranomaisilta lupa paluuseen, ns. re-entry permit. No voi hyvät hyssykät sentään! Kun tämä selvisi, oma lähtöni Suomeen oli jo niin lähellä, ettei siinä enää mitään lupia olisi ennen maasta poistumista ehtinyt hakemaan! Näin ollen Suomessa ollessani koko ajan takaraivossani raksutti myös tämä kuuden kuukauden rajapyykki. Olisi sitten työpaikkani yt-tilanteessa kohdallani käynyt niin tai näin, olisi minun ollut pakko tulla ainakin käymään USA:ssa tuon kuuden kuukauden sisään, sillä Green Cardin menettäminen tässä elämäntilanteessa, jossa ukkokulta olisi edelleen töissä Piilaaksossa, ei todellakaan olisi ollut hyvä juttu!

No, kaikkien välivaiheiden ja isohkojen käänteiden jälkeen Suomessa oloaikani rajoittui lopulta noin kahteen kuukauteen. Sitten palasin Yhdysvaltoihin. Kaikesta huolimatta kyllä minua jälleen maahantulotarkastuksessa hiukan jännitti. Ja kyllähän tarkastaja kysyikin, kauanko olin ollut maasta pois. Olen kuullut, että tällaisessa tilanteessa rehellinen vastaus tarkastajalle todellakin kannattaa ja näin tein. Kahden kuukauden poissaoloni USA:sta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa kysymysmylläkkää, huoh.

Jos tällaisessa tapauksessa tuollaisiin lisäselvityksiin maahantulon yhteydessä joutuisi, niin edesauttavina tekijöinä ovat esimerkiksi perhesuhteet USA:ssa, amerikkalainen pankkitili, henkilön itsensä allekirjoittama vuokrasopimus sekä se, että henkilö on liitetty paikallisiin verotietoihin. No, aika monta kriteeriä minunkin kohdallani täyttyisi, mutta kuka tuollaiseen lisäkuulusteluun haluaa joutua? En minä ainakaan! Kyllä siinä naama kalpeaksi valahtaisi, vaikka olisi kuinka puhtaat jauhot pussissa.

Että tällaisia mahdollisia kauhuskenaarioita tällä kertaa. Ensi kerralla ajattelinkin sitten kirjoitella vaihteeksi vähän kepeämmistä asioista. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Tapahtui jälleen maahantulotarkastuksessa...

On se kyllä kumma homma, ettei meikäläistä tahdota päästää tänne Yhdysvaltoihin koskaan helpolla! Jälleen kerran pääsin pienen, mutta varsin kuumottavan kuulustelun kohteeksi, kun maahantulovirkailija lentokentällä papereitani käsitteli. Huh huh! Tässähän pian riittäisi aineksia kokonaiseen kirjaan pelkästään näistä maahantulokokemuksista. Niin ja taisin sitten syyllistyä pieneen salakuljetusrikokseenkin. ;-) On ehkä syytä kertoa hiukan lisää...

Kuva Yhdysvaltain viisumistani, joka tuntuu vain kerta toisensa jälkeen aiheuttavan uudenlaisia kysymyksiä rajamuodollisuuksissa.

Maahantulotarkastajan syynissä

Juuri kun minun vuoroni maahantulotarkastusjonossa koitti, tuli paikalle yksi virkailija lisää aloittamaan tarkastuksia. Hän näytti kovin nuorelta ja tapaamisemme jälkeen voisin väittää hänen olleen myös kovin virkaintoinen. Vieressä oleva virkailija, jolle minäkin ensin odotin pääseväni, teki tarkastuksia hymyssä suin ja mukavia rupatellen tarkastettaville. Minun nuori tarkastajaherra ei hymyn häivää väläyttänyt. Ja näin se homma eteni:

Tällä kertaa virkailijan epäilykset ilmeisesti heräsivät, koska matkustin yksin, ilman aviomiestäni. Nii-in. Eipä siihen näköjään muuta tarvita. Tähän seikkaan nyt sitten takerruttiin ja kysymyksiä esitettiin jos jonkinlaisia: "Missä aviomieheni on juuri nyt?" "Mitä aviomieheni tekee työkseen?" "Miksi matkustin yksin?" "Mitä tein ulkomailla ollessani?" "Mikä oli yksin tekemäni ulkomaanmatkan tarkoitus?" Ja sitten paukahti se kysymys, joka laittoi jauhot suuhuni lopullisesti: "Onko miehelläsi L1- vai L1 Blanket -viisumi?" Siis että mitä? Eihän tällaista ole kysytty koskaan aikaisemmin! Ei missään muussakaan yhteydessä, ikinä! Ja eikös ne ukkokullan viisumitiedot näy siinä minun viisumissani? Meidän huushollissa tätä asiaa on sivuttu viimeksi 2,5 vuotta sitten, kun viisumit saimme. Sen jälkeen asiaan ei ole tarvinnut kajota.

Tarkastaja näki varmasti välittömästi, että nyt minulla alkaa homma suttaamaan ja hän jatkoi vielä: "Kai sinä tiedät, että L1- ja L1 Blanket -viisumit ovat kaksi eri asiaa?" Siinä vaiheessa teki mieleni huutaa, että p****le, tehän ne niitä viisumiasiantuntijoita tässä olette, ei kai minun tarvitsekaan tietää kaikkia viisumiluokkia ja niiden alalajeja ulkoa! Mutta eihän siinä auttanut kuin niellä kiukkunsa ja yrittää vastata tyynesti jotakin. Edes jotakin.

(Tietoisku: Tapauksen jälkeen piti palauttaa mieleen, mikä tuo L1 Blanket -viisumi nyt sitten tarkkaan ottaen olikaan. Kyseessä on viisumi, joita esimerkiksi isot yritykset voivat ostaa kerralla isomman kiintiön ja osoittaa niitä ulkomailla oleville työntekijöilleen. Tämä tapa nopeuttaa työntekijän viisumin saantia ja Yhdysvaltoihin muuttoa huomattavasti. Pimpelipom, tietoisku on päättynyt ja tarinani jatkuu.)

Seuraavaksi tarkastaja kaivaa laukustaan taitetun A4-lomakkeen, josta näki, että sitä oli taitettu ja avattu todella moneen kertaan. Tarkastaja avasi "aarteensa" kuin papyrusrullan, jotta se pysyisi kasassa. Mitä minä ehdin paperin sisällöstä näkemään, niin siinä oli lueteltu eri viisumiluokkia ja paperilla oli omakätisiä merkintöjä. Liekö oli kaveri kuljettanut viisumikoulun penkiltä asti tätä muistilappua mukanaan? Tässä vaiheessa minä sopersin jotain, että eikös se mieheni viisumi näy merkintänä omassa viisumissani, joka sinulla on siis käsissäsi? (En siis tietenkään pystynyt edes katsomaan tässä vaiheessa viisumiani ja osoittamaan kyseistä kohtaa, koska passini oli tarkastajalla.) Sitten yhtäkkiä tarkastaja sanoikin, että joo, tässähän se näyttää lukevankin, L1 Blanket -viisumi on kyseessä. O-kei... 

Kummallisintahan tässä oli se, ettei koskaan aikaisemmin maahantulotarkastuksessa ole noussut suurennuslasin alle se, ovatko viisumimme kiintiöstä vai ei. Eikä sitä tietoa ole tarvinnut esittää missään muuallakaan. Nyt se tuntui olevan kynnyskysymys. En ymmärrä. Mutta minähän olenkin nyt tällainen kiintiömamu, eihän me mitään varmaan ymmärretäkään. ;-) 

Jossakin vaiheessa maahantulokuulustelua tuntui, että tarkastajan kysymykset pyörivät yhtä ympyrää, eikä asia oikein ottanut edetäkseen. Taustalla Tyynimeri.

Lisää kysymyksiä

Myöskään kaikkien sormenjälkieni skannaus ei onnistunut ensimmäisellä yrittämällä, vaan skannauksia jouduttiin ottamaan parit uudestaan. Ilmeisesti aikansa kuluksi näitä uusintaskannauksia tehdessä tarkastaja esittikin taas yllättävän kysymyksen: "Onko minulla laukuissani ruokaa tai tupakka- ja alkoholituotteita?" Ruokatuotteiden kohdalla tämä kysymyshän toki kysytään jo tullikaavakkeessa, mutta lentokentillä tämä tarkastus ja tenttaus tehdään usein vasta maahantulotarkastuksen jälkeen, aivan erillisessä tarkastuspisteessä. 

Viisumitentistä edelleen hiukan hämilläni sain vastattua vain tarkastajalle, että eeeei minulla mitään ole. Vaikka olihan minulla! Käsimatkatavaroissa uunituore ja tuoksuva ruisleipäpaketti! Ja ruumassa olleessa laukussa ainakin kilon verran suomalaisia suklaapatukoita! OMG! Otin siis ja valehtelin hätäännyksissäni tarkastajalle päin naamaa! (Tässähän siis yleensä ollaan kiinnostuneita lähinnä hedelmien, vihannesten ja lihatuotteiden tuonnista maahan, mikä on erityisesti kasvisten osalta ehdottomasti kiellettyä. Niinpä vastausta antaessani mielessäni oli, että ei, ei minulla ole tomaatin tomaattia, eikä banaanin banaania, eikä joulukinkkuakaan ole mukana, ainoastaan omasta mielestäni "täysin viatonta" ruisleipää.) Tarkastaja veti punakynällä tullattavan tavaran kappalemääräksi nollan tullikaavakkeeseeni, läsäytti maassaololupaleiman passiini ja käski jatkamaan matkaani. Että minä huokaisin! Mutta kuten arvata saattaa, eipä tässä vielä kaikki...

Syntisiä herkkuja Suomesta. Kuvassa on vain murto-osa tuomastani määrästä.

Siitä ruisleivästä...

Seuraavaksi tulee sitten se tullikaavakkeen käsittely. Siinä nainen kysyy vuorostaan samat kysymykset, onko laukuissani mitään ruokatuotteita, erityisesti hedelmiä tai vihanneksia? Koska kaavakkeessani komeili jo pyöreä nolla, ei minun auttanut kuin jatkaa samaa linjaa ja vastata virkailijalle, että ei ole mitään. Sittenpä nainen sanoo, että vieritä iso matkalaukkusi osoitetun hihnan ohi, mutta käsimatkatavarani läpivalaistaan! Siis juuri se kassi, jossa se ruisleipä minulla oli! Apua! Silmissäni vilisevät käsiraudat ja vankisellin kalterit! Kyllä tästä vielä linnareissu taitaa tulla...

Otsa pukkaa tuskanhikeä, kun paiskaan käsimatkatavarani liukuhihnalle ja läpivalaisulaitteen aukko imaisee sen syövereihinsä. Kävelen laitteen toiseen päähän odottamaan laukkuani. Ja tuomiota! Käryhän tässä nimittäin tulee nyt käymään. Mutta ettepä arvaa! Kaveri, jonka tulisi olla nenä kiinni monitorissa ja kytätä laukkujen sisältöä, sattuu juuri minun laukkuni läpivalaisun aikana räpläämään kännykkäänsä. Muita virkailijoita laitteella ei ole. Pääsen kuin koira veräjästä! Jes, kerrankin oli vähän onneakin mukana!

Kun nämä leivät oululaisesta marketista ostin, niin enpä arvannut kuinka leipäpaketti minua vielä hikoiluttaisi.

Summa summarum

Että tällainen tarkastusruljanssi taas tällä kertaa. Toisaalta on toki hyvä ja täysin ymmärrettävää, että Yhdysvaltojen ollessa kyseessä, on rajatarkastuksetkin näinkin tiukkoja. Luulisi, ettei tänne noin vaan terroristitkaan pääsisi. Jonkinlaisia tiukennuksia tuntuu USA:n antamiin määräyksiin tulleen muutoinkin. Lentokoneessa nimittäin kuulutettiin jo ennen nousukiitoa, että Yhdysvaltain antamien uusien ohjeiden mukaan kaikenlainen ryhmäytyminen ja ryhmissä lentokoneen käytävillä hengailu on ehdottomasti kiellettyä. Aikaisemmin tällaista sääntöä en kyllä ole kuullut. Olin kiltisti. En ryhmäytynyt, enkä hengaillut. :-)

Mutta sitten vielä pari loppukevennystä:

Loppukevennys 1

Ukkokulta oli minua tottakai lentokentällä vastassa ja kerroin sitten hänelle ulkona autolla myös tämän salakuljetustarinani ruisleivästä. Aloin skeptisenä ja edelleen hiukan tarkastustilanteista jännittyneenä arpomaan, että entäpä, jos ne nauhoittavatkin kaikki läpivalaisutilanteet ja nyt se kundi siellä monitorin takana katsoo takautuvasti nauhoja ja huomaa minun ruisleipäpussini. O-ou! Hälytys päälle. Ukkokulta ajaa jo pohdintani tässä vaiheessa autoa ja keventää tilannetta kysymällä, että painaako hän nyt siis kovasti kaasua? Hi hii, siitähän olisi saanut hyvät otsikot iltapäivälehtiin: "Salakuljettaja Korpela pakeni lentokentältä renkaat ulvoen!" :-D

Loppukevennys 2

Suomen televisiossa alkoi juuri uusi kotimainen sarja nimeltään Korpelan kujanjuoksu. Sarja alkoi täsmälleen samana päivänä, kun minä lähdin Suomesta ja pyrin taas Yhdysvaltoihin. En voinut olla huvittumatta tuosta sarjan nimestä ja vitsailin jo parille tuttavalleni, että lieköhän tämä yhteensattuma nyt jokin enne, kun puhutaan Korpelan kujanjuoksusta ja minulle sattuu samalle päivälle taas maahantulotarkastus. Että ettei tämä nyt vaan taas tarkoittaisi jotain... Ja niinhän se taisi sitten tämäkin pieni kauhuskenaario toteutua, sillä kyllähän tuo maahantulo taas melkoista Korpelan "kujanjuoksua" oli. :-)

Tällaista tällä kertaa. Eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!