Paluuyrityksiä arkeen

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta tuntuu, etten saa mitään näppäimistölle asti. Ajatuksetkin harhailevat pahemman kerran, eikä keskittymiskykyä ole. Konkarikirjoittajien viisaita ohjeita lukeneena kirjoittamisen pään saa kuulemma auki ainoastaan kirjoittamalla. Pitää kirjoittaa edes jotakin. Edes vartti päivässä. Tämä postaus on nyt sitten sitä jotakin. Että saisin palauteltua itseäni kirjoittamisen pariin takaisin.

Suomessa tontin rajalla voi kasvaa orapihlaja-aita. Meillä aidan virkaa toimittavat muiden puskien lisäksi myös muotoonleikatut appelsiini- ja sitruunapuu. Muotoonleikkaus rokottaa harmillisesti saatavaa hedelmäsatoa, mutta tänä talvena näyttää sato hyvälle!

Palasin viime viikolla Suomesta Piilaaksoon. Takanani on elämäni rankin syksy. Tai oikeastaan elämäni rankin puoli vuotta. Lähdin syyskuussa Suomeen kahdeksi viikoksi, mutta vietin siellä lopulta 2,5 kuukautta! On kylläkin heppoista käyttää sanaa "viettää", se kun kuulostaa omiin korviini lähinnä lomailulta. Minulle viikot Suomessa eivät olleet lomailua, sillä syksyni Suomessa oli paitsi hyvin surullista, myös äärimmäisen kiireistä ja stressaavaa aikaa. Kauhistuisitte, jos kertoisin sen kaiken. Kun muutama ystävä pysyi suht koht ajantasalla kaikista noiden viikkojen aikana tapahtuneista käänteistä, heidän kommenttinsa olivat: "Huh huh, hengästyttää pelkästään kuulla tuosta kaikesta!". 

Marraskuun loppupuolella huomasinkin, etten muista viimeisestä 1,5 kuukaudesta oikein mitään. On pitänyt katsella kännykästä kuvia, mitä kaikkea tuohon ajanjaksoon elämässäni on mahtunut. Ainakin tulin järjestäneeksi hautajaiset, valmistelin perunkirjat, tyhjensin lapsuudenkotini ja kilpailutin kiinteistövälittäjän. Sattui ja tapahtui myös muuta ikävää, mutta niistä ei tässä sen enempää. Mutta sainpa survottua tiukkaan aikatauluun osallistumiseni hyvän ystäväni väitöstilaisuuteenkin. Se oli ihana, yhden iltapäivän mittainen irtiotto siitä kaikesta muusta. 

Fyysisesti kaikkein rankinta oli lapsuudenkotini tyhjentäminen. Tiedän joidenkin tyhjentäneen omakotitalojaan puoli vuotta tai vuoden, mutta minulla ei ulkosuomalaisena ollut sellaiseen ajan venyttämiseen mahdollisuutta. Meillä ulkosuomalaisilla kun on vain tietty maksimilukumäärä päiviä, jotka voimme Suomen kamaralla olla ilman inhottavaa lisäbyrokratiaa. Minä pystyin irrottamaan talon tyhjennykselle aikaa tasan kuusi viikkoa. Lopulta taisin puristaa sen viiteen. Tietenkään talojen tyhjennysurakat eivät ole suoraan vertailtavissa keskenään, mutta voin kertoa, että kun asuinneliöitä on yli sata ja toinen mokoma erinäköistä varastotilaa siihen päälle, niin niihin neliöihin mahtuu aivan helvetisti tavaraa! 40 vuoden aikana kertynyttä. Että esimerkiksi puutarhakalustojakin piti olla kaksi kokonaista sarjaa! 

On varmasti väärin käyttää sanaa onnellinen seuraavassa yhteydessä, mutta käytän sitä kuitenkin: Nimittäin, taloa tyhjentäessäni ja tuon loppumattomalta tuntuvan urakan alla rimpuillessani ajattelin, että onnellisia ovat he, joiden vanhempi tai vanhemmat ovat ikääntyessään jo muuttaneet omakotitaloistaan pienempiin asuntoihin. Paitsi että kerrostalo-osakkeessa neliöitä ja näin ollen tavaraa on yleensä vähemmän, niin tuohon asuntoon ei myöskään liity tyhjentäjän omia lapsuusmuistoja. Minulla niitä nyt oli, paljon! Löysin esimerkiksi ne lukuisat ihanat kirjeetkin, joita olimme lapsena kirjoitelleet serkkujeni kanssa. Lähetin niistä kuvaotoksia kirjeenvaihtokavereilleni muistoksi ja saimme nauraa yhdessä. Luin myös nipuittain peruskoulu- ja lukioaikaisia ainekirjoituksiani. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun toisinaan varsinaista asiaa oli ehkä ollut yhden sivun verran, mutta aineen piti kuitenkin olla neljän sivun mittainen. Käskystä sitten kirjoitettiin se neljä sivua... Kylmäksi ei myöskään jättänyt ainekirjoitukseni armokuolemasta. Vaikka 16-17-vuotiaan ajatusmaailma oli kyseisestä teemasta vielä kovin naiivi, enpä olisi arvannut millaisessa elämäntilanteessa tuohon kirjoitukseeni tulen myöhemmin palaamaan. Huh!

Kaikille noille lukuhetkille ei oikeasti olisi ollut aikaa, mutta jäin niihin ensimmäisinä päivinä kiinni. Samoin kuin albumikaupalla läpikäymiini valokuviin. Aikaa ei olisi ollut, mutta en malttanut olla sukeltamatta noihin aarteisiin. Moni kysyikin minulta talotyhjennysurakan edetessä (lue: madellessa), saanko siihen keneltäkään apua. Kyllä minä sain. Ilman ukkokultaa, sukulaisia ja ystäviäni koko hommastahan ei olisi tullut yhtikäs mitään. Kiitos vielä kerran. Mutta, ollessani ainoa lapsi, minä olin myös tasan se ainoa henkilö, jonka piti läpikäydä talon jokainen soppakauha, käsilaukku, nojatuoli, toppatakki, ruohonleikkuri ja kahviastiasto ja päättää, mikä kyseisen tavaran jatko-osoite aina kulloinkin oli. Tuntuukin, että tein viidessä viikossa niin paljon päätöksiä, isoja ja pieniä, että pääni pian räjähtäisi.

Näiden lukuisten aarteiden löytämisen lisäksi lapsuudenkodillani oli ihan omanlaisensa tunnearvo. Talon ollessa omien vanhempieni aikoinaan rakentama, kumpusi sen jokaisesta nurkasta tai isäni luovista, jopa nerokkaista sisustusratkaisuista roppakaupalla lisää muistoja. Haikeita sellaisia. Ja onhan tuo talo ollut omanlaisensa turvasatama vielä näin aikuisiälläkin. 40 vuotta elämästäni olen saunonut juuri sen saunan lauteilla ja kuinka tuo sauna viimeistään teki minusta saunahullun. Niille lauteille toistuvasti palasin, aina täältä maailman ääristä saakka. Heitin ne parhaimmat löylyt. Puukiukaan sihahtaessa maailman murheet palasivat takaisin omiin pikkuriikkisiin mittasuhteisiinsa.

Mutta nyt olen palannut tuon talon ja yhden elämän kokoisen hurrikaanin jäljiltä takaisin omaan kotiin. Voimissani en voi sanoa olevani. Takana on sen verran rankkoja kokemuksia viimeiseltä puolelta vuodelta. Viimeisen kahden kuukauden aikana tunnustan nukkuneeni kokonaiset kolme kunnollista yötä. Erilaisia lääkkeitäkin vaivaan on tullut kokeiltua, mutta eipä ne juurikaan ole auttaneet. Eivätkä yöunet ole palautuneet oikein vieläkään uomiinsa. Aikaerorasitus alkaa helpottamaan, mutta kroppani on edelleen jonkinlaisessa ylivirittyneessä tilassa, enkä kykene oikein rauhoittumaan. Sekä mieli että kroppa vaativat nyt elpymistä ja palautumista.

Niinpä olen nyt etsimällä etsinyt uuteen arkeeni mahdollisimman paljon mielihyvää tuottavia asioita ja aktiviteetteja. Kulmakunnan kissat on käyty jo paijaamassa, nyt jos koskaan kissaterapia on tullut tarpeeseen! Samoin pihan ja puutarhamme inventaario sai aikaan mukavaa odotusta. Nyt nähkääs näyttäisi sille, että tämä talvi on ensinnäkin hyvä appelsiinisatokausi: raja-aitana kasvavassa appelsiinipuussamme odottaa ainakin 30 appelsiinia! Sitruunoitakin tulee rutkasti. Ja mikä iloinen superyllätyskin tulla tupsahti. Etupihallamme on ollut outo, kitukasvuinen, aiemmin tunnistamaton, vielä pensaskokoinen sitruspuu. Olen aina syksyisin ja talvisin ihmetellyt, kun sen pisimmän varren oudonmuotoisiin lehtiin tulee ruska, mitä muut sitruspuut eivät juurikaan harrasta. Ruskaa on pensaan lehdissä tälläkin hetkellä, mutta kappas, nyt sen oksissa roikkuu myös kuusi raakiletta ja niiden muoto viittaisi mandariineihin!

Pieniä ja raakoja vielä ovat, mutta jännitettävää riittää siihen saakka, kunnes pääsemme näitä maistamaan.

Ja tällä välin olemme saaneet uudet naapuritkin. He olivat sitten päättäneet laitella vähän jouluvaloja yhteisen pihapiirimme pomeloon. Tadaa, tämä näky minua odotti, kun keskellä yötä saavuin lentokentältä kotiin! OMG, koko kortteli häikäistyy noista!

Eilen kävimme sitten ottamassa ukkokullan kanssa koronarokotteen tehosteet. Suositusten mukaan olimme jo kolmannen piikin rokotustahdista jäljessä, mutta minkäs teet, kun emme olleet oikeassa maassa aiemmin piikkiä vastaanottamassa. Mutta nyt on tehosteet pistetty ja minullehan se iski taas pienen kuumeen rokotuksen tiimoilta. Ei onneksi lähellekään yhtä karmeaa olotilaa kuin toisen piikin jälkeen. Onnea olikin löytää tänä aamuna kaapin perukoilta vielä yksi pullo Ikean raparperimehua. Paitsi, että mehu tuo mieleeni lapsuuden kesät niin se on maistunut tähän kuumeeseeni nyt jotenkin aivan taivaallisen hyvälle.

Kuumepäivän eliksiiriä.

Sen verran on elämä minua tänä vuonna kolhinut, että voin suorilla ristiä vuoden 2021 elämäni paskimmaksi vuodeksi. Eikä paskin vuosi -titteli napsahtanut edes pandemian ansiosta. Niinpä nyt kovasti toivoisin, että elämä kohtelisi minua edes hetken aikaa silkkihansikkain. Kirjoittaisinko tuon toiveeni vaikka Joulupukille?

Tällaisia tunnelmia tällä erää. Irtosihan sitä sitten näemmä taas jotakin näppäimistölle asti, kun alkoi vain vartti kerrallaan kirjoittamaan. Oikeassa olivat ammattilaiset. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!