Räväkkä aloitus vuodelle: otin loparit!

Kävi toisin kuin kuvittelin. Luulin saavani tämän postauksen aikaiseksi suitsait sukkelaan nyt, kun minulla pitäisi olla tätä aikaakin, mutta en saanut. Tämä elämänmuutos on kuitenkin myllertänyt mielessäni sen verran, etten ole oikein pystynyt keskittymään, enkä saanut ajatuksiani jäsentymään, ainakaan näppäimistölle asti. Ai mikä elämänmuutos? No se, että liki kahden vuoden jälkeen olen jälleen ulkosuomalainen ja työtön, kauniimmin ilmaistuna kotirouva. Yritän nyt rustata kuitenkin jotakin tänne bloginkin puolelle, että tiedätte missä mennään. Nähtäväksi jää, kuinka pomppivaa ajatuksenjuoksua tästä tulee.

Paikallinen 2 weeks notice

Kun Suomessa vietettiin loppiaista ja popsittiin kenties viimeisiä kuusensuklaita, jätin minä irtisanoutumisilmoituksen työpaikallani Piilaaksossa. Yhdysvalloissa ei ole virallista irtisanomisaikaa ei työnantajan, eikä työntekijän puolelta. Työsuhde voidaan siis päättää vaikka samalta istumalta jomman kumman osapuolen toimesta. Kohteliaana käytäntönä ainakin näin työntekijän näkökulmasta on kuitenkin antaa ns. 2 weeks notice, kahden viikon etukäteisilmoitus irtisanoutumisesta. Työnantajan ei kuitenkaan ole pakko pitää työntekijää tuota kahta viikkoa enää töissä, vaan voi päättää työsuhteen jo aikaisemmin. Minun tapauksessani pomo halusi ottaa minusta viimeisetkin mehut irti ja tein tuon kahden viikon aikana lopulta ylimääräisiäkin työpäiviä.

Kalifornian osavaltion laki (California Final Paycheck Law) edellyttää maksamaan työntekijälle viimeisen palkan hänen viimeisenä työpäivänään. Jos taas työntekijä irtisanoutuu yks' kaks' yllättäen, eikä enää tule lainkaan töihin, on työnantajalla 72 tuntia aikaa maksaa viimeinen palkka. Sain patistella tästäkin asiasta pomoani, että hoitaisi asian kunnialla päätökseensä. Jos ei minulla koskaan ollut lakisääteisiä ruokataukoja, niin halusin, että edes palkanmaksussa noudatetaan paikallisia pykäliä. Tämä toteutui. Viimeisen työpäiväni päätteeksi luovutin avaimet ja poistuin työpaikalta lopputili kourassani, ihan konkreettisesti.

Mikä sai irtisanoutumaan?

Olin tehnyt jo heti työhaastattelustani alkaen pomoilleni selväksi, etten ole innokas tekemään töitä viikonloppuisin. Koska työni ajoittuivat viikolla aina ilta-aikaan, olivat viikonloput meidän ainoata yhteistä aikaa ukkokullan kanssa. Kun kollegani rekrytoitiin taloon syksyllä 2018, tilanteen piti parantua. Näin ei käynyt. Otin runsaslukuiset viikonlopputyöt puheeksi pomojeni kanssa jo noin vuosi sitten. Viikonlopputyöt eivät kuitenkaan kohdallani tuonkaan keskustelun jälkeen koskaan vähentyneet, päinvastoin.

Työni ei myöskään tahtonut enää olla osa-aikaista niin kuin sen oli sovittu olevan. Kun aloitin hommat, työtehtävät oli lueteltu työpaikkailmoituksessa kahdella rivillä. Kun he nyt julkaisevat avoimen työpaikan lähtöni jälkeen, tekemieni työtehtävien luettelo on 1,5 sivun mittainen. Toki osa työtehtävistä oli kuvattu perusteellisemmin, mutta kuvastaa kuitenkin tämän liki kahden vuoden aikana hurjasti kasvanutta työmäärää. Ilmankos he ovatkin nyt hakemassa minun tilalleni kahta työntekijää! Pienenä kevennyksenä tähän, aivan kuten yksi piilaaksolainen kaverini lohkaisi: "Nyt he joutuvat hankkimaan Kaisa tilallesi myös putkimiehen avaamaan WC-pöntön ja sähkömiehen vaihtamaan lamput/sulakkeet." Hän viittasi tietenkin blogipostaukseeni Persvakoemännän erikoistaidoista. Mutta totta puhuakseni, kyllähän he sinne helisemään jäävät lähtöni jälkeen ja myönsivät sen itsekin.

Työpaikallani oli monia muitakin epäkohtia, mutten niitä lähde kaikkia blogissani avaamaan. Esimerkiksi jo työolot olivat ajoittain sellaiset, etten usko monenkaan Suomen ex-kollegani tai tuttavan suostuvan moisissa oloissa edes työskentelemään. Mutta mikä sitten sai kamelin selän katkeamaan? 

Kun sitten kamelin selkä katkeaa

Marraskuussa meillä oli kollegani kanssa iso projekti työn alla. Työtä oli määrällisesti valtavasti. Kyseinen työtehtävä ei kuitenkaan ollut laadultaan mitenkään erityisemmin asiantuntijuutta vaativaa, vaan enemmänkin rutiininomaista. Työtä oli siis paljon ja siksi meitä oli sitä kaksi henkilöä samaan aikaan samoina päivinä tekemässä. Mutta sitten selvisikin, että kollegalleni maksettiin noista täsmälleen samoista työtehtävistä 50 % korkeampaa tuntipalkkaa. Kyllä, luit oikein. Ei viisi, vaan 50 %! Minusta tämä oli jo sen verran räikeää epätasa-arvoa ottaen huomioon työtehtävän luonteen, että otin asian puheeksi. Yritin neuvotella omaa palkkaani vedoten mm. viikonlopputöihin, joita minun ei alunpitäen pitäny edes tehdä, mutta tein kuitenkin. Samoin olin hoitanut ainoana henkilönä tiettyjä työtehtäviä, joita kukaan muu ei osannut eikä viitsinyt opetella. Palkankorotukseen ei kuulemma yrityksellä ollut varaa. Varaa kuitenkin löytyi kollegan avokätiseen palkanmaksuun kuten muihinkin etuuksiin, joita hankittiin vuosien mittaan vain hänelle. Vaakakupissa painoi myös aika rankasti se, etten voinut enää luottaa lainkaan kollegaani (tapaus edellisessä postauksessa). Nämä olivat sitten varmaankin ne viimeiset pisarat, jotka herättivät minut miettimään kokonaisuutta ja saivat pitkän harkinnan jälkeen irtisanoutumaan.

Joululomalla Suomessa osui silmiini tämä naistenlehden otsikko. Osui ja upposi. 

Moni voi miettiä, mikä minut sai roikkumaan työpaikassani noinkin pitkään. Olihan siellä toki paljon hyviäkin puolia, kuten omanlaisensa taiteellinen miljöö, josta nautin suunnattomasti, sekä erityisesti asiakkaat. Heistä minä tykkäsin ja heitä muistellessa olo muuttuu haikeaksi. Monille asiakkaille olikin melkoinen shokki kuulla, että olen lähdössä. Yhden asiakkaan mukaan olin ollut suorastaan boon (lahja, siunaus) työpaikalleni. Myös aivan viimeisen asiakkaan sanat jäivät mieleeni. Olimme siinä ratkoneet jo tovin hänen tilannettaan ja ilta uhkasi venähtää. Sanoin, että sovitaanko, että tulet hoitamaan maksun, kunhan viimeinen vaihe ja loppusumma ratkeavat ja itse asiassa voithan suorittaa maksun myös verkossa. Siihen asiakas totesi: "Kiitos, mutta tulen mielelläni maksamaan henkilökohtaisesti, että saan asioida juuri sinun kanssasi." No, tämä asiakas poloinen ei tiennyt, että tein siinä parhaillani viimeistä työvarttiani kyseisessä yrityksessä.

Mitä seuraavaksi?

Moni on kysynyt, mitä aion seuraavaksi ja joko uutta työpaikkaa on tiedossa. Ei ole. Tässä on nyt Korpelaa keitetty viimeiset viikot sellaisissa liemissä ja litkuissa, että aivan ensinnä vedän happea. Viimeiset viikot ovat olleet tosi raskaita, on ollut paha mieli, lähipiirini tietää. Kaikkea tapahtumien kulkuun liittyvää draamankaarta en jaa blogissani enkä sosiaalisessa mediassa.

Tulevaisuus on siis avoin kuin meren ulappa. Seuraavaksi ajattelin laittaa etusijalle oman ja läheisteni hyvinvoinnin. Edellisen työn rinnalla se ei valitettavasti ollut enää mahdollista. Jos nyt aivan ensinnä antaisin vaikkapa itselleni aikaa latautua kaiken tämän jälkeen. Odotan, että tyypin nimeltä Kaisa tehdasasetukset palautuvat. Ominaisuudet nimiltään Ilo ja Positiivinen vire olisivat lämpimästi tervetulleita takaisin.

Summa summarum

Nyt on sitten kokemusta karttunut amerikkalaisen työsuhteen koko elinkaaresta: työnhakuprosessista, työhaastattelusta, niin haastattelijan kuin haastateltavankin roolissa, tietenkin itse työskentelystä ja nyt tuoreimpana myös irtisanoutumisesta. Näin tuoreeltaan ratkaisu irtisanoutumisesta on tuntunut helpottavalle. Stressitekijät ovat vähentyneet. Ja toki toivon yli kaiken, että tämä oli oikea ratkaisu myös pidemmässä juoksussa. On ainakin mahdollisuus aloittaa uusi vuosi ja uusi vuosikymmen puhtaalta pöydältä.

Näihin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!