Elämää uudessa kodissa: pari ratkennutta mysteeriä

Blogini on ollut taas hetken hattuhyllyllä ja syy taukoon selvinnee ensi postauksessa. Tällä kertaa kirjoittelen kuitenkin parista mysteeristä, jotka uudessa kodissa asuessamme ovat eteen putkahtaneet. Nyt mysteerit ovat ratkenneet.

Mustan kissan arvoitus

Olimme asuneet uudessa kodissamme vasta noin parin viikon ajan, kun eräänä viikonloppuna pihallemme ilmestyi musta kissa. Kissa kiehnäsi maassa automme luona, oli heti tosi tuttavallinen ja huomionkipeä. Kissalla ei ollut minkäänlaista pantaa ja etukulmahampaansa olivat terävät kuin mitkäkin. Samoin kynnet tuolla katilla olivat todella pitkät ja terävät, mutta kissan turkki oli kuitenkin todella kiiltävä ja hyvässä kunnossa. Pohdimme heti, olisiko kissa jonkun oma vai voisiko se olla kulkukissa. 

Aikaa kului ehkä viikko ja kissa tupsahti pihallemme uudestaan. Tällä kertaa se myös maukui, melkeinpä sydäntä riipovalla äänellä. Kissa oli selvästi vailla jotakin. Päätimme tarjota kissalle ainakin vettä. Kissa tassuttelikin rohkeasti meille sisälle, toki tutkien jokaisen nurkan mihin kissan sisällä päästimme. Kun laitoimme vesikupin tarjolle, niin kylläpä vain vesi maistui! Kova jano oli raukalla. Lopulta tarjosimme kissalle myös vähän tonnikalaa, joka sekin tuntui maistuvan jonkin verran. Olisikohan se kuitenkin koditon kissa, pohdimme. Saatuaan janonsa sammutettua ja masuansa täytettyä, kissa hyppäsi sohvallemme ja meni kerälle nukkumaan. Kissa vietti meillä tuolloin monta tuntia, mutta yön yli emme uskaltaneet kissaa meillä pitää. 

Mysteerikissa ensimmäistä kertaa kylässä.

Kyselimme myöhemmin lähinaapurustolta, olisiko kissa heidän, mutta kukaan ei kissaa omakseen tunnustanut. Toisinaan se saattoi maukua viereisen lapsiperheenkin talon ovella. Viikkojen kuluessa kissa pyrki meille maukuen sisälle pari muutakin kertaa. 

Kissan mahdollinen kodittomuus vaivasi meitä sen verran, että päätimme viedä kissan seuraavalla mahdollisella kerralla löytöeläinkotiin tutkittavaksi. Lähin löytöeläinkoti, jossa voi tutkituttaa onko eläimellä mikrosiru, sijaitsee meiltä noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Saimme ystäväpariskunnalta kissankuljetushäkin lainaksi, jotta voisimme kissan vaivatta saattaa ammattilaisten käsiin. 

Olimme siis täysin varustautuneita kissan kiinnisaamiseksi. Mutta mitä tekikään kissa? Kissa teki katoamistempun ainakin kuukaudeksi! Aivan kuin se olisi laserkatseellaan nähnyt, että kissankuljetuskoppi odotti sitä autotallissamme. Hahah. 

Kunnes sitten lopultakin eräänä sunnuntaina onni potkaisi. Kissa ilmestyi taas meille, kiehnäsi tällä kertaa villisti pihakasvustomme kanssa ja maukui sitten jälleen sisälle. Lopulta saimme houkuteltua kissan koppiin ja matka löytöeläinkotiin alkoi. 

Ennen kuin saimme kissan houkuteltua koppiin, kissa hyppäsi jo autoomme autonoven ollessa auki. Ja näyttikö katti meille tässä kohtaa kieltä? Hi hii. 

Perillä löytöeläinkodissa minua jännitti. Olisiko kissalla tunnistesirua, joka paljastaisi sen taustat? Ja kappas, kissalla oli mikrosiru. Kissalla oli siis omistaja, jonka kotiosoitetta ei tietenkään meille tietoturvasyistä kerrottu. Samalla selvisi kissan nimi Zoba ja kissan ikä. Olimme luulleet kissaa melko pennuksi kissan siron koon vuoksi, mutta Zoballahan olikin ikää jo 11,5 vuotta! Sirulukija paljasti myös Zoban tuhmuudet: Kissa ei suinkaan ollut kyseisessä löytöeläinkodissa ensimmäistä kertaa. Tämä oli Zoballe jo kolmas kerta, kun hänet oli tuotu löytökissana suojaan. Taitaa siis olla vanha konkari omilla pienillä (tai isoilla) tutkimusmatkoillaan.

Tiedot kissan kodista helpottivat ja kissa jäi löytöeläinkotiin omistajansa noutoa odottamaan. Me saimme kissan tiedot paperilla ja olisimme kuulemma voineet myöhemmin soittaa ja kysellä, joko kissa oli haettu kotiinsa. Soittoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä jo seuraavalla viikolla kissa maukui naapurin oven takana. Zoba oli palannut mielipuuhiinsa, seikkailemaan. Viime aikoina emme ole Zobaa nähneet, mutta eiköhän katti palaa taas jonakin päivänä meitä ilostuttamaan. 

Lopuksi vielä toinen ratkennut mysteeri:

Se yksi sitruspuu... 

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka jo ensimmäisessä, uutta kotiamme koskevassa postauksessani mainitsin pari sitruspuuta, joiden lajista meillä ei vielä silloin ollut tietoa. Nyt on toisen sitruspuun laji selvinnyt! Kyseessä on appelsiinipuu! Jippii! Jo pari kolme viikkoa sitten saimme amerikkalaiset ystävämme kylään ja he tunnistivat heti, että kyseessä on appelsiinipuu. Tuolloin hedelmien raakileet olivat edelleen tosi pieniä, joten lajitunnistus itselleni oli vielä hankalaa. Mutta tänään, raakileet ovat saaneet jo mukavasti kokoa ja kyllähän ne alkavat muodoiltaan kovasti appelsiineja muistuttamaan. Ehkäpä siis tammikuussa saan poimia ikioman kypsän appelsiinin puusta ja maistaa omaa satoa. Voi minua onnentyttöä!

Raakileet ovat kasvaneet ihan parissa viikossa jo tähän kokoonsa. Siis omia appelsiineja luvassa, OMG!

Onneksemme appelsiinipuu ei kasva etupihalla, vaan enemmänkin sivulla, talon suojissa, joten toivon mukaan puun hedelmät eivät ole yhtä alttiita voroille kuin viikunamme olivat. Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!