 |
| Kevään sanotaan olevan uusien alkujen aikaa. Nyt kevät on saapunut Piilaaksoonkin. Auringonpaiste on palannut ja tällä viikolla huomasin, että puihin on tullut lehtien silmuja. Myös kirsikkapuiden kukinnot levittävät nyt huumaavaa tuoksuaan. |
Laskin nopeasti, että enää eivät yhden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja, kun itse olen täällä sanonut Suomeen paluumuuttaville ystäville heipat ja antanut lähtöhalaukset. Ja seuraavakin lähtijä on jo tiedossa, voi, voi. Noina hetkinä mielessä pyörivät pikakelauksella kaikki ne yhteiset hauskat ja arvokkaat hetket, illanistujaiset, suomalaisittain vietetyt juhannusjuhlat, päivägrillaukset, yhteiset retket rannalle tai vuoristopoluille, jopa yhteiset matkat eri puolille Kaliforniaa tai sen ulkopuolelle. Haikeus. Se kuvaa tuntojani parhaiten. Onneksi nippu mukavia muistoja ja kuvat noista hetkistä säilyvät. Mieli virittyy "kunnes jälleen kohtaamme"-moodiin.
Piilaakson ainutlaatuisuus?
Olen pohtinut, onkohan missään muualla maailmassa vastaavaa, näin runsaslukuista ulkosuomalaisten alueellista keskittymää, minne niin moni muuttaa kuitenkin vain määräaikaisesti. Ei siis lähtökohtana muutto toistaiseksi tai pysyvästi. Espanjan Aurinkorannikolla lienee melko suuri ulkosuomalaisten rykelmä, mutta sinne kai mennään enemmän mentaliteetilla toistaiseksi. Samankaltainen tilanne lienee vallitsevana Floridassa. Piilaaksoon sen sijaan harva, tuskin kukaan muuttaa esimerkiksi eläkepäiviä viettääkseen. Osalla Piilaaksoon muuttaneista voi olla vuoden työkomennus jossakin alueen yrityksessä, osalla vuoden tai kahden tutkimusprojekti paikallisessa huippuyliopistossa. Nämä aiheuttavat muuttoliikettä molempiin suuntiin ja siis myös lukuisia poismuuttoja, kun määräaikainen komennus tai projekti tulee päätökseensä. Näitä poismuuttoja olen saanut nyt olla todistamassa omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni jo harmillisen monta kertaa.
Useiden satojen suomalaisten verkosto Piilaaksossa ja Bay Arealla on aika aktiivinen, joten jo vuodessa on mahdollista saada uusia ihania ystäviä tai tutustua paremmin jo vanhoihin tuttuihin. Osalla viikko-ohjelmaan tulevat tietyt tutut rutiinit, kun lapset ja heidän vanhempansa tapaavat vaikkapa Suomi-koulussa. Sitten tulee paluumuutto ja yksi perhe onkin yhtäkkiä poissa kuvioista. Jää aukko. Ainakin hetkeksi. Ehkä sen aukon täyttää aikanaan joku uusi, alueelle muuttava perhe, ehkä ei.
Onko Piilaakso tässä mielessä siis ainutlaatuinen? Että suomalaisia on näinkin paljon, mutta myös poismuuttoja tapahtuu näin tiuhaan tahtiin. Kuinkakohan usein muissa ulkosuomalaisten keskittymissä vietetään läksiäisiä?
Aukko sosiaalisessa verkostossa
Joka kerta, kun ystävä tai tuttava muuttaa pois, jää sosiaaliseen kanssakäymiseen ja verkostoon aukko. Joskus isompi, joskus pienempi, johtuen siitä kuinka aktiivisesti on yhdessä hengailtu. Niinpä olen pohtinut myös tuota poismuuttavan ulkosuomalaisen jättämää aukkoa. Ja onko tässäkin suhteessa Piilaakso jotenkin poikkeava? Onko aukko helpompi korvata, kun uusia muuttajia saapuu alueelle tämän tästä? (Sana korvata on tässä yhteydessä tietenkin vähän kehno. Työmaailmassa ehkä, mutta ei ketään voi ihmissuhteissa suoranaisesti korvata, tilalle tulee ennemminkin jotakin uutta ja erilaista.)
Otetaanpa vertailukohdaksi muutaman ulkosuomalaisen rypäs vaikkapa Saksassa. Oletetaan siellä asuneen samalla paikkakunnalla vaikkapa kolme ulkosuomalaista tai ulkosuomalaista perhettä, joista yksi muuttaakin pois. Jääkö poismuuttaneesta silloin suhteessa isompi aukko, kun ulkosuomalaisia on ollut alunpitäenkin vähemmän? Onko tuota aukkoa hankalampi korvata, jos uusia tulijoita ei ole tullissa jonoksi asti? Vai onko niin, että kun ulkosuomalaisia samalla alueella on vähän, myös yhteyttä pidetään vähemmän? Hankala sanoa. Muistothan toki onneksi jäävät kaikissa paluumuuttotapauksissa, eikä niitä voi, eikä usein haluakaan korvata.
 |
| Muutto ulkomaille tai takaisin Suomeen avaa aina uusia ovia. |
Poismuuton syitä
Moni muuttaa Piilaksostakin pois omasta tahdostaan, omien päätöstensä ja ennakkosuunnitelmiensa pohjalta, mutta joillekin Yhdysvalloista poismuutto voi tulla eteen myös muiden päättämänä pakkona ja melko yllättäenkin. Nimittäin ne viisumit. Itsekin olen tästä elävä esimerkki, kuinka oma ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini, luokaltaan B, pakotti minut muuttamaan tietyn maassaoloajan jälkeen takaisin Suomeen. Yhdysvaltoihin muuttoon tarvittavat viisumit ovat muutoinkin aina määräaikaisia. Yksittäinen viisumi ei siis todellakaan takaa maassaololupaa vuosikymmeniksi eteenpäin.
Joskus myös yrityskaupat voivat yllättää USA:ssa asuvan. Jos henkilöllä on työviisumi L, se on aina sidoksissa juuri tiettyyn työnantajayritykseen. Jos kyseinen yritys (yllättäen) myydäänkin, sulautetaan toisen yritykseen, mitätöityy työntekijän viisumi, koska kyseistä yritystä, johon viisumi on ollut sidoksissa, ei käytännössä enää ole. Samoin tämän työviisumin voimassaolo lakkaa sillä samalla hetkellä, jos joku kaunis päivä työntekijä irtisanotaan. Edellä mainituissa tapauksissa aikaa poistua maasta on käsittääkseni päivistä muutamiin viikkoihin. Näitäkin tapauksia on tullut vastaan ja se on raakaa peliä se. Onneksi suomalaisille kuitenkin edelleen melko jouhevasti uusia Yhdysvaltain viisumeita myönnetään perusteluiden ollessa kunnossa, eikä Trumpin päälliköimä maahanmuuttopolitiikka ole sitä ainakaan tietääkseni vaikeuttanut.
Olipa niin tai näin, paluumuuton syyt mitkä tahansa, niin aina se silti rintakehästä riipaisee, kun kyseessä on omia ystäviä. Ja nyt olen saanut olla seuraamassa näitä paluumuuttoja jo harmillisen monta kertaa, mutta jatkuva muuttotrafiikki näyttää olevan arkea Piilaaksossa. Kun muuton jälkeen välimatkaa on puoli maapalloa, eivät jälleennäkemiset tapahdu kovinkaan usein. Onneksi yhteydenpitoa helpottavat nämä sähköiset välineet ja mielen voi virittää jälleennäkemisen ihanaan toivoon.
Tällaisia ulkosuomalaisen vähän haikeitakin pohdintoja tällä kertaa. On aika sanoa jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti