Istun lentokentällä Oulussa. Edessäni on lasi kuohuvaa. Se perinteinen, jonka pyrin nauttimaan joka kerta, kun olen palaamassa Suomesta Kaliforniaan. Yllättäen lasilliselle jäi aikaa myös tällä kertaa. Olin varautunut jälleen armottomaan lomakehässäkkään check-in-tiskillä. Siihen, jonka pandemia toi Yhdysvaltoihin matkustaville mukanaan. Mutta tällä kertaa kaikki meneekin jouhevasti. Lentokenttävirkailija on ajantasalla nykysäädöksistä, eikä satasivuisia monistenivaskoita ja ohjeopuksia tarvitse tiskillä plärätä.
Tuon lentokenttäkuohuvan nautiskelun aikana minun on ollut tapana tehdä mielessäni pientä yhteenvetoa tapahtumista ja kaikesta kokemastani Suomessa. Sainko tarvittavat asiat hoidetuiksi? Jäikö jokin ensi kertaan roikkumaan? Ketä tapasin? Kuka jäi tapaamatta? Missä kaikkialla tulin käyneeksi? Mitä kaikkia ihania ruokia jään taas kaipaamaan? Paljonko ajokilometrejä tällä kertaa ja mikä oli tämänkertainen "oli sekin tapaus"-kommellus?
Tällä kertaa oloni lasillisen ääressä on erityisen pöllämystynyt. Olen ollut Suomessa neljä viikkoa. Neljä viikkoa tukka putkella. Kuinka ennen matkaa ajattelin, että nyt on kerrankin aikaa. On paljon hoidettavia asioitakin, mutta että neljä viikkoa. Siinä ajassahan ehtii vaikka mitä. Haaveilin, kuinka käyn hierojalla kerran viikossa. Laitan jumiutuneet hartiani lupsakkaan kuntoon. Kuinka käyn rennosti lounaalla hyvien ystävieni ja ex-työkavereideni kanssa. Siis sillä tavalla rennosti, ilman minuuttiaikataulua. Tapaan vihdoin myös heitä, joille viime vuonna jouduin elämäntilanteeni vuoksi sanomaan "sorry, nyt en ehdi enkä jaksa." Tapaan sukulaisiani. Vaihdetaan kuulumisia kiireettä. Tarkoitus oli tehdä myös matka Israeliin. Mennä tapaamaan työkomennuksella olevaa suomalaisystävää. Säästyä yhdeltä aikaerorasitukselta lisää ja tehdä reissu Suomesta käsin.
Hah, kuinka väärässä olinkaan kaikissa näissä! Nimittäin kiirehän siinä taas tuli, ihan kaiken kanssa. En ehtinyt hierojalle. En Israeliin. Enhän minä ehtinyt edes Helsinkiin!
Mutta että neljä viikkoa. Miten ei muka ehdi? Ehkä ne olivat ne yllättävät käänteet ja aikataulut, joihin en itse voinut vaikuttaa. Ehkä nälkä kasvoi syödessä. Sovinko taas tapaamisia liikaa? Mutta kun sitä aikaa piti kerrankin olla... Ehkä ulkosuomalaisen kello tikittää Suomessa nopeammin. Tai jotain. Joku jippo siinä täytyy olla. Ei neljä viikkoa voi mennä näin nopeasti!
Lentokentällä on tunne, että vihdoinkin stressi helpottaa. Todellakin helpottaa, vaikka paluumatka kotiin kolmella lennolla ja yhdellä superlyhyellä vaihtoajalla on vasta alkamassa. Yhtä aikaa myös surettaa. On haikea jättää kauaksi kaikki tämä, mikä on Suomessa. Suomen luontokin jää juuri kauneimmilleen, kun kaikki on tuoreen vihreää. Toisaalta olen kuitenkin onnellinen, koska kaikki ne lukuisat ihanat tapaamiset tuovat iloa ja muistoja vielä pitkäksi aikaa. Läpikäyn niitä mielessäni vielä useasti, kun pääsen kotiin. Juuri nyt olo on kuitenkin kuin jyrän alle jääneellä. Uuvuttaa. Mutta onnen tunne pohjalla vihjaa, että kaikki se säätäminen ja minuuttiaikataulutus olivat ehkä sittenkin sen kaiken väärti.
Lopputulemana totean, että mikään aika ei siis riitä. Olinpa Suomessa kaksi tai neljä viikkoa, niin lopputulos on sama. Minuuttiaikataulua ja uupumus. Vaisujen pandemiavuosien jälkeen sosiaalisten kanssakäymisten ilotulitus vie varmasti omalla tavallaan voimia jo sekin. Myös tämän Suomi-visiitin loppupuolella lupaan itselleni, ettei koskaan enää tällaista päätöntä menoa. Muista, ei koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että tuo lupaus rikkoontuu heti seuraavalla kerralla, kun Suomen valtiorajan taas ylitän. Koska se kaikki on kuitenkin niin ihanaa. Se on kai sitä Suomessa vierailevan ulkosuomalaisen elämää se.
Paluu laaksoon
Neljä viikkoa on saanut lahjakkaasti unohtamaan myös arjen rutiinit Piilaaksossa. Ensimmäiset päivät soljuvat hapuillen, pienen jet lagin siivittäminä. Sekavista unirytmeistä johtuen ajatukset eivät ole vielä kirkkaimmillaan. Kirittävänä on kymmenen tunnin aikaero. Onneksi se on tänne länteen matkatessa kuitenkin aina helpompaa.
Sanotaan, että unohtuneet arkirutiinit ovat hyvän loman merkki. Tämän Suomi-visiitin jälkeen tunnen kuitenkin olevani uuden loman tarpeessa. Kuukauden kiire Suomessa vei mehut. Nyt olisi uusi hyvinvointiretriitti tai all inclusive -loma tervetullut. No, eiköhän arki lähde tästä pikku hiljaa rullaamaan ilman niitäkin.
Kiitos kaikille tapaamisestamme Suomessa. Tänä aamuna sain noutaa lounaspöytään antimia omalta kasvimaalta. Kiitos siis myös teille, jotka kävitte kasvimaatamme kastelemassa Suomi-viikkojen aikana.
Näihin kuviin ja tunnelmiin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti