Ensimmäinen oma sitruuna!

Voi tätä ilon ja onnen päivää! Olen saanut ihka ensimmäisen oman, itse kasvatetun sitruunan, kypsän sellaisen! Katsokaa tätä ihanuutta!

Todella mehukas, mutta pirun kirpsakka yksilö!

Mistä unelma sai alkunsa?

Tämä pieni unelmahan lähti siitä, kun jo vuosi sitten kesällä ja syksyllä aivan huvikseni seurailin Piilaaksossa myynnissä ja vuokrattavissa olevien talojen ilmoituksia. Silloin silmääni osui yksi kohde, joka mainosti takapihalla olevan oman greippipuun. Ooh! Olen aina ollut sitrushedelmien ystävä ja tuollaisesta kultakimpaleesta kuin omasta sitruspuusta saatoin vain haaveilla. No, muuttoa tuollaiseen meille aivan liian isoon ja kalliiseen taloratkaisuun ei koskaan vakavissaan ole edes harkittu, mutta oih, se greippipuu jäi mieleeni kummittelemaan.

Löytö puutarhamyymälästä

Mutta sitten, kappas vain! Kävimme viime keväänä paikallisessa puutarhakaupassa ja sieltä löytyi kääpiösitruunapuu. En edes tiennyt sellaisia olevan olemassa. (Kuten en myöskään sitä, että sitruunoita on olemassa myös tummempia Meyer-merkkisiä, jotka ovat makeampia sitruunoita.) Myymälässä kerrottiin, että kääpiösitruunapuu viihtyisi myös ruukkukasvatuksessa, sillä puun koko jää korkeintaan pariin metriin. Niinpä yksi nätti kääpiösitruunapuu muutti meille sillä samalla kauppakäynnillä. Siinä se nyt on halkaisijaltaan noin 50 cm:n ruukussa patiollamme kasvaa touhottanut ja tänään, yli puoli vuotta myöhemmin sain pikku puustamme ensimmäisen kerran satoa! Jee!

Kääpiösitruunapuun hedelmät ovat kooltaan pienempiä ja toisin kuin luulisi, niiden pitäisi olla hiukan makeampia kuin normisitruunoiden. Ei siis ole luvassa tiivistettyä kirpeyttä, kuten yksi ystävistäni hauskasti arveli. Selittäneekö seuraava kappale, miksi tästä meidän ensimmäisestä sitruunastamme tuli kuitenkin suorastaan tajunnanräjäyttävän kirpeä? 

Sitruunamme kukinto. Tuoksunsa on huumaava!

Kypsymisen hoputtaminen

Se täytyy tunnustaa, että tämän ensimmäisen sitruunan kypsymisen kanssa minun täytyi ottaa ns. pikakaista käyttöön. Raakileet ovat nimittäin jäpittäneet täsmälleen samassa tilassa nyt ainakin kolme kuukautta, korkeintaan hiukan lisää kokoa kasvaen, mutta hedelmiensä kypsyttämisestä ei kasvilla ole ollut vainuakaan. Niinpä katkaisin sen ensimmäisen puussa olleen raakileen oksastaan sisälle ja olen varjellut sitä kuin aarretta, siirrellen päivisin ulos suoraan auringon valoon ja tuoden yöksi aina sisälle lämpimään. Ja sainhan minä sen lopulta kauniisti kellastumaan! 

Tässä irrottamani raakile, joka lähti pikakypsytyskaistalle.

Nyt puussamme olisi vielä viisi ihanaa raakiletta odottamassa, mutta olen ollut huolissani, ennättääkö kalifornialainen "talvi" tulla ennen kuin sitruunasatomme kypsyy. Tämänkin vuoksi otin ensimmäisen hedelmän kohdalla pikakaistan kokeiluun. Aurinko nimittäin paistaa tähän aikaan vuodesta täälläkin jo paljon matalemmalta, jolloin sitruunapuumme saa paikassaan huomattavasti vähemmän valoa. Lisäksi yöt ovat alkaneet olla jo todella viileitä, alimmillaan jopa + 6 Celsius-astetta. Viisaammat osasivat kuitenkin somessa minua valistaa, etteivät sitrukset pikku pakkasistakaan kuulema säikähtäisi ja ainakin appelsiineista tulee kuulema makeampia, jos saisivat pienen pakkasenpureman. Huh, ehkäpä tässä on vielä toivoa noiden viiden vihreän raakileen kanssa. Jospa ne joku päivä siitä vielä kypsyvät.

Siinä niitä raakileita olisi. Joko kellertää, joko, joko, joko?

Lisäksi sain jotakin kautta vihiä, että sitruunapuita pitäisi keväisin leikata. Tarkemmin minulla ei tästä vielä tietoa ole, joten opiskeltavaa riittää. En siis lähtisi itseäni tässä vaiheessa vielä kutsumaan kovinkaan ammattimaiseksi sitruunafarmariksi. Eikä tässä kannattane vielä lähteä torikojuakaan pystyttämään näillä satomäärillä. Heh heh!

Lopuksi vielä hiukan sitruuna-aiheista filosofointia. 

Leikkimieliset lopputeoriat

Tiesithän, että meidät ihmiset on jaoteltavissa kahteen makumaailmaryhmään? On olemassa banaani-ihmiset ja on olemassa sitruunaihmiset. Minä kuulun sitruunoihin. Sitruunaihmiset pitävät voimakkaista, myös kirpeistä ja tulisista makumaailmoista. Banaani-ihmiset ovat enemmän tasaisempien, ei niin ärhäköiden makujen kavereita. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitruunaihminen voisi syödä myös banaania, tykätäkin siitä, ja toisin päin. 

Luin tällaisen jaottelun joskus silloin, kun Suomessakin katseltiin vielä kuvaputkitelevisioita. Jälkeenpäin kehittelin teoriaa itse mielessäni vielä vähän pidemmälle. Mielestäni nimittäin sitruuna- ja banaanijaottelu toimii meihin ihmisiin myös toimintaamme kuvaamaan. Sitruunaihmiset ovat usein impulsiivisempia ja lähtevät ehkä rohkeammin erilaisiin hullutuksiin mukaan. Banaani-ihmiset puolestaan arvostavat tasaisempaa menoa, hyvää suunnittelua, asioiden ennustettavuutta ja tiettyjä rutiineja. Ei banaaneillakaan tylsää ole, ei tämä sitä tarkoita. Banaanityypeillä voi olla myös hetkittäisiä sitruunahetkiä ja toisin päin: sitruuna tarvitsee kirjavan menonsa keskellä välillä tasaisempaakin poukamaa, banaanijaksoa. Valtaosa toimintatavoista kuuluu kuitenkin jompaan kumpaan, joko sitruuna- tai banaani-ihmisen lokerikkoon. Hupaisaa on muuten se, että sitä pystyisi halutessaan omasta kaveripiiristäänkin jaottelemaan ihmisiä aika pitkälle näihin sitruunoihin tai banaaneihin, leikkimielellä toki. Mitenkäs on, oletko sinä enemmän sitruuna vai banaani?

Meyer-sitruunoita kaupassa. Meyerit ovat noita keskellä olevia, tummempia sitruunoita. Tässä kaupan kyltit ovat hiukan nurinkurisesti.

Mutta hei, seuraavaksi minä uppoan taas pienen lomaluupin syövereihin! Luvassa on matka Louisianaan, Tennesseehen ja Alabamaan eli nenät kohti syvää etelää! Reissupostauksia ei välttämättä tule, mutta voin varoittaa jo ennakkoon, että reilun viikon päästä blogissani rytisee. Jääkääpä kuulolle! Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!