Viisumiongelma ja Amerikka-elämän loppukiri

Hyvät lukijani, tämä on Ribs & Coke -blogin 98. postaus. Samalla se on toistaiseksi viimeinen postaus, jonka kirjoitan Amerikan mantereelta. Olen palaamassa Suomeen. Osin omasta päätöksestäni, mutta valtaosin taka-alalla painaa myös pakko.

Mississippiläisellä havunneulasella on kokoa. Jatka postaustani ja lue lisää "piikki lihassa"-tilanteesta.

Taustaa

Lankavyyhtihän alkoi sylttääntyä siinä vaiheessa, kun sain viime kerralla kylmää kyytiä USA:n maahantulotarkastuksessa. Nyt asiaa on selvitetty aina ukkokullan työpaikan lakimiehiä myöten ja kyllä, olen nähtävästi ollut viisumillani kuluvan vuoden aikana jo liian pitkään USA:ssa. Sallitut aikarajat ovat paukkuneet yli jo aika päiviä sitten. On siis melko, ellei jopa erittäin todennäköistä, että seuraavan kerran maahan pyrkiessäni, joutuisin todella maahantulotarkastuksen takahuoneeseen tarkempia selvityksiä varten. Ainakin jos pyrkisin maahan tämän vuoden puolella. Riskinä olisivat nykyisen, vielä 3,5 vuotta voimassa olevan viisumini evääminen ja maastakarkoitus. Niinpä minun on palattava nyt Suomeen, ainakin joksikin aikaa. Taitaa vielä olla jotakin "pientä" säätöä luvassa viisumiasioissa Suomen päässä, puuh...

Kun olen tapauksestani täällä rapakon takana ystäville kertonut, olen kuullut tosi monen, niin suomalaisen kuin amerikkalaisenkin sanovan, että ai, taas näitä tapauksia. En siis ole ainoa, joka viisumi- ja maassaoleskelulupa-asioissa tällaisen julman mankelin läpi vedetään. Jos siis jotakin olen tässä prosessissa kantapääni kautta oppinut niin sen, ettei The United States of America ole todellakaan maa, jonne tullaan ja mennään miten halutaan. Täällä rajatarkastukset eivät ole läpihuutojuttuja, kumileimasinmeininkiä. Täällä katsotaan kuka olet ja millä asioilla liikut. Myös pohjoissuomalainen, itseään viattomana pitävä kotirouva ratsataan rajalla. Ja siellähän minäkin sitten ns. kiinni jäin. 

Ostin muistoksi ja Suomi-kotiin vietäväksi tällaisia kotirouva-aiheisia lautasliinoja. Hiukan glamourimpaa kuvaa tosin antavat todellisista kotirouva-ajoistani, mutta ihan hauskoja.

Miltä nyt tuntuu?

Potuttaa. Potuttaa kuin sitä pientä kalifornialaista mustaa oravaa. Sitä, jolla on se liuhuhäntä, ei lainkaan tuuhea, eikä pörröinen. Sitä, joka näyttää enemmän rotalle kuin oravalle. 

Erityisen inhottavan tilanteesta tekee se, että ukkokulta jää tietenkin tänne ja joudumme nyt siis olemaan erossa ennalta määrittelemättömän ajan. Toinen toisella puolella maapalloa. Ei siis ole tiedossa päivämäärää, jolloin taas saman katon alla asumme. Se ei tunnu kivalle. Tällä hetkellä tähtien asento näyttäisi kuitenkin sen verran lupaavalle, että saan ukkokullan jouluksi sentään Suomeen. Omassa palapelissäni sen sijaan on nyt sen verran monta liikkuvaa osaa, etten vielä tiedä, tulenko olemaan Suomessa pari kuukautta vai puoli vuotta. Kauanko? En tiedä. 

Lisäksi kuin kohtalon ivaa tilanteessa on vieläpä se, että tunnen täältä suomalaisia, jotka haluaisivat palata ensimmäisellä mahdollisella lennolla takaisin Suomeen. Nyt he jäävät tänne ja minä, joka todellakin haluaisin pysyä Piilaaksossa, joudun pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja palaamaan Suomeen. Joo, se on sitä elämää se. Jep!

Olen yrittänyt kaivaa tikulla tämänhetkisestä tilanteesta positiivisia puolia. Ja onhan niitä toki. Ensinnäkin iloitsen henkilökohtaisesti siitä, että sain olla Suomesta pois marraskuun. Vaikka se on rumasti sanottu Suomea kohtaan, niin marraskuu vain on minusta vuosi toisensa perään vuoden ankein kuukausi Suomessa. Pimeää, kylmää ja märkää. Inhoan suomalaista marraskuuta. Ja ah, minkälaisen marraskuun olenkaan saanut täällä elää ja kokea, road tripeineen kaikkineen. Saati, jos mietin millainen huippukokemus viimeinen reilu vuosi elämästäni on ollut! Viimeinen kuukausi onkin ollut suorastaan Amerikka-elämäni loppukiriä. Olen halunnut ottaa irti kaiken mahdollisen, mihin rahkeet ovat riittäneet.

Tämä kuva on otettu eilen, marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä. Syömme lounasta ULKONA! Ihanaa!

Tyhjyyttään ammottava matkalaukku

Niin, niistä kimpsuista ja kampsuista. Pitäisi pakata. Mitä ihmettä minä laukkuuni nakkaan? Toppatakin. Takin, joka tuli tarpeeseen viime talvena Lake Tahoella. Ja uudet, alennusmyynnistä ostetut farkut. Muutenpa kalifornialaisen vaatekaappini sisältö onkin kesäkamppeita. Turha niitä on Suomen pakkasiin kiikuttaa. Ja taas se, minkä eniten haluaisin mukaani pakata, jää tänne. Ukkokulta.

Kuinka käy Ribs & Coken?

Entä kuinka käy blogini? Uskokaa tai älkää, mutta minulla olisi blogialustallani yli 50 postausaihetta odottamassa! Isoa osaa niistä olen jo kirjoitellutkin, osaan ottanut kuviakin valmiiksi. Mutta onko se sitten sama, Suomesta käsin niitä julkaista? Toisaalta, olisi varmasti jonkin verran ajatuksia avattavaksi myös (ainakin väliaikaisen) paluumuuttajan näkökulmasta. Kun mamu palaa maailmalta. Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut oikein mukavaa ja nyt siihen on ollut aikaa, olen spekuloinut Ribs & Coke -blogin tulevaisuudesta seuraavia vaihtoehtoja:

a) Jatkan blogiani Suomessa ja kirjoittaminen toimii itsellenikin jonkinlaisena ajatusikkunana Kaliforniaan. Paikkaan, jonne minun on jonakin päivänä tarkoitus vielä palata. Aiheina voivat olla nyt jo aloitetut postausaiheet tai paluumuuttajan näkökulmasta kirjoitetut.

b) Kirjoitusintoni lopahtaa ja blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

c) Kirjoitusintoa riittäisi, mutta suomalainen oravanpyörä haukkaa minut taas rattaisiinsa, halusin sitä tai en, eikä aikaa kirjoittamiselle jää. Tämänkin seurauksena blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

d) Tapahtuu jotakin muuta. Mitä? En tiedä.

Ehkäpä tässä asiassa käännynkin teidän puoleenne, lukijat. Mitä sinä haluaisit Ribs & Coke -blogilta jatkossa? Palautetta ja kommentteja kaivataan.

Heippa Kalifornian palmut! Nähdään joskus ensi vuonna taas.

Loppukiteytys

Jos tilannetta nyt siis jollakin tavalla yrittää kiteyttää, niin tällä hetkellä radikaalit muutostuulet puhaltavat lähes jokaisella elämäni osa-alueella: parisuhteessa, asumisessa, työ-/vapaa-ajassa, sosiaalisessa lähipiirissä, harrastuspiireissä ja ympäröivässä kulttuurissa. Lisäksi vaihtuvat käytettävä valuutta, mittayksiköt, alla oleva menopeli, liikennekulttuuri, keittiöuunin koko, leivinpaperit ja kaikki. 

Kävi miten kävi, niin minun kuin bloginkin, mutta nyt on kuitenkin aika vaihtaa varvassandaalit toppakenkiin. Piakkoin alkavan joulukuun vietän pilkkopimeässä ja kylmässä Pohjois-Suomessa. Uskon kuitenkin, että läheiset, ystävät, mahtavat Kalifornia-muistot ja joulukinkku lämmittävät mieltä. Kiitos ja kumarrus, ja loppuun vielä hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ja sinulle, Amerikka. Sinulle minä sanon yhden asian: "I'll be back!"