Kuusi vuotta

Facebook muistuttaa kuuden vuoden takaisesta kuvastani. Se on otettu Oulun lentokentällä ja siinä kuplii kaksi lasillista skumppaa. Kuvatekstiksi olen kirjoittanut: "Tässä sitä nyt ollaan, uuden ja erilaisen elämän kynnyksellä. Enpä tiedä mitä se tuo tullessaan, mutta lähden sitä nyt tutkailemaan. Malja sille!"

Olimme muuttomatkalla Piilaaksoon. Viiden matkalaukun kanssa. Ja mehän tulimme tänne alunperin siis vain vuodeksi. Että katsotaan, mikä paikka se tämä Piilaakso oikein on ja kuinka me täällä viihdymme. No, nyt olemme viihtyneet kuusi vuotta ja pari päivää päälle. En kerta kaikkiaan tiedä, mihin tuo aika on hujahtanut. Niinpä aion katsella vähän peruutuspeiliin ja muistella menneitä. Millaisia vaiheita muiden muassa tuo kuusi vuotta on sisällään pitänyt.

Lähtökohdat

Tuolloin lentokentällä meillä oli takataskuissamme painotuoreet viisumit. Suurlähetystö Helsingissä oli remontissa, joten meidän kohdalla viisumihaastattelu tapahtui konsulaatissa. Minun viisumini tosin oli aluksi aivan rupusellainen, sillä emme olleet viisuminhakuhetkellä naimisissa. USA:n viisumikäytännöissä ei oikein avopuolisoja tunnusteta ja niinpä sain ensimmäiseksi viisumikseni vain turistiviisumin. Kuten alkuajoilta asti blogiani seuranneet muistanevatkin, kantapään kautta sitten opin, että viisumillani todellakin olisi saanut olla maassa vain kuusi kuukautta vuodessa. Tästä kantapääoppimisesta minulla oli lukuisia epämiellyttäviä episodeja lentokenttien rajatarkastuksissa. Turistiviisumini ei tietenkään sallinut myöskään työntekoa, nimensä mukaisesti.

Tulimme tänne siis kesäkuun loppupuolella 2014 ja ukkokulta aloitti työt 1. heinäkuuta. Minä tulin viettämään tänne aivan aluksi kuuden viikon kesäloman. Kyllä, kuusi viikkoa. Niistä kaksi oli suomalaisen työnantajani lomautusviikkoja ja loput neljä pitämättömiä lomiani. Olin tehnyt viimeisen vuoden - puolitoista töitä kuin hullu ja lomia oli jäänyt aika lailla rästiin. Nyt ne lomaviikot tulivat pidettäviksi satumaiseen saumaan. Nuo ensimmäiset yhteiset viikot olivat kyllä uuden alun kannalta todella tärkeät. Saimme yhdessä maistella uutta arkea ukkokullan aloittaessa työt ja minun makustellessa kotirouvan elämää. Saimme haistella tulevan kotimme sijaintia, minne lopulta Piilaaksossa muuttaisimme. Ja se uusi arki, kyllä se vaati monenmoista opettelua, uunien Fahrenheiteista lähtien. Pitkän kesälomani jälkeen palasin Suomeen saattamaan silloiset työtehtäväni maaleihinsa ja lokakuussa 2014 jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle, kiitos upean suomalaisen systeemin! Palasin Piilaaksoon, missä ukkokulta oli jatkanut töidensä paiskimista koko sen ajan.

Mihinkäs sitten omassa elämässäni nuo kuusi vuotta ovat uponneet?

Kaisan kuusi vuotta

Ensimmäiseen pariin vuoteen en siis ollut oikeutettu työskentelemään USA:ssa, mutta minulla oli työpaikka Suomessa aina loppuvuoteen 2017 saakka. Vuorotteluvapaani aikana oleskeluni USA:ssa siis karahti viisumini vuoksi kiville, joten olin pakotettu palaamaan Suomeen. Tai siis ainakin poistumaan Yhdysvalloista. Palasin töihin. Veri veti kuitenkin takaisin Kaliforniaan, joten ei muuta kuin naimisiin ukkokullan kanssa, jotta minulle voitiin anoa uutta ja parempaa aviopuolison viisumia. Kun uuden viisumihaastattelun aika koitti, kapuloita rattaisiin iski umpisuoli. Jouduin umpisuolileikkaukseen. En unohda tuon saakelin suolenpätkän valitsemaa ajankohtaa koskaan! Lopulta uusi viisumi oli kourassani ja silloinen pomoni myönsi minulle vielä 10 kk palkattoman vapaan. Pomoni saatesanat olivat, että tämän vapaan aikana minun täytyy päättää tulenko takaisin vai en. No, lopulta päätöstä ei tarvinnut tehdä itse, sillä tuona aikana työpaikallamme alkoivat YT-neuvottelut. Palasin töihin odottamaan YT-päätökset ja niinhän siinä kävi, että YT-kirves heilahti kohdallani. Työurani Suomessa oli päättynyt.

Alkuvuodesta 2018 aloitin etsimään töitä Piilaaksosta, sillä olimme onnekkaina saaneet jo Green Cardit, pysyvät oleskeluluvat Yhdysvaltoihin. Green Cardiin kuuluu työlupa automaattisesti. Ehdin olla työttömänä, elämäni ensimmäistä kertaa noin 3,5 kk, kunnes helmikuussa työnhaussa tärppäsi. Olin saanut jalkani amerikkalaisen työelämän oven väliin, jes! Olin töissä liki kaksi vuotta, kunnes tämän vuoden tammikuussa päätin irtisanoutua. Loppuaika työpaikallani oli jo aika tuskaisaa ja oikeastaan, kun näin jälkeenpäin ajattelen, vaakakuppeihin kohdallani asettuivat työ ja parisuhde. Kummanko halusin voivan hyvin? Kumpaan panostaa? Niin paljon tajusin tuon kyseisen työn syövän silloista elämänlaatuani. Se siis vaikutti jo meidän parisuhteeseemme, eikä suinkaan positiivisella tavalla. Pidän siis silloista päätöstäni irtisanoutumisesta edelleen hyvänä.

Kevään 2020 suunnitelmani olivat tietenkin jotakin aivan muuta, mitä lopulta toteutui. Nyt olen ollut viimeiset viisi kuukautta ilman työtä. Yhtä työpaikkaa itse asiassa tässä koronakevään aikana hainkin, mutta se homma kaatui vähän omaan mahdottomuuteensa ja jätin hakuleikin kesken. No, työnhaku ei varmasti tule olemaan helppoa jatkossakaan, sillä täällähän on oikeasti sitten se miljoona hakijaa, kun työnhakumarkkinat alkavat taas aktivoitua. Isoja irtisanomisia ja lomautuksia on pyyhkinyt viikoittaisina tuulina Piilaaksossakin.

Kuuden vuoden kodit

Kuuden vuoden aikana myös kodit ovat vaihtuneet. Kuudessa vuodessa olemme asuneet kolmessa eri kaupungissa ja viidessä eri kodissa. Tämä ei kuitenkaan ole mennyt "noin vuosi per koti" -tahtia, e-hei. Ensimmäiset pari kuukautta saimme asua ukkokullan työnantajan tarjoamassa asunnossa Mountain View'ssa. Tämä etu kuului ns. relokaatiopakettiin. Tämä asunto ei kuitenkaan ollut vielä tyhjillään saavuttuamme maahan, joten ensimmäisen viikon asuimme kerrostalokaksiossa San Josessa. Siinä ei ollut edes parveketta ja ilmastointilaite puhalsi suoraan sänkyyn. Asunto oli koko ajan joko liian kuuma tai kylmä.

Ihka ensimmäinen kotimme San Josessa. Tässä oli yllättävän pieni tiskiallas. :-D



Koti oli valmiiksi kalustettu ja hyvä niin, sillä vain viiden matkalaukun kanssa maahan saavuimme.


Viikon jälkeen sokkeloinen kaksio Mountain View'ssa oli vapaana ja siirsimme muuttokuormamme eli ne viisi matkalaukkua uuteen kotiin. Koti oli pohjakerroksessa. Siellä oli sentään se parveke, mutta yläkerrassamme asui "norsu". Tässä vaiheessa alkoi raivokas kalustaminen. Koska aikeenamme oli viettää Piilaaksossa vain se vuosi, liki kaikki kalusteet keittiön ruokailupöytää ja -tuoleja lukuunottamatta hankittiin Ikeasta. (Voin kertoa, että iso osa noista kalusteista on edelleen käytössä.)

Kun ukkokullan työnantajan tarjoamat, meille ilmaiset asumiskuukaudet oli ns. lusittu, oli aika etsiä uusi koti. Silloisen asunnon sijainti oli niin ideaali ukkokullan työmatkan kannalta, että päätimme pysytellä samassa taloyhtiössä. Muutimme tien toiselle puolelle, nyt kaksikerroksiseen townhouse-tyyppiseen kotiimme. Vieraille oli tarjota oma huone ja siihen aikaan meillä kävikin mukavasti Suomi-vieraita. Tuossa kodissa meillä vierähti kaksi vuotta. Kunnes sitten vuokran suuruus kertakaikkisesti karkasi käsistä ja alkoi jälleen uuden kodin etsintä.

Seuraavaksi muutimme kaksikerroksiseen luhtitaloon Sunnyvalessa. Valitsimme kaksion toisesta kerroksesta, ei enää norsuja, kiitos. Parvekkeita oli kaksi. Siellä viihdyimme kolme vuotta. Noita vuosia ilahduttivat oma pieni kasviplantaasi, tietenkin päivittäisillä vierailuilla käyvä Gordo-kissa sekä omalaatuinen kanadalainen naapurimme, kanukki, hahah. Kolmantena vuonna taloyhtiön managerointi laski kuitenkin yllättäen kuin lehmänhäntä ja oli parempi vaihtaa taas maisemaa. Jälleen uusi koti etsintään. Tällä kertaa se löytyi liki viime tingassa, kuitenkin samasta kaupungista, mutta tällä kertaa omakotitaloalueelta. Ja tässä nykyisessä olemme asuneet jo yli vuoden. Neliöitä on lisää ja parvekkeet ovat vaihtuneet omaksi takapihaksi. Huh, melkein hiki tuli, kun muistelenkaan noita kaikkia muuttojamme.

Ensimmäisen pidempiaikaisen kotimme edustalla kasvoi koivu. Se muistutti minua aina synnyinmaastani Suomesta ja sen valoisista kesistä.

Kuudessa vuodessa tottuu

Ja voi kuinka sitä alkuaikoina riittikin ihmeteltävää. Hämmennystä aiheuttivat kodeista tyystin puuttuvat eteiset sekä puolikkaan ammeen kokoiset tiskialtaat. Autojen konepellit ylettyivät minua, pitkää ihmistä otsan korkeudelle. Nykyisin pitsasiivun dippaaminen Ranch-kastikkeeseen kuulostaa jo ihan normaalille, samoin tuntemattomien huikkaamat pienet kehut, kuten esimerkiksi sushikauppiaan kehaisut kasvojesi ihosta. Kuudessa vuodessa näihinkin on siis jo tottunut. Myös amerikkalainen pankkimaailma verkkopankkeineen on ottanut kuudessa vuodessa ison harppauksen eteenpäin. Ja miten ihanaa, en enää saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, jos joudun soittamaan jonnekin. Lisäksi jopa veden tilaaminen ravintolassa ameörikan aksentilla menee jo kuin vettä vaan. Brittiaksentilla sitä ei nimittäin onnistunut aina saamaan.

Muistan huvittuneeni amerikkalaisista autokaupoista. Nekin olivat aivan kuin elokuvista kimaltelevine killuttimineen. Vain kuulakärkikynää sormissaan napsutteleva automyyjä puuttui kuvasta.


Yllätyksekseni huomasin, etten ollut aikaisempina Kaliforniassa asumisen vuosipäivinä tällaista katsausta kirjoittanutkaan. Nyt sille löytyi aikaa ja ehkä vähän tilaustakin, joten tällaisia muistelmia tällä kertaa. Postauksen kaikki kuvat ovat kesältä 2014. Nyt sanon teille taas hello, hi ja halipatsuippa!