Sokerilakko, Suomi ja salahäät

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin hektistä hulabaloota, että blogi on jäänyt tohinassa jalkoihin. Jälleen kerran. Sain järjestää töissä tarkasti organisoidun ja aikataulutetun tapahtuman yli 200 hengelle ja samaan aikaan olen perehdyttänyt uutta työkaveriani. Vaiherikkaista työkuvioista riittäisi taas tarinaa vaikka oman postauksensa verran, mutta siitä kenties myöhemmin lisää. Joka tapauksessa pitkää päivää ja viikkoa olen saanut taas paiskia. Töitä riitti luonnollisesti myös viime lauantaiksi, jolloin tapahtuma pidettiin. Lisäksi blogissani on tällä kertaa sellaistakin kerrottavaa, että jouduin vielä odottamaan muutaman päivän ennen postaukseni lopullista julkaisua. Salassapitovelvollisuuteni on koskenut tuota postaukseni viimeistä osiota, salahäitä. Jollakin tapaa nämä kaikki kolme otsikkoon päässyttä asiaa liittyvät toisiinsa, joten aloitetaanpa lyhykäisyydessään tuosta sokerilakosta:

Sokerilakossa

Olin ollut Kaliforniassa kolmisen viikkoa totaalisokerilakossa, ensimmäiset kaksi viikkoa jopa niin, että kaikki hedelmät ja marjatkin olivat poissa ruokavaliostani. Jos joku nyt miettii, että mitä hemmettiä se siellä on taas mennyt sekoilemaan, niin kerron, että vatsani oireet olivat semmoista luokkaa, että näinkin järeisiin konsteihin halusin jo turvautua. Täytyy muuten tässä vaiheessa mainita, että kylläpä vain tuon kaksiviikkoisen jälkeen maistuivat pakasteesta otetut luomumansikat ja -mustikat suorastaan huumaavan hyville.

En ollut aiemmin kuvitellut pystyväni näin täysin poissulkevaan sokerilakkoon, mutta oli minulla kokeilussani auttajiakin. Isona apuna oli jo aikaisemmin mainitsemani poppatohtori, jonka vastaanotolla olen käynyt. Kumma kyllä, tuon kahden viikon totaalikiellon aikana minulla ei tehnyt karkkia ja suklaata mieli kuin ainoastaan kerran ja silloinkin lopulta pystyin kiusauksen välttämään. Ja se on kaltaiseni sokerihiiren kohdalla melkoinen yllätys se! Toisena auttavana tekijänä toki oli sekin, että kaikki Suomesta edellisellä kerralla tuomani hulppeat karkki- ja suklaavarastot oli rohmuttu paria salmiakkirasiaa vaille tyhjiin. Hah, hah! Ei siis ollut karkkikaapin ovea, mitä vaivihkaa raotella.

Suomi

No, tiedossahan oli, että piakkoin edessä olisi passinhaku- ja muidenkin asioiden hoitoreissu Suomeen. Tiesin siis sokerilakkoni joutuvan todellakin koetukselle. Kuinka Korpelan kävisi, kun maailman parhaat karkki-ihanuudet ovat näppien ulottuvilla? Valikoima on valtava ja määrät halutessaan lähes rajattomat. Stevialla makeutetut tuotteet olisivat poppatohtorin sallimia, mutta niiden saatavuus Suomessa olikin täysi kysymysmerkki.

Se, mikä katkaisi kamelinselän lopullisesti, tulee kuitenkin tässä:

Salahäät

Vain muutamaa päivää ennen Suomeen lähtöämme saimme yllättävän kutsun. Meidät kutsuttiin hääillalliselle ja tulisimme olemaan ainoat häävieraat. Ihanaa!

Ystäväpariskuntamme meni ystäviltään ja sukulaisiltaan salaa naimisiin ja halusi nyt nauttia hääillallisen rauhallisissa merkeissä pienellä porukalla. Tämä konsepti kuulostikin varsin tutulle, sillä hääpari noudatti aikoinaan meidän käyttämäämme tapaa mennä naimisiin. Oma elämäntilanteemmehan oli silloin sen verran vaativa, ettei isompien hääjuhlien järjestäminen yksinkertaisesti tullut kyseeseen. Asuimmehan ukkokullan kanssa eri puolilla maapalloakin! Niinpä menimme naimisiin hissun kissun ja pyysimme erään ystäväpariskunnan ainoaksi hääillallisseuraksi ja nappaamaan samalla parit valokuvat. Se oli meidän hääjuhlamme, ikimuistoinen sellainen.

Kun sitten sana häidenviettotavastamme levisi, totesi yksi ystävistämme niiden kuulostaneen maailman parhailta häiltä. Hän tykkäsi tavastamme kovasti. Nyt hän oli puolisonsa kanssa päätynyt samanlaisten häiden viettoon ja niinpä he kutsuivat meidät heidän ainoiksi häävieraikseen. Minusta tämä heidän eleensä oli aivan ihana ja sai ainakin minut aivan superhyvälle tuulelle moneksi päiväksi.

Asuvalintaa pieniin häihin.

Ja jotta ympyrä postauksessani sulkeutuisi, niin söin sitten sitä sokeriakin. Olisihan tuo nyt ollut aikamoista nirpistelyä jättää "hääkakku" lautaselle noinkin intiimissä hääjuhlassa, morsiamen ja sulhasen istuessa samassa pöydässä vastapäätä.

Tämän postauksen olen siis kirjoittanut Suomessa, mutta en uskaltanut julkaista tekstiäni ennen kuin tuo hääillallinen oli nautittu ja tieto tuoreen avioparin vihkiytymisestä olisi alkanut pikku hiljaa tavoittamaan myös sukulaistensa ja ystäviensä korvat. Ja sydämet. 

Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!