Mutka sairaalassa koronapotilaan roolissa

Postauksen julkaisuhetkellä Kalifornian osavaltiossa on liki 700 000 koronatestattua henkilöä ja minä olen yksi heistä. Aikomuksenani on siis liipata aihetta korona. Näkökulma ei kuitenkaan ole ihan se perinteinen (maskit, kauppakäynnit, eristysolot ja aluekohtaiset rajoitukset), vaan ehkä sellainen, jota moni ei joudu tänä aikana omakohtaisesti kurkistamaan. Onneksi. Kirjoitan nimittäin kokemuksistani kalifornialaisen sairaalan päivystyksessä oletettuna koronapotilaana.

Mistä kaikki alkoi?

Jo edeltävällä viikolla olin kokenut parina päivänä outoa, lievää hengenahdistusta. Tämä tuli ilmi päivittäisillä kävelylenkeillä ja päätin ottaa vähän rauhallisemmin. Ensimmäisenä aatoksissa tietenkin oli, että nytkö se tauti sitten iski. Ja varsinkin tällaisena karanteeniaikana, kun omaa vointia on tullut tarkkailtua luonnollisesti vähän tarkemmin. Viime sunnuntaina nämä hengitysvaikeudet ja keuhkoihin pistäminen sitten yltyivät, eikä sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä tullut nukkumisen kannalta mitään. Aika kamalaa haukkomista se oli. Myöskään kipu rintakehässä ei ollut ainakaan laantunut. Pisti niin maan per...sti. 

Varhain maanantaiaamuna sain varatuksi videovastaanottoajan lääkärille ja onneksi aika oli tarjolla nopeasti, vain alle tunnin varoajalla. Videosessio lääkärin kanssa painottui oireitteni läpikäyntiin ja moneen kertaan minulta varmistettiin, oliko mitään muita flunssan oireita kuten kuumetta tai kurkkukipua. Ensisijainen diagnoosi lääkäriltä oli totta kai vallitseva virus. Mutta mitään flunssan kaltaisia oireita minulla ei ollut. Videoyhteyden kautta lääkäri ei voinut tietenkään tehdä minkäänlaisia tutkimuksia, joten session päätteeksi hän jatko-ohjasi minut ottamaan yhteyttä Emergency Roomiin (ER). 

(USA:ssa on olemassa kahdenlaisia terveydenhuollon päivystyksiä. Terveyasemilla on ns. Urgent Care -pisteet, joihin voi mennä aikaa varaamatta ja tilanteen ollessa akuutti, mutta ei hengenvaarallinen. Sanotaanko nyt vaikkapa äkillinen ja kivulias korvatulehdus. Toisena ovat sairaaloiden yhteydessä olevat Emergency Roomit, joihin on syytä ottaa yhteys, kun oireet voivat olla henkeä uhkaavia. Näitä ovat mm. rintakivut ja hengitysvaikeudet, joita minullakin juuri oli.)

Apua, että ihan ER? Se vakavimpien tapauksien päivystys. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa lopulta itsekin tajusin, ettei tämä nyt ihan läpihuutojuttu taida ollakaan. 'Kyllä tämä tästä'-toppuuttelut eivät tilanteessani näemmä sittenkään riittäneet. Ukkokulta hyppäsi autonrattiin ja kuljetti minut meidän vakuutuspiirin sairaalan ER-päivystykseen.

Saapuminen sairaalalle

Jo kaukaa ennen sairaalan ER-sisäänkäyntiä isot koronasta varoittavat kyltit huusivat varoituksiaan. Sisäänkäynnin edessä oli myös telttojen ja kojujen kuja, missä nähtävästi oli tehty koronatestejä, mutta sillä hetkellä teltoilla ei tapahtunut mitään. Sairaalan ovet puolestaan olivat käytännössä melkeinpä vuorattu erilaisin ohje- ja kieltokyltein. Kukaan ei päässyt sisään tuulikaappia pidemmälle, eivätkä potilaiden saattajat sisätiloihin ollenkaan. Sairaalan tuulikaappiin oli kyhätty pystyyn väliaikainen ilmoittautumispöytä. Kun sain oireeni kuvatuksi vastaanottohenkilölle, minut istutettiin yhteen tuulikaapin pyörätuoleista ja kärrättiin pyörätuolissa ulos. Ei, ei minua suinkaan käännytetty sairaalasta pois, vaan ensitietojen kerääminen tehtiin pihalla, sairaalatilojen ulkopuolella. Jälkikäteen minua vielä hiukan huvitti, kun minut pyörätuolilla ulos kärrännyt vastaanottovirkailija kysyi, haluanko odottaa vuoroani auringossa vai varjossa. Sille päivälle taisi olla ennustettu +28 asteen lämpötilaa. En tiennyt yhtään kauanko tämä odotusaikani olisi, joten vastasin varmuuden vuoksi: varjossa, kiitos. Se tästä vielä olisi puuttunut, että saisin kaupan päälle auringonpistoksen, joille olen altis ilman päähinettä. Sillä hetkellä kysymys ei kuitenkaan naurattanut. Aivan sama auringossa vaiko varjossa, jos nyt sitä happea ensin saisi keuhkoihinsa vedettyä. 

Odottelin muutaman minuutin ja tässä vaiheessa ukkokulta pystyi olemaan vielä kaverinani. Sairaalan pihalla kun oltiin. Sitten luokseni saapui "esihaastattelija", joka pyysi täyttämään pienen lapun. Lapussa ei kysytty mitään oireista, ainoastaan potilaan nimi ja syntymäaika, sekä oma että läheisen puhelinnumerot. Ihmettelin puhelinnumeroiden kysyntää tässä vaiheessa, mutta sekin selvisi myöhemmin. Lomakkeen täytön jälkeen esihaastattelija häipyi taas sairaalaan sisälle ja käski minun odottaa seuraavaa hoitohenkilöä. Taas muutama minuutti pyörätuolissa, varjossa. Sitten sisältä porhalsi topakan oloinen tätihenkilö ja hän kärräsi minut pyörätuolilla sairaalaan sisään, mutta ei suinkaan ER:n pääovista, vaan rakennuksen sivussa sijaitsevista ovista. Myöhemmin minulle selvisi, että viruksen tartuntariskin minimoimiseksi ER:n vastaanottoaula pidettiin täysin tyhjänä potilaista ja saattajista ja että kulku pääovista tapahtui potilailla vain yhteen suuntaan. Kaikki potilaat tuotiin sisään sivuovista ja ulos pääsi pääovista.

Topakka täti kyseli sitten ne perinteiset terveyshuoltopuolen vastaanotolle saavuttaessa tehtävät kysymykset ja naputteli vastaukset tietokoneelle. Näitä ovat aina mm. oireiden kuvaus, verenpaineen mittaus, pituus ja paino sekä edellinen kuukautiskierto. Nämä kysytään aina, vaikka menisit näyttämään sitä tulehtunutta korvaasi. Lisäksi ehkäpä amerikkalaiselle ER-osastolle kuuluvana erikoiskysymyksenä tiedusteltiin myös, tunnenko oloni turvalliseksi kotonani. Tämä kysytään mahdollisen perheväkivallan kartoittaiseksi. Kysymyksiä oli kaiken kaikkiaan paljon ja minusta tuntui, että tämä vaihe kesti tuskaisen pitkään. Todennäköisesti tunne johtui vain siitä, ettei se happi oikein kulkenut. Tämän jälkeen minut kärrättiin pyörätuolillani omaan alipaineistettuun tutkimushuoneeseen. Sen käytävänpuoleinen seinä liukuovineen oli kokonaan lasia. Tämä lasiseinä tarjosi minulle melkoisen näköalapaikan hoitohenkilökunnan koronan aikaiseen arkeen, huh huh.

Tutkimukset 

Vaihdettuani sairaalakaavun päälleni ja asetuttuani huoneeseen alkoi erilaisten testien kavalkadi ja hyvä niin. Välittömästi aloitettiin peruselintoimintojen kuten pulssi, verenpaine ja happisaturaation monitorointi. Sitten seurasivat EKG sekä verikokeiden ja keuhkoröntgenkuvien otto. Se mikä näistä teki mielestäni normaalikäytännöistä poikkeavaa oli, että nämä kaikki testit tehtiin siinä huoneessani. Jopa röntgenlaite tuotiin huoneen lasiliukuovien taakse ja keuhkojen röntgenkuva napattiin niin, että vain toinen, supersuojavarustuksessa oleva röntgenhoitaja oli tekemisissä kanssani. Toinen käytti röntgenlaitetta käytävältä käsin. Eli potilaiden kuljettamista käytävillä ja yhteisiin tutkimustiloihin, kuten vaikkapa röntgensaliin oli minimoitu.

Toinen mikä poikkesi normaalista käytännöstä oli asioiden hoitaminen puhelimitse. Esimerkiksi vakuutustietojen ylösottaja ja omavastuuosuuden (meillä 250 dollaria) laskuttaja hoiti asiat kanssani pelkästään puhelimitse. Ja tätä varten niitä puhelinnumeroita erilliselle lapulle siis alun alkaen kysyttiin. Henkilö oli kylläkin käynyt minua ensin nopeasti tervehtimässä liukuoven raosta ja kertomassa, että varsinaiset asiat hoidetaan kontaktien minimoimiseksi puhelimessa. Niinpä annoin terveysvakuutukseni ja luottokorttini tiedot puhelinkeskustelussa tämän virkailijan kanssa. Myöskin lääkäri piti ensimmäisen käynnin jälkeen yhteyttä ainoastaan puhelimen välityksellä. Kaikella tällä pyrittiin välttämään toistuvia kontakteja potilaan kanssa. Lääkäri selittikin tilanteen todella hyvin. Lisäksi hän sanoi, että vaikka minulla ei koronaa todettaisikaan, heidät on määrätty näillä lukuisilla turvatoimilla kohtelemaan jokaista potilasta kuin koronapotilasta.

Lasiseinän takaa havaittua

Lasiseinän takaa sain todistaa hoitohenkilökunnan suojavarustusrumbaa. Etenkin verikokeen ottajalla suojavarustus oli tosi järeä. Ennen huoneeseeni astumistaan hän puki itsensä kokovartalosuojapukuun. Kengille oli omat suojansa, sitten hattu, hanskat ja lopuksi vielä visiiri kasvoille. Laskin, että näytteenottajalta meni lähes 10 minuuttia pukea se kaikki varustus yllensä. Sitten näytteenotto, joka vei aikaa maksimissaan kaksi minuuttia ja sen jälkeen hän riisui koko tuon suojavarustuksensa huoneeni roskikseen. Riisuminen kävi ehkä hiukan nopeammin, mutta kyllä siinä lähemmäs viisi minuuttia mieheltä meni siinäkin. Oli aika silmiä avaavaa huomata, kuinka vähän aikaa tiettyä suojaa voidaan lopulta käyttää ja uutisissakin mainittu miljoonien ja miljoonien suojavarusteiden tarve on kyllä taivahan totta.

Heti verikokeen oton jälkeen sattuikin lääkäri soittamaan minulle ja kyseli senhetkistä vointiani. Se oli onneksi jo hitusen parempi ja toki olin helpottunut saadessani jo kuulla, ettei ainakaan sydämessä ollut mitään poikkeavaa. Lääkäri surkutteli, ettei ole vielä saanut verikokeitteni tuloksia nähtäväksi ja että näytteenotossa on kuulemma viivettä. Kerroin lääkärille, että näyte käytiin vasta aivan pari minuuttia sitten ottamassa. Enkä yhtään ihmettele, jos viivettä todella oli. Näytteenottajallahan meni minun tapaukseeni kaikkinensa noin 20 minuuttia sisältäen kaiken sen varustuksen kanssa ähräämisen, vaikka itse näytteenotto oli tosi nopea toimenpide.

Tutkimushuoneeni lasiseinä tarjosi minulle siis omanlaisensa aitiopaikan seurata hoitohenkilökunnan arkea tällaisen pandemian aikana. Mitään ruuhkaa ER:ssä ei minun siellä ollessani ollut, eikä kukaan esimerkiksi joutunut makoilemaan sairaalapedillä käytävillä. Osa henkilökunnasta oli selvästi jo väsyneitä, erityisesti se topakka täti, joka tuntui ottavan kierroksia niin toimimattomasta automaattiovesta kuin ovien kynnyksistäkin. Melkein kuulin, kun hänen verenpaineensa noissa tilanteissa nousi. Mutta saamani hoito ja "palvelu" olivat kyllä kaikin puolin kiitettävää. Parempaa ja kattavampaa tutkimusta en olisi voinut sillä hetkellä saada. Enkä aivan heti unohda sen yhden hoitajan helpottunutta hymyä ja syvää huokausta, kun hän sai käytävällä poistaa maskin kasvoiltaan.

Ikkuna hoitohenkilökunnan arkeen.

Koronatesti

Edellä mainittujen testien lisäksi minulta otettiin tietenkin myös Covid19-testi. Kun sydän ja keuhkot oli todettu moitteettomiksi, jäi ensisijaiseksi diagnoosiksi kohdallani juurikin korona. Testi otettiin kuten lukuisissa tv-uutisissakin on näytetty, työntämällä pitkä vanupuikko sieraimista sisään ja tyyliin takaraivoon saakka. Minulla vanupuikkoa hierottiin molemmista sieraimista nenäontelon perukoille ja kyllähän se tosi inhottava tunne oli. Tämän jälkeen vanupuikko lähetettiin Stanfordin tutkimusyksikköön tutkittavaksi ja testin tulokset luvattiin minulle kahdessa päivässä.

Laskin, että olin tuolla päivystyskäynnilläni tekemisissä yhteensä yhdeksän eri hoitohenkilökuntaan kuuluvan kanssa. Kyllähän siinä riskit välittää virusta suuntaan tai toiseen ovat olleet isot. Suojavarustuksista ja käsideseistä huolimatta. Aika näyttää.

Summa summarum ja koronatestin tulokset 

Sairaalakäyntini kesti kaiken kaikkiaan vajaa viisi tuntia ja loppuajasta lähinnä vain odottelin niitä verikokeiden tuloksia. Lohdullista tietenkin oli, että matkan varrella oltiin jo voitu poissulkea tiettyjä vakavia sairauksia sydämen ja keuhkojen ollessa kunnossa. Koska oireeni olivat helpottamaan päin, eikä happivajettakaan lopulta ollut, sain lääkäriltä vapautuksen lähteä kotiin. Poistuin sairaalasta epäiltynä koronapotilaana ja saamani lisäohjeet eristäytymiseen, myös kotona muusta perheestä, olivat kovat.

Kaksi päivää myöhemmin sain puhelinsoiton. Koronatestini tulos oli negatiivinen. Mikä siis nuo melko vakavatkin oireet sitten aiheutti, on edelleen mysteeri. Ensi viikolla omalääkärin kanssa tutkimuksia jatketaan. Tällä hetkellä vointini on kuitenkin jo onneksi ihan hyvä. Toteankin, että hapensaanti ja henkiin jääminen tuntuvat kuulkaas aika ihanille! 

Pysykäähän terveinä, lukijani. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!