Tänään on siis vuosipäivä ja sen kunniaksi ajattelin hiukan koota muutamia ajatuksiani, joita matkan varrella on mieleni päällä liikkunut ja mitä ajattelen joistakin asioista juuri tänään, kun taaksepäin vuoden verran kenties hiukan vauhdikastakin elämääni katselen. Valtaosan tuosta vuodesta olen ollut siis kotirouvana täällä Piilaaksossa. Lisäksi niin itselläni, kuin myös ystävilläni ja tuttavillani oli tiettyjä ennakko-odotuksia siitä, mitä vuosi toisi tullessaan. Nostan niistäkin muutamia esiin tässä kotirouvailua ja ulkomaille muuttamista käsittelevässä postausten sarjassa, osat 1, 2 ja 3.
Elämä viidessä matkalaukullisessa
Muuttokuormamme käsitti viisi matkalaukkua, yhteispainoltaan reilut 100 kg. Mielestäni se on aika vähän ottaen huomioon, että kyseessä on kahden ihmisen muutto mantereelta toiselle, toiselle puolelle maapalloa. Tosin olimmehan lähteneet katsomaan elämää täällä aluksi vuodeksi ja tehdä vasta sen jälkeen suunnitelman jatkosta. Mutta vain viisi matkalaukullista tavaraa. Niinpä täällä Kaliforniassa noiden viiden matkalaukullisen ympärille on kaikki nyhjätty pystyyn tyhjästä. Uusi koti, uudet rutiinit, uudet harrastukset, uusi sosiaalinen verkosto. Uusi identiteetti. Näistä jokaisen kehittäminen jatkuu edelleen, eikä vähiten tuon viimeisen.
 |
| Mitä Sinä pakkaisit uuteen elämääsi mukaan, jos tilaa olisi 2,5 matkalaukullista? |
Ajan kuluminen
Yksi ennakko-odotuksista liittyi aikaan. En etukäteen osannut arvata, kuinka ajan kuluminen vuorotteluvapaalla, kotirouvana ja uudessa kulttuurissa, kaukana kaikesta siitä vanhasta tutusta tulisi menemään. Joko se hurahtaisi kuin siivillä kaiken uuden keskellä tai sitten se alkaisi entiselle työorientoituneelle, "kalenteri täynnä"-tyypille matelemaan.
Aika on kuitenkin mennyt hurjempaa vauhtia kuin oletinkaan. Yhtenä lisätekijänä ajan hurahtamiseen on varmastikin ollut se, että alkuvuodesta meillä kävi mukavasti vieraita Suomesta. Laskeskelin, että tammi-huhtikuun aikana meillä vieraili neljät eri vieraat ja he majoittuivat meillä tuon 4 kk aikana yhteensä 7 - 8 viikon ajan. Sehän on melkein puolet ajasta, mutta hei, koska matka tänne on pitkä, myös vieraat majoittuvat usein pidemmäksi aikaa kuin vain yhdeksi tai kahdeksi yöksi.
Eli melkoista majataloakin tässä on kotirouva ja ukkokultansa saaneet pyörittää. Mutta e-hei, ei syytä huoleen. Vielä ei ole mitta täyttynyt vieraista ja seuraavia vieraspäivämääriä tässä parhaillaan odotellaankin lukittuvaksi. Jee!
Olenko katunut muuttoamme ja isoa elämänmuutosta? En päivääkään. Paitsi silloin, kun sain koskettavan suruviestin Suomesta. Sinä ainoana päivänä manasin Kalifornian maantieteellisen sijainnin alimpaan mahdolliseen paikkaan! Erityisesti silloin matka Suomeen, tuo reilut 10 000 kilometriä, tuntui entistäkin pidemmälle ja raskaalle. Mutta eipä siitä tässä sen enempää.
Mutta täällähän on sitten katsokaas tämä oma oravanpyöränsä. Joidenkin Suomi-vieraidemme kanssa olemme nimittäin vitsailleet "kalifornialaisesta oravanpyörästä", jonka rattaissa nyt pyörimme. Täällä kun täytyy alati kiihtyvällä tahdilla grillata, hypätä uima-altaaseen, loikoilla ulkoilmaporealtaassa, kylpeä auringon syleilyssä, ajaa muskeliautoilla ja ihailla maisemia, niin onhan se rankkaa. ;-)
Meni melko pitkään ennen kuin aloin puhutella itseäni ulkosuomalaisena ja että sen edes jollain tapaa myös sisäisti. En lukenut ulkosuomalaisuudesta minkäänlaista kirjallisuutta etukäteen, enkä ole lukenut tähän päivään mennessä, ellei parin blogin nykyistä seuraamista lasketa mukaan. Etukäteen perehtyminen olisi kenties voinut kannattaakin, tai sitten ei. Mene ja tiedä. Toisaalta olen saanut täällä jo asuvilta suomalaisystäviltämme arvokkaita vinkkejä uuteen asuinympäristöön asettumisessa.
Kun esimerkiksi puhuimme siitä, että olemme tulleet tänne nyt aluksi vuodeksi ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, niin yksi saamani erinomainen vinkki oli, että kyllä se tahtoo viedä kokonaisen vuoden, että pääsee käsiksi paikalliseen elämään ja alkaa ehkä pikku hiljaa tottumaan, tai olla tottumatta, uusiin kuvioihin. Varaudu siis kokonaiseen vuoteen, oli neuvona. Ja eihän totuttautuminen tietenkään ole mikään jonakin päivänä x kuin seinään päättyvä prosessi, tyyliin 'nyt olen valmis'. Totuttautuminen ei lopu varmasti koskaan, mutta isoimpien nyppylöiden uskoisin olevan ensimmäisen vuoden jälkeen ylitetty.
Toinen tärkeä vinkki oli, että ensimmäinen vuosi voi olla myös parisuhteelle rankka kokemus. Ensinnäkin tuttu ja totuttu asetelma (molemmat töissä --> vain toinen töissä) muuttuu. Lisäksi kaikki ja korostan, että todellakin aivan kaikki parisuhteen ympärillä muuttuu: kieli, kulttuuri, ihmiset, koti jne. Ei myöskään ole sitä vanhaa tuttua ja turvallista tukiverkostoa lähellä, vaan erinäisten yhteyksien päässä ja oman lisähaasteensa tuo vielä se, että tukiverkosto Suomessa elää täysin päinvastaisessa päivärytmissä kuin itse täällä rapakon takana. Kaikkeen ei siis voi etukäteen edes varautua, oli lukenut kirjoja eli ei, eikä suinkaan ole kaikkien kohdalla itsestäänselvää, että siihen uuteen ympäristöönsä tuosta vain sormia napsauttamalla sujahtaa ja sopeutuu.
Ystävien ja tuttavien katsellessa ja kuunnellessa lyhyitä pilkahduksia elämästämme täällä, voi ehkäpä osa heistä saada kuvan, että elo täällä on yhtä lomailua. Ja eihän se sitä tietenkään ole. Lainaankin tähän loppuun onnellisuudesta kirjoittavan Tommy Hellstenin sanoja:
"Vaikka muuttaisin Karibian hiekkarannalle, vähitellen arki tulisi sinnekin."
Se on mielestäni aika osuvasti sanottu.
Ajalla tuntuu olevan siivet. Myös kosteus- ja varsinkin lämpötilaviisarilla tuppaa olemaan "nupit kaakossa".
Oravanpyörästä toiseen ;-)
Olenko katunut muuttoamme ja isoa elämänmuutosta? En päivääkään. Paitsi silloin, kun sain koskettavan suruviestin Suomesta. Sinä ainoana päivänä manasin Kalifornian maantieteellisen sijainnin alimpaan mahdolliseen paikkaan! Erityisesti silloin matka Suomeen, tuo reilut 10 000 kilometriä, tuntui entistäkin pidemmälle ja raskaalle. Mutta eipä siitä tässä sen enempää.
Muutoin en ole päivääkään katunut muuttoamme ja omasta oravanpyörästäni poishyppäämistä. Tykkäsin työstäni kuin hullu puurosta, mutta kun kuormitusta tulee useampi vuosi putkeen aivan liikaa ja pitkään jatkunut stressi alkoi aiheuttaa jo vakavampia fyysisiä sairastelujakin, niin eipä työstään enää nauttinutkaan yhtä lailla. Tuosta oravanpyörästä ainakin hetkellisesti poishyppääminen on tehnyt enemmän kuin terää ja alkuosa vuorotteluvapaastani ja kotirouvailuajastani onkin mennyt ihan vain omien voimavarojeni lataamiseen.
Mutta täällähän on sitten katsokaas tämä oma oravanpyöränsä. Joidenkin Suomi-vieraidemme kanssa olemme nimittäin vitsailleet "kalifornialaisesta oravanpyörästä", jonka rattaissa nyt pyörimme. Täällä kun täytyy alati kiihtyvällä tahdilla grillata, hypätä uima-altaaseen, loikoilla ulkoilmaporealtaassa, kylpeä auringon syleilyssä, ajaa muskeliautoilla ja ihailla maisemia, niin onhan se rankkaa. ;-)
 |
| Kalifornialainen orava katselee oman oravanpyöränsä maisemia. :-) |
Kiitos hyvistä vinkeistä
Meni melko pitkään ennen kuin aloin puhutella itseäni ulkosuomalaisena ja että sen edes jollain tapaa myös sisäisti. En lukenut ulkosuomalaisuudesta minkäänlaista kirjallisuutta etukäteen, enkä ole lukenut tähän päivään mennessä, ellei parin blogin nykyistä seuraamista lasketa mukaan. Etukäteen perehtyminen olisi kenties voinut kannattaakin, tai sitten ei. Mene ja tiedä. Toisaalta olen saanut täällä jo asuvilta suomalaisystäviltämme arvokkaita vinkkejä uuteen asuinympäristöön asettumisessa.
Kun esimerkiksi puhuimme siitä, että olemme tulleet tänne nyt aluksi vuodeksi ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, niin yksi saamani erinomainen vinkki oli, että kyllä se tahtoo viedä kokonaisen vuoden, että pääsee käsiksi paikalliseen elämään ja alkaa ehkä pikku hiljaa tottumaan, tai olla tottumatta, uusiin kuvioihin. Varaudu siis kokonaiseen vuoteen, oli neuvona. Ja eihän totuttautuminen tietenkään ole mikään jonakin päivänä x kuin seinään päättyvä prosessi, tyyliin 'nyt olen valmis'. Totuttautuminen ei lopu varmasti koskaan, mutta isoimpien nyppylöiden uskoisin olevan ensimmäisen vuoden jälkeen ylitetty.
Toinen tärkeä vinkki oli, että ensimmäinen vuosi voi olla myös parisuhteelle rankka kokemus. Ensinnäkin tuttu ja totuttu asetelma (molemmat töissä --> vain toinen töissä) muuttuu. Lisäksi kaikki ja korostan, että todellakin aivan kaikki parisuhteen ympärillä muuttuu: kieli, kulttuuri, ihmiset, koti jne. Ei myöskään ole sitä vanhaa tuttua ja turvallista tukiverkostoa lähellä, vaan erinäisten yhteyksien päässä ja oman lisähaasteensa tuo vielä se, että tukiverkosto Suomessa elää täysin päinvastaisessa päivärytmissä kuin itse täällä rapakon takana. Kaikkeen ei siis voi etukäteen edes varautua, oli lukenut kirjoja eli ei, eikä suinkaan ole kaikkien kohdalla itsestäänselvää, että siihen uuteen ympäristöönsä tuosta vain sormia napsauttamalla sujahtaa ja sopeutuu.
Ystävien ja tuttavien katsellessa ja kuunnellessa lyhyitä pilkahduksia elämästämme täällä, voi ehkäpä osa heistä saada kuvan, että elo täällä on yhtä lomailua. Ja eihän se sitä tietenkään ole. Lainaankin tähän loppuun onnellisuudesta kirjoittavan Tommy Hellstenin sanoja:
"Vaikka muuttaisin Karibian hiekkarannalle, vähitellen arki tulisi sinnekin."
Se on mielestäni aika osuvasti sanottu.
 |
| Ei ihan Karibiaa, mutta Havaijia. |
Loppupohdinnat
No mutta, tulikos tästä postauksestani nyt vähän raskassoutuinen ja synkkä? Tarkoitukseni oli kyllä käsitellä kotirouvailuani ja Amerikkaan muuttoamme jokseenkin kepeämmin, mutta nuo ajatukset tähän nyt ensihätään pulpahtivat. Enkä minä oikein päässyt vielä edes niitä omia tai muiden ennakko-odotuksiakaan juuri ruotimaan, höh! Samasta teemasta täytyy siis jatkaa ensi postauksessanikin.
Ai, että mitenkäs se meidän oma sopeutumisemme? Monista karikoista huolimatta, oma sopeutumisemme on sujunut tähän asti hyvin. Ja jos tuota ukkokultaani katselen, niin sehän ui täällä kuin kala vedessä. Näistä iloiten sanon teille jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti