Monenmoista hoitoa
Ensinnäkin minun pitää lepytellä nenääni. Vietimme reissussa yli viikon 2 - 3 kilometrin korkeudessa, joten nenäni otti rutikuivasta vuoristoilmasta nokkiinsa ja vaatii nyt limakalvojen akuuttia parantelua. Lisäksi tällä kertaa matkan jälkipuinteihin kuuluu perinteisen likapyykin päälle myös mutaisten vaatteiden liotusta sekä auton sisätilojen puhdistamista kuivuneesta mudasta. Kaiken kukkuraksi meillä on ilo aloittaa yhteistyö vakuutusyhtiömme kanssa. Auton irrottamisesta mutamontusta keskellä ei mitään tuli tietenkin tuntuva lasku, mutta ne kivat hinausukot kertoivat, että yleensä vakuutusyhtiö tällaiset kuitenkin korvaa. Saapa nähdä, miten meidän sen suhteen käy.
Mutta hei, sitten vielä takaisin upeisiin matkatunnelmiin. Lupasin teille reissumme topit ja flopit ja niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. Aloitetaan flopeista, jotta jää sitten postauksen päätteeksi parempi maku suuhun. Tunnelmaan virittäytymiseksi ensin pari kivaa kuvaa. Nämä eivät olleet floppeja.
 |
| Kuolemanlaaksoa. |
 |
| Bonnevillen suolatasankoa. |
Flopit
Yksi reissumme nähtävyyksistä osoittautui meille molemmille melkoiseksi flopiksi, pettymykseksi. Kyseessä oli Arizonassa sijaitseva Horseshoe Bend eli se kuuluisa hevosenkengän muotoinen kanjoninpätkä alla virtaavine jokineen. Mekin menimme paikalle kukonlaulun aikaan, jolloin nousevan auringon pitäisi antaa paras valo kohteeseen. Mutta. Kun tuo komeus sitten silmiemme eteen aukeni, pystyin sen nähtyäni vain toteamaan: "Tää on niin nähty." Eli kun on nähnyt kohteesta, ja aina siitä täsmälleen samasta kulmasta otettuja valokuvia sen miljoona kappaletta, ei itse kohteen näkeminen livenä sitten enää yllättänyt tai tehnyt oikein vaikutusta millään tavalla. Siinä se oli edessä, jylhänä toki, mutta ei antanut niiden tsiljoonien valokuvien jälkeen oikein mitään lisää. Höh!
Ja mikä huvittavinta, paikan päälle oli tullut jo ennen meitä tosi monia valokuvaajia, osa aika raskaankin näköisellä kamerakalustolla varustettuna ja sitten, ne kaikki, aivan joka ikinen oli asettunut juuri sille samalle kallionkielekkeelle kuvaamaan sitä samperin hevosenkenkää! Samalle, mistä kaikki miljoona muutakin kuvaajaa ovat kohdetta kuvanneet. Anna mun kaikki kestää! Yhdelläkin ukolla kamera lauloi ihan koko ajan. Kiva on sitten kotona käydä kuvia läpi, kun on 2750 otosta samasta kohteesta, täsmälleen samasta kuvakulmasta. Jep!
Pari räpsyä otin lopulta itsekin tuosta kohteesta ja tässä alla puhelimeni ehdottama tyylitelty kuva. Nyt ainakin kaikki tiedätte, mistä hevosenkengästä on kyse. Ajattelin, että josko se vielä omasta otoksesta jotenkin jysähtäisi tajuntaani, mutta ei. Ei jysähtänyt. No, jospa tämä kuva olisi edes hitusen erilainen kuin ne tsiljoonat aiemmin nähdyt kuvat.
 |
| Horseshoe Bend. No joo, on kai se ihan komea. |
Emme antaneet Horseshoe Bendin kuitenkaan lannistaa, vaan otimmekin sitten ilon irti hitaasti nousevasta syysauringosta ja alueen ympäristöstä muulla tavoin. Parasta olivat alueen kuvauksellinen liuskekivimäinen ja punertava kallio sekä jänöjussipariskunta, joka teki aamukirmailujaan töpöhännät viuhuen. Se oli hauskaa seurattavaa.
Toinen pieni pettymys kuuluisista nähtävyyksistä oli itselleni Hooverin pato. Odotin jotakin vieläkin monumentaalisempaa. 221 metriä korkeutta ei siis riitä. ;-)
Vertasin patoa Sveitsissä muutamia vuosia sitten näkemääni Valle Verzascan patoon ja minusta tuo sveitsiläinen siskonsa oli huisin paljon vaikuttavampi näky. Hooverin patoa silmäillessäni ajattelin sveitsiläisen padon olevan jopa suurempi kuin Hoover. Nyt jälkeenpäin kaivamani faktat kuitenkin paljastivat, että toinen padoista on yhden metrin korkeampi ja toinen yhden metrin leveämpi. Padot ovat siis melkeinpä kuin kaksi marjaa. Ehkä Valle Verzascan pato veti pidemmän korren ympäristönsä ollessa kovin vehreää, toisin kuin Hooverin padon. Tai sitten se oli vain se, kun Sveitsin padolla on kuvattu James Bondin Golden Eye -elokuvan kohtaus ja Bond nyt vaan on niin ihana. ;-)
Hmm. Onko tämä siis jotakin "kun mikään ei riitä" -urputusta nähtävyyksistä? Ei ole, eikä pidä ymmärtää väärin. Siis olivathan molemmat näistäkin nähtävyyksistä oikeasti tosi hienoja! Siinä mielessä on hiukan raju termi edes käyttää niistä sanaa floppi, mutta se nyt vain istui hyvin tämän postauksen otsikointiin. Mutta ehkä se sitten vain menee niin, että toiset nähtävyydet kolahtavat toisiin enemmän kuin toiset.
Topit
Road trip -reittimme kulki siis neljän eri osavaltion alueella: Kaliforniassa, Nevadassa, Arizonassa sekä Utahissa. Reitillemme osui monia kerrassaan upeita kohteita, joista muutamina mainittakoon Kuolemanlaakson hiekkadyynit Kaliforniassa, mielettömät Bryce Canyon, Monument Valley sekä Bonnevillen suolatasanko Utahissa sekä kaikkien valokuvaajien unelmakohde Antelope Canyon Arizonassa. Siellä oppainamme olivat intiaanit, joiden mukana pääsi tuohon valokuvaukselliseen ja kapeaan kanjoniin. Vaikka nyt ei ollutkaan vilkkain sesonki, näytti kohde vetävän siitäkin huolimatta turisteja jopa tungokseen asti.
 |
| Antelope Canyonin mittasuhteita. |
Lisäksi tällä top-listalla täytyy myös mainita ne lukuisat eläimet, joita reissullamme pääsimme näkemään: kojootteja, oravia, preeriakoiria, villihevosia, biisoneita, kauriita. Niin ja tietenkin se viime postauksen tarantella!
 |
| Amerikanbiisoni on Pohjois-Amerikan suurin maanisäkäs. |
Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Teimme matkamme aikana kaksi eri kertaa reittimuutoksen eteen tulleiden yllättävien ja huikeiden nähtävyyksien vuoksi. Ja sillähän se mailimääräkin sitten hups, 500 maililla alkuperäisestä suunnitelmasta kasvoi. Nämä molemmat muutokset tapahtuivat Utahissa ja siksi osavaltio ansaitseekin tähän postaukseen aivan oman kappaleensa.
 |
| Utahista tämäkin. |
Utahin piilossa olevat helmet
Erityisesti Utahin maisemat tekivät siis lähtemättömän vaikutuksen. Osavaltiosta löytyi vaikka mitä nähtävyyksiä ja nimenomaan sellaisia, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Vaikutti siltä, ettei Utah juurikaan ole markkinoinut noita mielettömiä kohteita, ainakaan kansainvälisellä levikillä. Ajattelin jopa huvittuneena, että liekö Utah kärsii nähtävyyksiensä suhteen suomalaiselle tutusta piirteestä, turhasta vaatimattomuudesta. Kävin ajatusleikkiä, josko ottaisin kadulta utahilaisen perusjantterin ja kysyisin häneltä mielipidettä oman osavaltionsa nähtävyyksistä. Vastaus olisi kenties: "No, tää nyt on vaan tämmöstä. Tokkopa näitä kukaan haluaa tulla katsomaan, ainakaan mistään kauempaa..." Mutta kyllä niissä kulkaa katseltavaa ja ihailtavaa riitti. Taas sitä "En kestä" -osastoa ja mitä parhaimmasta päästä!
Toinen ex tempore -kohteistamme oli Valley of Gods, Jumaltenlaakso. Siitä laitoinkin jo kuvan edellisessä postauksessani. Reitti Natural Bridges -kansallismonumentilta tuohon kyseiseen laaksoon ja kiertelyt laaksossa tarjosivat ehkä koko road tripimme hienoimmat näkymät. Kyllä ne uskomattomia olivat! Ja siis tuollekin tielle osuimme sattumoisin, reittimuutosten jälkeen.
 |
| Yksi näkymä matkalta Jumaltenlaaksoon. |
Toinen reittimuutos tehtiin, kun kohdalle osui kyltti Coral Pink Sand Dunes. Kannatti tehdä mutka! Vai mitä sanot alla olevasta kuvasta?
 |
| Coral Pink -hiekkadyynit. Hiekan väri saa näyttämään kuvaushetken lämpimälle, mutta oikeasti oli vain muutama aste plussan puolella. |
 |
| Mökkimajoituksemme Utahissa. Jokaisessa mökissä oli muuten oma kaasutakkansa, jonka sai päälle modernista kaukosäätimestä! :-) |
Tässäpä siis tiivistettynä reissumme hitti- ja hutikohteita. Sitten olisi vielä yksi kiikun kaakun -osastoon kuuluva kohde, mutta siitä kerron teille seuraavassa postauksessani. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!
PS. Kun itsekin niin kovasti ihmettelin kuinka ylipäätään on mahdollista, että Kuolemanlaaksosta märkä mutamonttu meidän kohdalle voikin osua, niin nyt on löytynyt ainakin yksi selittävä tekijä. Jäljet johtavat sylttytehtaalle nimeltä El Niño. Että kun kerran tuhannessa vuodessa Kuolemanlaaksoon sattuu tuon kokoluokan tulva, niin eiköhän ole meikäläinen ukkokultansa kanssa juuri silloin samoilla hoodeilla! Käsittämätöntä! Voit lukea halutessasi aiheesta artikkelin täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti