Kun Suomi-vieraat lähtevät

Suomi-vieraamme ovat palanneet kotiin, Suomeen. Joka ikinen kerta se iskee. Mieleni valtaa suunnaton haikeus hetkellä, jolloin lähtöhalauksia annetaan. Alahuuli tuppaa väpättämään ja silmäkulma kostuu. Erkaantumisen hetkellä on vain jotenkin niin käsinkosketeltavaa se totuus, kuinka kaukana synnyinmaastamme Suomesta tällä hetkellä asumme. Tämä valtava etäisyys valkenee monelle vasta, kun itse matkustavat tänne, Yhdysvaltojen länsirannikolle Kaliforniaan. Haikeuden lisäksi heippojen sanomiset ja halaamiset, tapahtuivat ne sitten lentokentällä, juna-asemien asemalaitureilla tai parkkihalleissa, saavat pintaan muitakin tuntemuksia ja mietteitä ainakin omalla kohdallani. Niistä sananen tällä kertaa. 

Joka kerta Suomi-vieraiden lähdettyä omaan arkeen palaaminen tuntuu jotenkin oudolta. Kuinkas se oma tavallinen arki nyt rullasikaan? Mitä minun keskiviikkoihini oikein kuuluikaan? Ehkä omaan ulkosuomalaisen perusarkeen palaaminen kangertelee sen vuoksi, että luonnollisesti vieraiden kanssa yrittää tehdä ja näyttää lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon. Ja sitä näkemistähän täällä riittää. Pysytään siis lähes jatkuvasti liikkeessä, joten vieraiden lähdettyä laskeutuu hetkellinen tyhjyys. Kenties omaan arkeen palaaminen tuntuu tästäkin syystä hiukan uinuvalle, eikä arjen syrjästä tahdo aina saada välittömästi sitä kaikkein napakinta otetta. 

Toki Suomi-vieraiden visiitit tuntuvat usein lomalta myös itselle kiertäessämme upeita maisemia ja nähtävyyksiä. Tältä näyttää Yosemiten kansallispuisto 2,2 kilometrin korkeudesta.  

Myös koti tuntuu yllättäen tyhjälle, kun vieraiden tuoma mukava lisähulina on poissa. Kenkämäärä eteisessä on vähentynyt ja vierasvuoteen voi korjata taas teloilleen. Ei avonaisia matkalaukkuja muistuttamassa matkalaisista. Lisäksi, pitkästä aikaa kun taas nähdään, juttua vieraiden kanssa on riittänyt useimmiten pitkälle yöhön. Niinpä univelkaakin on päässyt kertymään. Sekin lisää pökerryksissä olon tunnetta vieraiden lähdön jälkeen. 

Mutta sitten se kaikkein merkittävin ja tuorein huomioni. Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana meillä kävi tosi paljon vieraita Suomesta, mutta sen jälkeen visiitit ovat harventuneet. Nyt meillä ei käynyt reilusti yli vuoteen yhtäkään Suomi-vierasta, paikallisia vieraita toki kyllä. Tämänkertaisten Suomi-vieraiden jälkeen minulla kuitenkin syttyi lamppu. Nyt minä sen hoksasin ja osasin pukea sanoiksi, mitä aiempien vierailujen kohdalla en vielä osannut. Huomasin, että Suomi-vieraiden lähdön hetki on itselleni joka kerta myös eräänlainen itsetutkistelun tai itsearvioinnin paikka. Millaista oma eloni tai yhteinen elomme olisi juuri tällä hetkellä, jos ulkomaille muutto ukkokullan kanssa olisi jäänyt tekemättä? Olisinko onnellinen? Voisinko muutoin hyvin? Mikä omassa elämässäni olisi muuttunut vai olisiko mikään? Tämä pohdiskelu näyttäisi korostuvan erityisesti niiden vieraiden kohdalla, jotka tulevat entisestä kotikaupungistamme Oulusta. Tietenkin, koska jutustelumme liippaavat aika ajoin väistämättä myös Oulua ja ystäviämme siellä. En tiedä, onko tällainen itsetutkistelu ja pohdinta Suomesta kaukana asuvalle ulkosuomalaiselle luonnollista vaiko luonnotonta. Joka tapauksessa nyt tämän itsessäni tunnistin ja osasin pukea sanoiksi asti.

Tulivatko tuntemukset esiin normaalia voimakkaammin ja jäivät mieleeni juuri sen vuoksi, että saimme vieraita nyt todella pitkästä aikaa? Tai siksi, että jälleen kerran muistui mieleen tosiasia, ettei kukaan piipahda meille Suomesta vain viikonlopuksi, samoin kuin emme itsekään pysty lyhyisiin vierailuihin Suomeen päin, kiitos valtavien välimatkojen. Mene ja tiedä. Kauaksi aikaa en ehtinyt kuitenkaan jäädä tällä kertaa näihin ajatuksiini harhailemaan, sillä heti vieraiden lähdön jälkeisenä päivänä minulla alkoikin kolme uutta opintokurssia! Huh huh, tohinaa siis piisaa ja arki alkaa taas asettua uomiinsa. Jos ei muuten, niin pakon sanelemana. Hih!

Yosemite Valleyn upeaa ruskaa.

Kuva-arvoitus: Kuinka voikaan taivas olla noin hassun kivikkoinen? Keksitkö selityksen? :-)

Suomi-vieraiden vierailuajoista jää toki aina varsin mieleenpainuvia muistoja:

Vauhtia ja vaarallisia tilanteitako?

Lopuksi minun täytyy vielä kertoa, millaiseen yllättävään tilanteeseen Suomi-vieraamme kanssa jouduimmekaan. Kuten postauksen kuvistakin käy ilmi, teimme myös reissun Yosemiten kansallispuistoon. Yhtenä päivänä teimme noin 10 km päiväpatikoinnin. Ukkokullan kanssa oli tarkoituksena ottaa Yellowstonen reissusta jäänyt karhuspray mukaan, ihan vain kaiken varalta, mutta tietenkin se lähtötohinoissa unohtui. Samoin vieraamme harrastaa Suomessa metsästystä, mutta ei ole koskaan törmännyt metsissä karhuihin. Näistä seikoista johtuen vitsailimme, että no tottahan se karhu nyt tömistelee patikkapolullamme vastaan. No, arvannette kuinka kävi. Kyllä, Yosemite Valleyn patikkapolulla aivan polkumme vieressä tallusteli pienikokoinen mustakarhu! Minä jäädyin tilanteessa aivan totaalisesti, enkä kyennyt ottamaan kuvan kuvaa. Pelkonahan nimittäin oli, että jos pienemmän karhun emo sattuisi myös samoille paikoille ja jäisimme poikasen ja emon väliin. Lopulta emokarhu ei onneksi tilanteeseen ilmestynyt, nähtävästi pikku karhu oli jo sen verran varttunut, ja ukkokulta sai napattua karhusta kuvankin. Kaiken kukkuraksi näin vielä toisenkin mustakarhun, tosin auton ikkunasta, paluumatkallamme majapaikkaan. Se oli tonkimassa erään omakotitalon roskista. Aika sykähdyttäviä tapauksia molemmat!

Tässä kuvanottohetkellä karhu oli jo hiukan etäämmällä, kuin mitä sen aivan aluksi havaitsimme.

Tällaista ulkosuomalaisen pohdiskelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!