Buenos días! ¿Cómo estás? — aamulenkillä jälleen

Buenos días! ¿Cómo estás? Hyvää huomenta. Miten menee? Näin huikkaa espanjaksi postinkantaja jalkakäytävällä seisovalle meksikaanonaiselle. Nainen on odottanut kotinsa edustalla postinjakajaa, jotta voisi ojentaa jakajalle oman kirjeensä postin toimitettavaksi eteenpäin. Se on minusta mukava palvelu täällä USA:ssa. Ei tarvitse välttämättä lähteä viemään kirjeitä postilaatikkoon tai -toimistoon. Kirje vaihtaa jalkakäytävällä haltijaansa. Postimiehellä on kertakäyttöhanskat, kasvomaskit molemmilla ja turvavälit palautetaan heti vaihdon jälkeen. Olen perinteisellä aamulenkilläni. Havaintoja ja ajatuksia on taas monenlaisia.

Kaipuu

Juuri ennen lenkille lähtöäni, olen Suomi-kaipuussani postannut Facebookin oheisen tekstin:

Unelmani pitää täysin paikkansa ja haaveilen siitä edelleen. Aamulenkkini aikana postaukseni saa somessa aikaan reaktioita laidasta laitaan. Osa ymmärtää täysin mistä kenkäni puristaa. Se ulkosuomalaisen kenkä. Sen rutikuivassa Kaliforniassa asuvan kenkä. Osaa puolestaan päivitykseni hämmästyttää tai huvittaa. Ja onhan se nyt tietenkin vähän hullua, että ihminen kaipaa vesisateeseen. Mutta minä en ole nähnyt, kuullut, saati muutoin kokenut vesisadetta kohta neljään kuukauteen! En ole päässyt tuoksuttelemaan sitä ihanaa, sateen jälkeistä raikasta ilmaa. Ja kuten olen teille jo aiemminkin todennut, sateen jälkeen ilma Kaliforniassa tuoksuu aivan erilaiselle kuin sateen jälkeen ilma Suomessa. Sitä suomalaista tuoksua minä haluaisin nyt vetää keuhkoihini täysin palkein. Oikeasti. Kaipaan sadetta. Kaipaan Suomea. Kaipaan niitä yhdessä ja erikseen.

Tuulen suunta

Meillä on siis eletty karanteenimaisia oloja nyt jo yli kolmannes tästä vuodesta. Lähes kaikkiin sisätiloihin on maskipakko ja moni ystäväni on yllättynyt, kun kerron, ettei meillä esimerkiksi ole ollut kampaamot auki sitten maaliskuun alkupuolen eikä ruokakauppaan saa edelleenkään viedä omia kestokasseja, mahdollisia pöpöpesäkkeitä kun ovat. Sosiaalisten etäisyyksien pitäminen on tuonut uutta tarkkaavaisuutta myös aamulenkkeihini. En ota kasvomaskia lenkille mukaan, sillä pääsääntöisesti ne omakotitaloalueet, joissa lenkkini teen, ovat superhiljaisia. Harvoin siellä ketään edes näkee. Jos ja kun joku toinen sitten tulee vastaan, jompi kumpi väistää jalkakäytävältä ajotielle. Kierretään toisemme kaukaa. Tapa on toiminut täällä hyvin kaikki nämä kuukaudet.

Mutta nämä ohitustilanteet ovat saaneet minut nykyisin siis tarkkaavaiseksi. Pitää havainnoida aina juuri senhetkisen tuulen suunta. Jos tuulee suoraan edestä, voi vastaantulijan mahdollinen pisara(tartunta)pilvi tavoittaa minut jo kaukaa. Jos taas tuulee suoraan takaapäin, minun mahdollinen pilvi tavoittaa vastaantulijan hyvissä ajoin ennen varsinaista kohtaamista. Sivutuuli on yleensä se kaikkein suotuisin ja yritän valita oman ohituskaistani aina tuulen "yläpuolelta". No, joka tapauksessa me lenkkeilijät ohitamme toisemme yleensä useamman metrin päästä. Se on ollut se uusi normaali. On vain ollut jännä huomata, ettei sitä todellakaan aiemmin, ennen kevättä 2020, miettinyt tuulen suuntaa kanssaihmisiä ulkona ohittaessaan. Nyt miettii.

Asuntomarkkinat

Aamulenkkini varrelle on tullut taas uusia taloja joko myyntiin tai vuokralle. Talo, jossa oli todella sotkuinen piha, on mennyt vihdoin kaupaksi. Tai ainakin For sale -kyltti on poistettu. Vain pari päivää aiemmin kävin katsomassa yhden kotiamme lähellä sijaitsevan vuokratalon tietoja netistä. Liian iso, kökkö piha ja aivan liian kallis. Samalla nettihaahuilukerralla silmiini osui myös kerrostaloasuntoja nykyisestä asuinkaupungistamme. Nämä ydinkeskustan kerrostalot ovat aika uusia, ehkä vuoden tai kaksi vanhoja. Pahimmillaan pienehköstä kerrostalokolmiosta pyydettiin 5 200 dollarin kuukausivuokraa. 5 200! Järkyttävää. Kun toukokuussa kirjoitin koronan ja etätöiden mahdollisesti tuomasta joukkopaosta Piilaaksosta ja asumiskustannusten madaltumisesta, niin ainakaan meidän kulmilla vuokrat eivät kyllä ole vielä alentuneet.

Katseita lähikulmien komeilta kolleilta.

Etanoiden sielunelämä

Aamulenkkien ehdottomasti parasta antia kuitenkin on, kun näkee tutun kissan pihassaan tai bongaa reitiltä jopa täysin uuden kissan. Reittini kulkeekin yllätys, yllätys, kissataloja kierrellen. Eilen bongasin kolme uutta kissaa yhden ja saman talon pihasta. Kateilla oli ilmeisesti aamupalan sulatteluvaihe, sillä yksikään ei suostunut tulemaan rapsutuksille, vaikka tein kaikki kissakuiskaajan temput.

Muitakin eläimiä tulee lenkeillä ihmeteltyä. Kuten nyt vaikkapa etanoita ja niiden sielunelämää. Aamuisin asfaltilla voi näkyä etanoiden yöllisiä matelureittejä. Limavanat ovat jo kuivuneet ja aamuauringon osuessa vanoihin ne kiiltävät. Mutta sitä etanoiden mutkittelua minä ihmettelen. Miksi kurvailla? Jos minä olisin sellainen hitaasti liikkuva matelija, niin yrittäisin kyllä laittaa mutkat suoriksi. Kurvailuhan kestää ikuisuuden sillä nopeudella! Niinpä etanoiden sielunelämä on minulle vielä mysteeri. Ja aivan, kun oma elinkupla surkastuu näinkin pieneksi, sitä tulee jo miettineeksi etanoidenkin elämää, hahah. 

Etanoiden mutkittelevia reittejä asfaltissa. Ei kiiltoa, sillä kuva otettu puun varjossa.

Lenkki on tehty. Fiilis hyvä. Kotipihaan palatessani tutkiskelen pihamme pomelopuuta. Saan poimia siitä nyt jo toisen pomelon. Ensimmäinen pomelomme olikin oikeasti kokoa lentopallo, tämä toinen on kooltaan jo maltillisempi. 

Satokauden 2020 pomelo nro 2 halkaistuna. On tämäkin sellaisen kahden greipin kokoinen mollukka. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Kuusi vuotta

Facebook muistuttaa kuuden vuoden takaisesta kuvastani. Se on otettu Oulun lentokentällä ja siinä kuplii kaksi lasillista skumppaa. Kuvatekstiksi olen kirjoittanut: "Tässä sitä nyt ollaan, uuden ja erilaisen elämän kynnyksellä. Enpä tiedä mitä se tuo tullessaan, mutta lähden sitä nyt tutkailemaan. Malja sille!"

Olimme muuttomatkalla Piilaaksoon. Viiden matkalaukun kanssa. Ja mehän tulimme tänne alunperin siis vain vuodeksi. Että katsotaan, mikä paikka se tämä Piilaakso oikein on ja kuinka me täällä viihdymme. No, nyt olemme viihtyneet kuusi vuotta ja pari päivää päälle. En kerta kaikkiaan tiedä, mihin tuo aika on hujahtanut. Niinpä aion katsella vähän peruutuspeiliin ja muistella menneitä. Millaisia vaiheita muiden muassa tuo kuusi vuotta on sisällään pitänyt.

Lähtökohdat

Tuolloin lentokentällä meillä oli takataskuissamme painotuoreet viisumit. Suurlähetystö Helsingissä oli remontissa, joten meidän kohdalla viisumihaastattelu tapahtui konsulaatissa. Minun viisumini tosin oli aluksi aivan rupusellainen, sillä emme olleet viisuminhakuhetkellä naimisissa. USA:n viisumikäytännöissä ei oikein avopuolisoja tunnusteta ja niinpä sain ensimmäiseksi viisumikseni vain turistiviisumin. Kuten alkuajoilta asti blogiani seuranneet muistanevatkin, kantapään kautta sitten opin, että viisumillani todellakin olisi saanut olla maassa vain kuusi kuukautta vuodessa. Tästä kantapääoppimisesta minulla oli lukuisia epämiellyttäviä episodeja lentokenttien rajatarkastuksissa. Turistiviisumini ei tietenkään sallinut myöskään työntekoa, nimensä mukaisesti.

Tulimme tänne siis kesäkuun loppupuolella 2014 ja ukkokulta aloitti työt 1. heinäkuuta. Minä tulin viettämään tänne aivan aluksi kuuden viikon kesäloman. Kyllä, kuusi viikkoa. Niistä kaksi oli suomalaisen työnantajani lomautusviikkoja ja loput neljä pitämättömiä lomiani. Olin tehnyt viimeisen vuoden - puolitoista töitä kuin hullu ja lomia oli jäänyt aika lailla rästiin. Nyt ne lomaviikot tulivat pidettäviksi satumaiseen saumaan. Nuo ensimmäiset yhteiset viikot olivat kyllä uuden alun kannalta todella tärkeät. Saimme yhdessä maistella uutta arkea ukkokullan aloittaessa työt ja minun makustellessa kotirouvan elämää. Saimme haistella tulevan kotimme sijaintia, minne lopulta Piilaaksossa muuttaisimme. Ja se uusi arki, kyllä se vaati monenmoista opettelua, uunien Fahrenheiteista lähtien. Pitkän kesälomani jälkeen palasin Suomeen saattamaan silloiset työtehtäväni maaleihinsa ja lokakuussa 2014 jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle, kiitos upean suomalaisen systeemin! Palasin Piilaaksoon, missä ukkokulta oli jatkanut töidensä paiskimista koko sen ajan.

Mihinkäs sitten omassa elämässäni nuo kuusi vuotta ovat uponneet?

Kaisan kuusi vuotta

Ensimmäiseen pariin vuoteen en siis ollut oikeutettu työskentelemään USA:ssa, mutta minulla oli työpaikka Suomessa aina loppuvuoteen 2017 saakka. Vuorotteluvapaani aikana oleskeluni USA:ssa siis karahti viisumini vuoksi kiville, joten olin pakotettu palaamaan Suomeen. Tai siis ainakin poistumaan Yhdysvalloista. Palasin töihin. Veri veti kuitenkin takaisin Kaliforniaan, joten ei muuta kuin naimisiin ukkokullan kanssa, jotta minulle voitiin anoa uutta ja parempaa aviopuolison viisumia. Kun uuden viisumihaastattelun aika koitti, kapuloita rattaisiin iski umpisuoli. Jouduin umpisuolileikkaukseen. En unohda tuon saakelin suolenpätkän valitsemaa ajankohtaa koskaan! Lopulta uusi viisumi oli kourassani ja silloinen pomoni myönsi minulle vielä 10 kk palkattoman vapaan. Pomoni saatesanat olivat, että tämän vapaan aikana minun täytyy päättää tulenko takaisin vai en. No, lopulta päätöstä ei tarvinnut tehdä itse, sillä tuona aikana työpaikallamme alkoivat YT-neuvottelut. Palasin töihin odottamaan YT-päätökset ja niinhän siinä kävi, että YT-kirves heilahti kohdallani. Työurani Suomessa oli päättynyt.

Alkuvuodesta 2018 aloitin etsimään töitä Piilaaksosta, sillä olimme onnekkaina saaneet jo Green Cardit, pysyvät oleskeluluvat Yhdysvaltoihin. Green Cardiin kuuluu työlupa automaattisesti. Ehdin olla työttömänä, elämäni ensimmäistä kertaa noin 3,5 kk, kunnes helmikuussa työnhaussa tärppäsi. Olin saanut jalkani amerikkalaisen työelämän oven väliin, jes! Olin töissä liki kaksi vuotta, kunnes tämän vuoden tammikuussa päätin irtisanoutua. Loppuaika työpaikallani oli jo aika tuskaisaa ja oikeastaan, kun näin jälkeenpäin ajattelen, vaakakuppeihin kohdallani asettuivat työ ja parisuhde. Kummanko halusin voivan hyvin? Kumpaan panostaa? Niin paljon tajusin tuon kyseisen työn syövän silloista elämänlaatuani. Se siis vaikutti jo meidän parisuhteeseemme, eikä suinkaan positiivisella tavalla. Pidän siis silloista päätöstäni irtisanoutumisesta edelleen hyvänä.

Kevään 2020 suunnitelmani olivat tietenkin jotakin aivan muuta, mitä lopulta toteutui. Nyt olen ollut viimeiset viisi kuukautta ilman työtä. Yhtä työpaikkaa itse asiassa tässä koronakevään aikana hainkin, mutta se homma kaatui vähän omaan mahdottomuuteensa ja jätin hakuleikin kesken. No, työnhaku ei varmasti tule olemaan helppoa jatkossakaan, sillä täällähän on oikeasti sitten se miljoona hakijaa, kun työnhakumarkkinat alkavat taas aktivoitua. Isoja irtisanomisia ja lomautuksia on pyyhkinyt viikoittaisina tuulina Piilaaksossakin.

Kuuden vuoden kodit

Kuuden vuoden aikana myös kodit ovat vaihtuneet. Kuudessa vuodessa olemme asuneet kolmessa eri kaupungissa ja viidessä eri kodissa. Tämä ei kuitenkaan ole mennyt "noin vuosi per koti" -tahtia, e-hei. Ensimmäiset pari kuukautta saimme asua ukkokullan työnantajan tarjoamassa asunnossa Mountain View'ssa. Tämä etu kuului ns. relokaatiopakettiin. Tämä asunto ei kuitenkaan ollut vielä tyhjillään saavuttuamme maahan, joten ensimmäisen viikon asuimme kerrostalokaksiossa San Josessa. Siinä ei ollut edes parveketta ja ilmastointilaite puhalsi suoraan sänkyyn. Asunto oli koko ajan joko liian kuuma tai kylmä.

Ihka ensimmäinen kotimme San Josessa. Tässä oli yllättävän pieni tiskiallas. :-D



Koti oli valmiiksi kalustettu ja hyvä niin, sillä vain viiden matkalaukun kanssa maahan saavuimme.


Viikon jälkeen sokkeloinen kaksio Mountain View'ssa oli vapaana ja siirsimme muuttokuormamme eli ne viisi matkalaukkua uuteen kotiin. Koti oli pohjakerroksessa. Siellä oli sentään se parveke, mutta yläkerrassamme asui "norsu". Tässä vaiheessa alkoi raivokas kalustaminen. Koska aikeenamme oli viettää Piilaaksossa vain se vuosi, liki kaikki kalusteet keittiön ruokailupöytää ja -tuoleja lukuunottamatta hankittiin Ikeasta. (Voin kertoa, että iso osa noista kalusteista on edelleen käytössä.)

Kun ukkokullan työnantajan tarjoamat, meille ilmaiset asumiskuukaudet oli ns. lusittu, oli aika etsiä uusi koti. Silloisen asunnon sijainti oli niin ideaali ukkokullan työmatkan kannalta, että päätimme pysytellä samassa taloyhtiössä. Muutimme tien toiselle puolelle, nyt kaksikerroksiseen townhouse-tyyppiseen kotiimme. Vieraille oli tarjota oma huone ja siihen aikaan meillä kävikin mukavasti Suomi-vieraita. Tuossa kodissa meillä vierähti kaksi vuotta. Kunnes sitten vuokran suuruus kertakaikkisesti karkasi käsistä ja alkoi jälleen uuden kodin etsintä.

Seuraavaksi muutimme kaksikerroksiseen luhtitaloon Sunnyvalessa. Valitsimme kaksion toisesta kerroksesta, ei enää norsuja, kiitos. Parvekkeita oli kaksi. Siellä viihdyimme kolme vuotta. Noita vuosia ilahduttivat oma pieni kasviplantaasi, tietenkin päivittäisillä vierailuilla käyvä Gordo-kissa sekä omalaatuinen kanadalainen naapurimme, kanukki, hahah. Kolmantena vuonna taloyhtiön managerointi laski kuitenkin yllättäen kuin lehmänhäntä ja oli parempi vaihtaa taas maisemaa. Jälleen uusi koti etsintään. Tällä kertaa se löytyi liki viime tingassa, kuitenkin samasta kaupungista, mutta tällä kertaa omakotitaloalueelta. Ja tässä nykyisessä olemme asuneet jo yli vuoden. Neliöitä on lisää ja parvekkeet ovat vaihtuneet omaksi takapihaksi. Huh, melkein hiki tuli, kun muistelenkaan noita kaikkia muuttojamme.

Ensimmäisen pidempiaikaisen kotimme edustalla kasvoi koivu. Se muistutti minua aina synnyinmaastani Suomesta ja sen valoisista kesistä.

Kuudessa vuodessa tottuu

Ja voi kuinka sitä alkuaikoina riittikin ihmeteltävää. Hämmennystä aiheuttivat kodeista tyystin puuttuvat eteiset sekä puolikkaan ammeen kokoiset tiskialtaat. Autojen konepellit ylettyivät minua, pitkää ihmistä otsan korkeudelle. Nykyisin pitsasiivun dippaaminen Ranch-kastikkeeseen kuulostaa jo ihan normaalille, samoin tuntemattomien huikkaamat pienet kehut, kuten esimerkiksi sushikauppiaan kehaisut kasvojesi ihosta. Kuudessa vuodessa näihinkin on siis jo tottunut. Myös amerikkalainen pankkimaailma verkkopankkeineen on ottanut kuudessa vuodessa ison harppauksen eteenpäin. Ja miten ihanaa, en enää saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, jos joudun soittamaan jonnekin. Lisäksi jopa veden tilaaminen ravintolassa ameörikan aksentilla menee jo kuin vettä vaan. Brittiaksentilla sitä ei nimittäin onnistunut aina saamaan.

Muistan huvittuneeni amerikkalaisista autokaupoista. Nekin olivat aivan kuin elokuvista kimaltelevine killuttimineen. Vain kuulakärkikynää sormissaan napsutteleva automyyjä puuttui kuvasta.


Yllätyksekseni huomasin, etten ollut aikaisempina Kaliforniassa asumisen vuosipäivinä tällaista katsausta kirjoittanutkaan. Nyt sille löytyi aikaa ja ehkä vähän tilaustakin, joten tällaisia muistelmia tällä kertaa. Postauksen kaikki kuvat ovat kesältä 2014. Nyt sanon teille taas hello, hi ja halipatsuippa!

Elämää uudessa kodissa: pari ratkennutta mysteeriä

Blogini on ollut taas hetken hattuhyllyllä ja syy taukoon selvinnee ensi postauksessa. Tällä kertaa kirjoittelen kuitenkin parista mysteeristä, jotka uudessa kodissa asuessamme ovat eteen putkahtaneet. Nyt mysteerit ovat ratkenneet.

Mustan kissan arvoitus

Olimme asuneet uudessa kodissamme vasta noin parin viikon ajan, kun eräänä viikonloppuna pihallemme ilmestyi musta kissa. Kissa kiehnäsi maassa automme luona, oli heti tosi tuttavallinen ja huomionkipeä. Kissalla ei ollut minkäänlaista pantaa ja etukulmahampaansa olivat terävät kuin mitkäkin. Samoin kynnet tuolla katilla olivat todella pitkät ja terävät, mutta kissan turkki oli kuitenkin todella kiiltävä ja hyvässä kunnossa. Pohdimme heti, olisiko kissa jonkun oma vai voisiko se olla kulkukissa. 

Aikaa kului ehkä viikko ja kissa tupsahti pihallemme uudestaan. Tällä kertaa se myös maukui, melkeinpä sydäntä riipovalla äänellä. Kissa oli selvästi vailla jotakin. Päätimme tarjota kissalle ainakin vettä. Kissa tassuttelikin rohkeasti meille sisälle, toki tutkien jokaisen nurkan mihin kissan sisällä päästimme. Kun laitoimme vesikupin tarjolle, niin kylläpä vain vesi maistui! Kova jano oli raukalla. Lopulta tarjosimme kissalle myös vähän tonnikalaa, joka sekin tuntui maistuvan jonkin verran. Olisikohan se kuitenkin koditon kissa, pohdimme. Saatuaan janonsa sammutettua ja masuansa täytettyä, kissa hyppäsi sohvallemme ja meni kerälle nukkumaan. Kissa vietti meillä tuolloin monta tuntia, mutta yön yli emme uskaltaneet kissaa meillä pitää. 

Mysteerikissa ensimmäistä kertaa kylässä.

Kyselimme myöhemmin lähinaapurustolta, olisiko kissa heidän, mutta kukaan ei kissaa omakseen tunnustanut. Toisinaan se saattoi maukua viereisen lapsiperheenkin talon ovella. Viikkojen kuluessa kissa pyrki meille maukuen sisälle pari muutakin kertaa. 

Kissan mahdollinen kodittomuus vaivasi meitä sen verran, että päätimme viedä kissan seuraavalla mahdollisella kerralla löytöeläinkotiin tutkittavaksi. Lähin löytöeläinkoti, jossa voi tutkituttaa onko eläimellä mikrosiru, sijaitsee meiltä noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Saimme ystäväpariskunnalta kissankuljetushäkin lainaksi, jotta voisimme kissan vaivatta saattaa ammattilaisten käsiin. 

Olimme siis täysin varustautuneita kissan kiinnisaamiseksi. Mutta mitä tekikään kissa? Kissa teki katoamistempun ainakin kuukaudeksi! Aivan kuin se olisi laserkatseellaan nähnyt, että kissankuljetuskoppi odotti sitä autotallissamme. Hahah. 

Kunnes sitten lopultakin eräänä sunnuntaina onni potkaisi. Kissa ilmestyi taas meille, kiehnäsi tällä kertaa villisti pihakasvustomme kanssa ja maukui sitten jälleen sisälle. Lopulta saimme houkuteltua kissan koppiin ja matka löytöeläinkotiin alkoi. 

Ennen kuin saimme kissan houkuteltua koppiin, kissa hyppäsi jo autoomme autonoven ollessa auki. Ja näyttikö katti meille tässä kohtaa kieltä? Hi hii. 

Perillä löytöeläinkodissa minua jännitti. Olisiko kissalla tunnistesirua, joka paljastaisi sen taustat? Ja kappas, kissalla oli mikrosiru. Kissalla oli siis omistaja, jonka kotiosoitetta ei tietenkään meille tietoturvasyistä kerrottu. Samalla selvisi kissan nimi Zoba ja kissan ikä. Olimme luulleet kissaa melko pennuksi kissan siron koon vuoksi, mutta Zoballahan olikin ikää jo 11,5 vuotta! Sirulukija paljasti myös Zoban tuhmuudet: Kissa ei suinkaan ollut kyseisessä löytöeläinkodissa ensimmäistä kertaa. Tämä oli Zoballe jo kolmas kerta, kun hänet oli tuotu löytökissana suojaan. Taitaa siis olla vanha konkari omilla pienillä (tai isoilla) tutkimusmatkoillaan.

Tiedot kissan kodista helpottivat ja kissa jäi löytöeläinkotiin omistajansa noutoa odottamaan. Me saimme kissan tiedot paperilla ja olisimme kuulemma voineet myöhemmin soittaa ja kysellä, joko kissa oli haettu kotiinsa. Soittoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä jo seuraavalla viikolla kissa maukui naapurin oven takana. Zoba oli palannut mielipuuhiinsa, seikkailemaan. Viime aikoina emme ole Zobaa nähneet, mutta eiköhän katti palaa taas jonakin päivänä meitä ilostuttamaan. 

Lopuksi vielä toinen ratkennut mysteeri:

Se yksi sitruspuu... 

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka jo ensimmäisessä, uutta kotiamme koskevassa postauksessani mainitsin pari sitruspuuta, joiden lajista meillä ei vielä silloin ollut tietoa. Nyt on toisen sitruspuun laji selvinnyt! Kyseessä on appelsiinipuu! Jippii! Jo pari kolme viikkoa sitten saimme amerikkalaiset ystävämme kylään ja he tunnistivat heti, että kyseessä on appelsiinipuu. Tuolloin hedelmien raakileet olivat edelleen tosi pieniä, joten lajitunnistus itselleni oli vielä hankalaa. Mutta tänään, raakileet ovat saaneet jo mukavasti kokoa ja kyllähän ne alkavat muodoiltaan kovasti appelsiineja muistuttamaan. Ehkäpä siis tammikuussa saan poimia ikioman kypsän appelsiinin puusta ja maistaa omaa satoa. Voi minua onnentyttöä!

Raakileet ovat kasvaneet ihan parissa viikossa jo tähän kokoonsa. Siis omia appelsiineja luvassa, OMG!

Onneksemme appelsiinipuu ei kasva etupihalla, vaan enemmänkin sivulla, talon suojissa, joten toivon mukaan puun hedelmät eivät ole yhtä alttiita voroille kuin viikunamme olivat. Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kreisi ex-naapuri

Varoitus. Tämä postaus ei sovi tosikoille.

Minun on jo pitkään pitänyt kertoa teille eräästä naapuristamme, nykyisin jo ex-naapuristamme. Hän oli aika erikoinen kaveri. Tapaus palautui jälleen mieleeni, kun purimme muuttotavaroita uuteen kotiimme. Hänhän nimittäin muun muassa tulosti kotonaan olevalla 3D-tulostimellaan meille tällaisen lohikäärmeen pään! Eikä minkä tahansa pään, vaan tässä on kierteet ja kaikki, joten tämän voisi siis liittää suihkupääksi kylpyhuoneessa.

Lohikäärmesuihkupää. Joo, emme ole ottaneet käyttöön.

Millainen on sitten kaveri, joka tulostaa 3D-printterillä lohikäärmeenpääsuihkupäitä? Antakaas, kun kerron lisää. Kyseessä on kanadalainen mies, iältään arviolta hiukan alle 40-vuotias. Jouduimme nimittämään häntä ukkokullan kanssa keskenämme kanukiksi, koska englanninkielinen sana kanadalaisesta olisi ollut helposti ymmärrettävä ja koska asuntojemme välissä ollut seinä oli äänieristykseltään lähes pahvin luokkaa. Niinpä puhuttelen häntä tässäkin tuttavallisesti kanukiksi. 

Miltä kanukki sitten näytti? Pahoittelut stereotypiasta, mutta ulkonäöllisesti hän oli jotakuinkin nörtin pyhä ilmentymä. Ihonsa oli kalpea, koska hän ei koskaan käynyt ulkona. Ylipainoakin oli päässyt kertymään, koska hän ei oikeasti töissäkäynnin lisäksi käynyt missään ja ainoa harrastuksensa tuntui olevan kotona nörtteily ja kaikenlainen tekninen värkkäily. Kuten nyt esimerkiksi lohikäärmesuihkupäiden tulostelu. Kanukki vietti siis vapaa-aikansa aina kotona. Ulkona hän kävi ainoastaan tupakoimassa. Jos vanhempansa tulivat Kanadasta käymään, yritti poika hiukan siivoilla asuntoaan ennen vierailua. Tuolloin ulko-oven eteen saattoi tulla pari kolme jätesäkillistä tyhjiä juomatölkkejä ja yksi säkillinen pitsalaatikoita. Muutoinkin hänen elämäntapansa olivat aika epäterveelliset. Kun viikonloppu alkoi, aukesi kanukilla joka kerta myös railakkaasti korkki. Hajusta päätellen marihuanakin maistui ja siinä vaiheessa, kun marihuanan viihdekäyttö Kalifornian osavaltiossakin tuli laillisesti hyväksytyksi, niin kanukin viihdekäyttö hiukan ryöpsähti käsistä. Möyhy haisi harva se päivä. 

Naapurin unirytmitkin olivat viikonloppuisin vähän niin ja näin. Kun me heräsimme vaikkapa lauantaisin aamuvarhain, ei naapurimme ollut tuossa vaiheessa mennyt vielä nukkumaankaan. Patojen ja pannujen paukkeesta päätellen, hän saattoi saada kokkausinnostuksen viikonloppuisin aamuviideltä. Tyypillisesti hän meni nukkumaan lauantaiaamuisin joskus aamupäivän aikana ja seuraavan kerran elonmerkkejä naapurista kuului sunnuntai-iltana. Kun sitten myöhemmin pääsimme käväisemään hänen asunnossaan sisällä (tästä postauksessani myöhemmin lisää), oli sekin aika näky. Vaikka kanukki asui yksin kissansa kanssa, oli hänen vuokraamansa asunto huomattavasti isompi kuin omamme. Ja sitten huh, se tavaran määrä! Tavarapaljouden keskellä kulki vain kapeat polut huoneesta toiseen. Yksi huone oli lattiasta kattoon asti pelkästään teräshyllyjä, jotka taas olivat täynnä kaikenmaailman värkkejä ja teknistä tavaraa. Oli oskillaattoria, sähköjohtoa, ampeerimittaria, piirilevyä, työkalua, mutteria, nippeliä ja nappelia. Niin, ja se 3D-tulostin sijaitsi kanukin keittössä. 

Tämä kaikki viimeistään vahvisti minulle, että nörtti mikä nörtti. Mutta mikään tollo kaverihan hän ei todellakaan ollut. Tiesi maailmanmenosta ja Suomestakin yllättävän paljon. Kerran ukkokulta esitti hänelle myös pähkinän. Ukkokulta nimittäin joutui entisessä työpaikassaan pitämään aika usein työhaastatteluja teknisen osaamisen näkökulmasta ja hänellä oli haastateltaville yksi suosikkikysymys. Se vaati eritoten loogista päättelykykyä. Useat työnhakijat reputtivat tuon kysymyksen kohdalla työhaastattelussa, mutta kanukki esitti oikean ratkaisun 10 minuutin tiukan pohdinnan jälkeen. 

Kuinka tuttavuutemme sitten oikein alkoi? Suihkupää ei suinkaan ollut hänen ensimmäinen 3D-tulostelahjansa meille. Sattui ja tapahtui jotakin kornimpaa: 

Unohtumaton alku tuttavuudelle

Ulko-ovemme olivat aivan vierekkäin, joten kanukkiin tuli ensinnäkin törmättyä aika säännöllisesti. Ja olihan hän puhelias kaveri, alkoholin vaikutuksen alaisena varsinkin. Parempi tutustuminen sai kuitenkin alkunsa tästä seuraavasta, aika uskomattomasta tapahtumaketjusta:  

Minä olin jo lähtenyt Suomeen joululomalle ja ukkokulta oli jäänyt vielä paiskimaan muutamaksi päiväksi töitä tullakseen sitten perästä. Eräänä perjantai-iltana oli kanukki alkanut ulko-oviemme edustalla jutustelemaan ukkokullalle, että mitäpäs puuhailet tänä iltana. Ukkokulta oli todennut, että enpä kummempia, ehkä pelailen vähän XBoxilla, kun vaimokin on jo lomalla Suomessa. Noh, tämän kuultuaan oli kanukki kututtautunut meille kylään. Olivat siinä sitten illan aikana pelailleet ja nauttineet hiukan miehekkäitä virvoitusjuomiakin siinä sivussa. Ilta oli kai ollut ihan ok ja ukkokulta kertoi minulle sitten Suomessa, että kanukki oli käynyt meillä kylässä. Minä vähän nikottelin, että ai, oookei. Noh, todellinen yllätys oli vasta tulossa...

Kun sitten palasimme joululomalta Suomesta ja ukkokulta törmäsi pihapiirissämme kanukkiin ensimmäisen kerran, oli kanukki punastunut naamastaan aivan tulipunaiseksi. Kävi pyytelemään anteeksi vierailunsa käytöstä. Ukkokulta oli ollut aivan kummissaan, että mitä ihmettä, eikös kaikki mennyt ihan hyvin. Sitten kanukki paljasti, että oli saanut päähänsä tehdä pientä jäynää. Oli kuulemma kotonaan juuri siihen aikaan tulostellut 3D-tulostimellaan kikkelifiguureja ja niinpä hän oli piilottanut niitä meidän kotiimme kolme kappaletta! Että siis 3D-tulostettuja kikkeleitä, meidän kotona! Anna mun tämäkin kestää! Kanukki paljasti heti yhden piilopaikan: seinäkalenterimme takana olevassa naulassa roikkuisi yksi kikkeli. Muut kaksi saisimme kuulemma itse löytää...

Kun ukkokulta kertoi tämän koko tarinan minulle, olisi meidän molempien ilmeet varmaankin olleet kuvaamisen arvoiset! Alkushokki oli aikamoinen. Kuinka tällaiseen edes suhtautua? Minä tietenkin seuraavaksi sitten sättimään ukkokultaa, että kaikenlaisia naapureita sinäkin meille kotiin uskallat ottaa, tiedä millainen pervertikko tämäkin nyt sitten lienee! Sappinesteeni käväisi aika tarkalleen sadan Celsius-asteen tuntumassa! Noh, ajan mittaan nuo kaksi muutakin kikkeliä sitten löytyivät. Toinen maustekaapista ja toinen vessan avonaisesta rullavaunusta. Olivatkin sitten ihan viattomissa paikoissa, paljon viattomammissa kuin oma mielikuvitukseni laukalle päästyään niiden arveli olevan. Myöhemmin kanukki pyysi minultakin kasvotusten anteeksi tätä jäynäänsä ja olihan se poika silloin nolona! Noh, ehkä minä kuukauden verran vielä mulkoilin häntä ja vähän murahtelin, mutta lopulta totesimme kaverin kuitenkin ihan harmittomaksi, ehkä vähän yksinäiseksikin, eikä tämän jäynän enää annettu häiritä. Nyt sille voi jo nauraa. On naurettu jo pari vuotta.

3D-printattuja kikkelifiguureja. Kanukin kertoman mukaan figuurien käyttötarkoitus oli alunperin ujuttaa niitä tuulilasinpyyhkimien alle sellaisille autoilijoille, jotka olivat pysäköineet autonsa huonosti. No, meidän tapauksessa yksi kikkeli löytyi maustekaapista. Monikäyttöisiä tuntuvat siis olevan.

Ei meistä ylimpiä ystävyksiä toki tullut, mutta kolme vuotta naapureina synnytti kuitenkin jonkinasteisen luottamuksen molemmin puolin. Lopulta hän kävi meillä kerran tai kaksi kukkien kastelijana ollessamme pidemmästi reissussa. Ajattelimme, että jos hän jotakin varastaisi, niin jäljet sylttytehtaalle olisivat aika lyhyet. Eikä hän varastanut. Selvinpäinhän hän oli ihan topakka poika. Me saimme puolestamme olla hänen kissavahtinaan muutaman kerran ja silloin tosiaan pääsimme näkemään tämän hänen "yltäkylläisen" asuntonsakin. 

Niin, ja jos naapuri oli vähän hullu, niin kissansa oli vähintään yhtä hullu. Jotakin ehkä kertoo se, etten ole koskaan pelännyt kissaa, mutta kanukin kissaa pelkäsin. Hui, oli se pelottava! Ensinnäkin kissa osasi ottaa sellaisen "Häivy siitä!"-ilmeen, että oksat pois. Ja tämä tapahtui yleensä juuri ennen kuin kissa sitten hyökkäsi kimppuun. Toisekseen, kun menimme kissaa tervehtimään ja syöttämään, tuli kissa ensin iloisena heti ovelle vastaan, kiehnäsi jaloissa, maukui ja suorastaan kerjäsi silittelyjä. Tätä huumaa kesti yleensä sen 10-15 minuuttia. Sen jälkeen kissan luonne muuttui kuin taikasauvan iskusta. Siitä tuli tosi arvaamaton. Jos yritit jatkaa silittelyä, mikä vielä 30 sekuntia sitten oli siis ihan ok, niin kissapa saattoikin alkaa purra ja raadella sinua. Kanukki vähän varoittelikin etukäteen kissastaan. Oli kuulemma hyvin tyypillistä, että kissa esimerkiksi hiipi omistajansa lakanoiden alle tämän vielä nukkuessa ja hyökkäsi sitten joko jalkaa tai käsivartta raatelemaan. Erikoinen oli siis kanukin kissakin. 

Että tällaisiakin naapureita voi sattua saamaan Piilaaksossa. 3D-tulosteita tuli niin sanotusti yllätyksenä ja pyytämättä. Nykyinen naapurustomme koostuu valtaosin aasialaisista. Vielä en tiedä, mitä he harrastavat. Eipä tällä kertaa muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Syksy yllätti ja muita havaintoja kuluneelta viikolta

Parhaillaan minun pitäisi puunailla kotia ja heiluttaa imuria vimmatusti. Suomi-vieraamme nimittäin laskeutuvat läheiselle lentokentälle tuota pikaa. Blogi kuitenkin imaisi hetkeksi äärelleen ja totesinkin, että kyllä bloggaus aina siivouksen voittaa. Syvällisempiin pohdintoihin ei nyt ole aikaa, mutta tässäpä muutamia tuulahduksia kuluneelta viikolta kuvien muodossa.

Limet, jee!

Alkuviikosta saimme ilmoittaa iloisia uutisia ystäväperheellemme Suomeen. Tämä perhe muutti kaksi vuotta sitten Piilaaksosta takaisin Suomeen ja adoptoimme tuolloin heidän pienen limepuunsa. Tähän asti puu on kranttuillut sen minkä on ehtinyt, mutta nyt, sinnikäs odotus palkittiin. Lopultakin puu suostui tekemään ensimmäiset hedelmänsä. Jee! Samalla selvisi, että hedelmänsä ovatkin kokoa mini, mutta ei se menoa haittaa. Tässä kuvassa ensimmäinen kypsynyt kaveri. Kymmenkunta raakiletta notkuu vielä puussa. Ei huono.

Pieni, mutta oma. :-)

Gordon paluu 

Suomi-reissun aikana hiukan jännäsimme, miten käy naapurin kissan vierailujen ollessamme yli viikon poissa maisemista ja häntä hellimästä. No, eipä huolta. Gordo on kirinyt menetettyä yhteistä aikaa loikoilemalla meillä nyt aivan hämmästyttävän paljon. Mahtavaa! Katti on ottanut kaikki rapsutukset, silitykset ja paijaukset vastaan tyytyväisyyttään kehräten. 

Sattuikin muuten Gordoon liittyen hauska tapaus. Kun palasimme Suomesta ja raahasimme matkalaukkujamme taloyhtiön parkkipaikalla kohti kotiamme, niin yhdet naapurit (ei edes Gordon omistajat) huikkasivat, että no sieltähän te vihdoin palasitte. Gordo on täällä ollut aivan ihmeissään ja vartioinut portaillanne milloin pääsisi sisään. Eli alkaa olla pian kaikille taloyhtiömme naapureille ihan yleisessä tiedossa missä Gordo "vapaa-aikansa" viettää. 

Gordo tai Gordon Bleu, kuten tätini kissaa kutsuu. Tässä katti näyttää mallia kuinka suojautua pahalta maailmalta.

Syksy yllätti

Tällä viikolla kauppaan mennessäni suorastaan hämmästyin, sillä varma syksyn merkki, kurpitsat, oli aseteltu meidänkin "lähikaupan" ovien edustalle. (Lähikauppa sitaateissa siksi, että se nyt vain sattuu sijaitsemaan lähimpänä, mutta sinnekin pääsemiseksi tarvitaan auto. Niinpä lähikauppa käsitteenä on täällä ihan eri kuin mihin olen ainakin itse Suomessa tottunut.)

Täällä Kaliforniassa syksy pääsee tulemaan hiukan varkain, sillä vielä tälläkin viikolla saimme puhista +30 Celsius-asteen päivälämpötiloissa. Toki illat ovat käyneet jo viileiksi. Suomessa syksy muistuttaa tulostaan myös puista putoilevien lehtien muodossa. No, tämän määritelmän mukaan Kaliforniassa olisi aina syksy, sillä osavaltiota riivaava kuivuus saa rutikuivia lehtiä pyörimään jaloissa ihan ympäri vuoden. Mutta kurpitsat. Niistä viimeistään tietää, että syksy on saapunut!   

Upea kuu

Tämä viikko oli siitäkin erikoinen, että todella pitkästä aikaa minulla on perjantai-ilta ja lauantai vapaata töistä. Tämähän on tuntunut aivan luksukselle! Ja näin olisi siis pitänyt olla valtaosin maaliskuusta lähtien. Yhtenä iltana, kun sitten ajelin töistä kotiin, huomasin taivaalla aivan upean kuun. Iso mollukka paistoi matalalla. Yritin sitten ottaa kotiin päästyäni siitä ihan kuvaa, mutta eihän siitä kännykän kameralla oikein kummoista tullut. No, pääsettepäs kuvan kautta kurkkaamaan kotikadullemme sen iltavalaistuksessa.

Kuutamon kuvaamiseksi otos on umpisurkea, mutta tällaisen avenuen varrella me siis asumme.

Oman elämänsä Sulo Vilén

Siivousta kun olen tässä sentään jo aloitellut, niin teinpä huvittavan huomion. Sitä kun on toisinaan tällainen oman elämänsä Sulo Vilén, niin tulee tehtyä aina silloin tällöin hyviä(?) ja edullisia hankintoja. Ostin Costcosta eli siitä täkäläisestä tukkuliikkeestä viiden rullan paketin siivouksessa käytettäviä desinfiointiliinoja. Ostin, kun niin halavalla sain. Noh, ensimmäinen purkki kului loppuun n. 1,5 vuoden päästä ostoksesta. Käytän liinoja nimittäin lähinnä ainoastaan taloyhtiön grillipaikalla tai jos olen keittiössämme käsitellyt raakaa kanaa. (Täällähän nimittäin tuppaa lähes kaikki kana ruokakaupoissa olemaan myynnissä isoina paloina, kuten kokonaisina, koipina tai rintaleikkeinä, ei pieninä paloina tai suikaleina. Niinpä liha täytyy usein leikata itse, jos haluat vaikkapa kanakeittoa. Tämä leikkaaminen on mielestäni aika ärsyttävää, koska aina on olemassa salmonellavaara. Olen onnistunut näkemään vain yhdessä kaupassa tähän mennessä valmiiksi pilkottua kanaa ja silloinkin rasioita oli tarjolla jotakuinkin kaksi kappaletta.) Mutta palatakseni desinfiointiliinoihin, niin nyt on siis neljä rullaa vielä jäljellä, joten käyttötahdin pysyessä samana minulla riittää näitä siivousliinoja vielä kuudeksi vuodeksi eteenpäin! Hah hah. 

Salmonella aiheuttaa USA:ssa vuosittain arviolta 1,2 miljoonaa sairastumista, joista 23 000 vaatii sairaalahoitoa ja 450 johtaa kuolemaan. Arvio on CDC:n (Center of Disease Control and Prevention) antama. Onnistuisikohan noita lukuja pienentämään, jos kanaa myytäisiin kaupoissa myös valmiiksi pilkottuna, ettei jokaisen tarvitsisi sählätä raa'an kanan kanssa kotona itse? Kuvan liinojen pitäisi tepsiä myös Salmonella-bakteeriin. 

Mutta nyt minä jatkan siivousta sekä onneni kukkuloilla hillumista, sillä Suomi-vieraat saapuvat ihan pian! Edellisistä Suomi-vieraista onkin aikaa jo melkein vuosi, joten kyllä nämä vierailut nykyään todella harvinaista herkkua meille ovat. Palailen blogini pariin taas Suomi-vieraiden jälkeen. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Onko piilaaksolainen onnellinen?

Työaikani ovat nyt kesällä vaihtuneet iltavuoroista aamu- ja päivätöiksi. Niinpä olen "päässyt" minäkin jo nauttimaan piilaaksolaisista työmatkaruuhkista. Ruuhkat toki ovat olleet tuttuja jo ennestäänkin, mutta nyt olen ollut työmatkalainen minäkin ja aikataulu tahtoo painaa päälle ainakin aamuisin. 

Liikennettä piisaa 24/7. Kuvanottohetkellä moottoritiellä oli vielä hyvinkin väljää.

Kuinka tämä postaus syntyi?

Kiropraktikkoni antoi minulle jo keväällä yhden venyttävän harjoitteen ja käski tehdä sitä aina, kun olen auton ratissa liikennevaloissa odottamassa liikkeellelähtöä. Kun hän ohjeistettuaan näki yllättyneen ilmeeni hän jatkoi, että älä huoli, ei täällä kukaan katso mitä toiset autoissaan puuhaavat. Ja niin tilanne täällä kyllä onkin. Ei ketään kiinnosta, jos meikkaat, syöt eväitä tai lakkaat kynsiä punaisen liikennevalon palaessa. 

Mutta minä tein poikkeuksen. Nimittäin niihin aikoihin, kun lähdin näitä työmatkojani Piilaakson aamuruuhkissa ajelemaan, oltiin vastikään julkaistu jälleen kerran yksi onnellisuustilasto. Suomi keikkui tilaston kärjessä. Tämä sai minut miettimään, näyttävätkö piilaaksolaiset onnellisilta. Niinpä olen hiukan salaa seurannut muita autoilijoita rattini takaa ja olen yrittänyt päätellä heidän yleisilmeistään, ovatko he onnellisia vai eivät. Mitkä tekijät mahdollisesti vaikuttavat piilaaksolaisten onnellisuuteen tai onnettomuuteen? Tässä postauksessa siis hiukan aamuruuhkassa ja auton ratissa käymääni ajatuksenjuoksua.

Yleisilme positiivinen

Valtaosa autoilijoista näyttää kasvoiltaan positiivisilta. Jokaisena aamuna on paistanut aurinko, joten se edesauttanee myös aurinkoisia ilmeitä. Toisin voisi olla sadeilman vallitessa. Aurinkoisen sään vaikutus positiiviseen yleisilmeeseen sai minut miettimään vastaavan seurannan tekoa Suomessa. Marraskuussa ja kesä-heinäkuussa suomalaisautoilijoiden ilmeissä mahtaa olla selkeä ero. Ainakaan oma naamani ei tasan tarkkaan näytä yhtä hilpeälle marraskuisena ja heinäkuisena aamuna. 

Mitkä muut tekijät voivat vaikuttaa piilaaksolaisten onnellisuuteen? Joku on varmasti päässyt täällä unelmiensa työpaikkaan, teknologiakehityksen kärkikahinoihin, ja tuntee olevansa matkalla uransa huipulle. Tai ehkäpä on jo siellä. Ja huipulta näkee aina pitkälle. Omalla työllä on merkitystä, kun tulokset saavuttavat päivänvalon ja niistä kirjoitetaan kansainvälisiä medioita myöten. Piilaaksossa sitä ja Piilaaksossa myös tätä. Tunne "minäkin olin kehittämässä tuota uutuustuotetta" saa ponnistelemaan jatkossakin.

Toinen on ehkä onnistunut juuri tekemään unelmiensa asuntokaupat. Näillä markkinoilla se vaatii todella paksua lompakkoa sekä taivaankannen oikeaa asentoa. Muutoin upporikkaat kiinalaiset tekevät nenän edessäsi käteiskaupan tarjoten reilusti yli pyyntihinnan ja jäät nuolemaan näppejäsi. 

Entäpä tuo nuori latinomies sitten. Hän on selvästi ostanut unelmiensa auton. Hänen hymynsä on leveä ja suupielensä ovat kohonneet kattoon asti. Paitsi ettei hänen autossaan ole kattoa. Unelma-autonsa näyttäisi olevan avo-Mustang. Työmatkansa näyttäisi taittuvan iloisissa merkeissä.

Varjostavat seikat

Mutta sitten näen liikenteessä heitäkin, joiden ilmeistä paistavat huolet ja murheellisuus. Mitkä mahtavat olla ne piilaaksolaiset tekijät, jotka painavat mieltä matalaksi?  

Piilaaksossa useiden oleskelua leimaa tietty väliaikaisuus tai määräaikaisuus. Jotkut ovat tulleet tietyn kestoiselle työkomennukselle. Myös viisumikuviot muistuttavat tänne muuttaneita ainakin alkuaikoina, että kyseessä on vain määräaikainen lupa olla maassa. Joillakin häämöttää kalenterissa jo viisuminsa päättymispäivä. Jos uutta viisumia ei heru, tai se ei tipahda syliin ajallaan, on maasta poistuminen pakollista. On jätettävä taakse nykyinen työpaikka ja kaikki tämä, tykkäsi tai ei. Joillakin kenties Green Card -prosessi on venynyt ja tämä tuo oman tuskansa. Odottavan aika on pitkä ja tulevaisuuden suunnitelmista täytyy löytyä versiot A, B ja C. Laittomasti maassa olevien tilanne on toki sitten jo oma lukunsa. Heidän onnellisuuteen ja onnettomuuteen vaikuttavia tekijöitä en lähde tässä postauksessa ruotimaan. 

Nuorillehan väliaikaisuus voi olla vielä seikkailua. Elämänjanoa, eikä asettumisesta aloilleen tarvitse ottaa niskalenkkiä. Perheellisille väliaikaisuus voi olla raastavaakin. Missä on koti? Mikä tuntuu kodille, jos tiedossa on, että täällä vietetään vain vuosi tai kaksi? Lisäksi kaikkihan eivät ole syystä tai toisesta muuttaneet Piilaaksoon perheinä, vaan osa perheestä on jäänyt omaan kotimaahansa. Pitkät välimatkat ja aikaerot rakkaimpiin tuovat ikävää kuilua. 

Lähes kaikkien hartioita täällä painaa myös paikallisten asumiskustannusten jatkuva nousu. Jotkut joutuvat tekemään kahta tai kolmea työtä kyetäkseen maksamaan vuokransa. Tällöin yhteinen aika perheen kanssa jää vähäiseksi. Jotkut taas joutuvat muuttamaan vuoden välein, jos ja kun rahat eivät riitä vuotuiseen vuokrankorotukseen. Muutto ei täällä ole pelkkä muutto. Edullisemmat vuokra-asunnot ovat tyypillisesti aina vain kauempana laaksosta, mikä tietää monille työmatkan pidentymistä. Lisää ruuhkissa ajamista tai junassa istumista. Lapsiperheille muutto tuo usein mukanaan myös lasten koulun vaihtumisen ja tätä myötä kaveripiirin muuttumisen. 

Mutta katsopas tuota aasialaismiestä! Hänhän on onnensa kukkuloilla. Hän lepertelee takapenkillä touhuavalle tyttärelleen. Lepertely vaikuttaa miehen ajotyyliinkin. Vauhtinsa on mateleva, aivan liian mateleva piilaaksolaiseen iltapäiväruuhkaan. Harmi kyllä, hän ei myöskään näytä seuraavan liikenteen kulkua tarkasti. Ohitan hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä minä haluan kotiin vielä tämän päivän aikana!

Matkalla töistä kotiin, matelua. Niin matelua, että ehti kuvankin takana olevasta jonosta ottamaan.

Tällaisia ajatuksia ratin takaa. Huomenna koittaa jälleen arki ja maanantai ja työmatkani taitaa taittua taas ihmisten kuvitteellisia elämäntilanteita pohtien. Ihan kivaa ajanvietettä stop and go -liikenteeseen. Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

100 000. lukija löytyi ja pari sanaa Kalifornian helleaallosta

Arvatkaapas mitä? Niin vain kävi, että 100 000 sivunäytön raja blogissani ylittyi viime viikolla. Jihuu! Tasalukeman omalle näytölleen saanut henkilö ilmoittautui minulle sähköpostitse. Ja ketä arpaonni sitten suosikaan? Onni potkaisi Timo-nimistä herraa Suomesta. Onnittelut vielä kerran Timolle! Lupaamani pieni herkkupaketti lähti postiin tänään.

No kuinka kävi lupaamani lohdutuspalkinnon? Lukijaa numero 100 001 ei löytynyt. Ja koska blogini laskuri raksuttaa tällä hetkellä jo kohdalla 100 300 ja risat, katson arvonnan päättyneeksi. Niinpä lohdutuspalkinto jää tällä kertaa jakamatta. Hieno juttu kuitenkin, että 100 000. lukija valikoitui. Ja minuahan tämä arvonta jännitti taatusti enemmän kuin ketään lukijaa.

Ilmeisesti vastaavaa, blogin sivunäyttöjen lukumäärään perustuvaa arvontaa blogimaailmassa ei aikaisemmin ole ollut, joten saatoinpa sattumalta keksiä jotakin aivan uutta pistäessäni tämän leikkimielisen arvonnan pystyyn. Jos joku toinen bloggaaja haluaa käyttää samaa hauskaa tapaa, olisi mukava, jos tämä alkuperäisen arvontaidean esittänyt blogini mainittaisiin. :-) 

Missä noin muuten mennään?

Niin, olen nyt siis jo takaisin Kaliforniassa ja Kalifornia ottikin minut vastaan lämmöllä. Ja todellakin lämmöllä, isolla L-kirjaimella. Tässä alla ensimmäisen Kalifornia-päiväni lämpötilat ja ennusteet Suomesta palattuani:

Vielä alkuillastakin lämpötila oli +40 C . Kävellessämme ukkokullan kanssa läheiseen ravintolaan syömään tuntui, kuin tuulenvirekin olisi puhallettu hiustenkuivaajalla. Samoin suojatievalojen metalliset painikkeet katutolpissa olivat tulikuumia. Huh huh! Lisäksi iltapäivästä ja illasta alkoi puhelimiimme tulla pakkosyötöllä varoitusviestejä helleaallosta. Suomi-liittymääni nämä pakkosyötetyt viestit tulivat myös espanjaksi ja vietnamin kielellä. Kuvastaa jälleen hyvin Piilaakson kulttuurien kirjoa tämä eri kielillä viestittely. Viestissä jaetun linkin takana neuvottiin mm. minne voi mennä vilvoittelemaan (ns. Cooling Centers), jos itsellä ei ole asunnossa ilmastointia.

Pakkosyötöllä lähetetty hätätilannevaroitus helleaallosta. Aiempia kokemuksiani näistä pakkosyötöllä lähetetyistä varoitus- tai hätäviesteistä ovat olleet lapsikaappauksiin liittyvät tekstiviestit, joista kirjoitin jo vuonna 2015 täällä.

Sen verran tässä on pitänyt nyt hulinaa ja huisketta, että postauksissani onkin päässyt tulemaan jopa kolmen viikon tauko. Ensi postauksessani paljastuu kuitenkin yksi syy, mistä tämä radiohiljaisuus blogini puolella on johtunut. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!